Tällä kertaa vanhurskauttaan todisteli kaikkien suomalaisten kristittyjen esitaistelija, Päivi Räsänen, joka yritti vakuuttaa kirkolliskokousta siitä, että kirkkolaitoksen on parempi vastaanottaa indeksikorotuksin suojattua kiinteätä valtionavustusta ennemmin kuin laskevaan yhteisöveron tuottoon sidottua tulonsiirtoa. Räsänen oli tietysti oikeassa kirkon kannalta, mutta ei muistanut sanoa ääneen, että meille veronmaksajille tämä diili on huomattavasti huonompi. Odotettavissa ei tietenkään ollut, että Räsänen olisi Martti Lutherin reformin nimissä tuominnut evankelisluterilaisen kirkon rahanahneuden moraalittomana tai evankelisluterilaiseen oppirakennelmaan sopimattomana. Vuosituhantisia perinteitä kunnioittaen maaorjan mielipidettä ei kysytä, kun heidän selkänahastaan revitään rahat uskonnollisten esivallan elosteluun. Mallia evankelisluterilainen kirkko ja Räsänen ovat selkeästi ottaneet Vatikaanista. Vain paavilla, yhden maailman rikkaimman instituution johtajalla, voi olla tarpeeksi kanttia pitää kymmenien- tai satojentuhansien eurojen edestä kulta- ja jalokivikoruja yllään tuomitessaan ”suunnattoman tuhlauksen”.

Vähän meinaa morjenstellessa hymyilyttää, kun on pienen kehitysmaan kohtalon verran blingblingiä päällä. Kiitos taitavan suggeroinnin, myös kehitysmaiden rutiköyhät ihmiset on saatu valjastettua uskonnollisen porsastelun maksajiksi.

Kuten Räsänen kertoi, on Suomi opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ottamassa jälleen yhden askeleen kohti teokratiaa, kun talousvaikeuksissa pyristelevää kansankirkkoa lähdetään pelastamaan myös uskonnottomilta perittävillä verorahoilla. Uskonveljet ja -sisaret eivät tunnu edes kyseenalaistavan tarvetta lahjoittaa evankelisluterilaiselle kirkolle satojamiljoonia euroja vuosittain yhteisöveron tuoton ja erillisen verotusoikeuden kautta. Esimerkiksi alaikäisten lasten vanhemmilla ei ole oikeutta lastensa tienaamiin rahoihin, mutta kirkkolaitokselle moinen oikeus on laissa taattu. En ole kuullut sen enempää Räsäsen kuin evankelisluterilaisen kirkon johtohahmojen ääneen miettivän tällaisen käytännön oikeudenmukaisuutta tai tarpeenmukaisuutta.

Helsingin tuomiokirkossa kulminoituu köyhän puusepän ja Lutherin opetukset mallikkaasti; kansalaisilta väkivallan uhalla riistetty omaisuus on tuhlattu kultaan ja pröystäilevään arkkitehtuuriin.

Ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu on se, että kaikilta uskonnollisilta ja aatteellisista yhteisöiltä poistetaan etuoikeudet, eli ne saatetaan vihdoin juridisesti samalle viivalle. Näille yhteisöille voidaan antaa oikeus kerätä itse määrittelemäänsä jäsenmaksua juridisesti täysi-ikäisiltä jäseniltään, aivan kuten tapahtuu kaikessa muussakin yhteisötoiminnassa tällä hetkellä. Tällöin jokainen meistä rahoittaisi vain sitä uskontokuntaa, aatetta tai muuta järjestöä, jonka jäsen aidosti haluaa olla.

Olen käynyt aiheesta keskustelua useammankin uskovaisen kanssa vuosien varrella. Niiden keskustelujen perusteella ei ole vaikeaa ennustaa, että nykykäytännön haastaminen tulee kohtaamaan valtavaa vastustusta eritoten niiden taholta, jotka pitävät itseään vanhurskaina Jeesuksen seuraajina ja sitä kautta moraalikäsitykseltään meitä muita ylempiarvoisina. Ilman itseironian häivääkään tämä porukka tulee vastustamaan aidon yksilönvapauden toteutumista yhteiskunnassamme osaamatta rakentaa näkemyksensä tueksi loogisia perusteluita.

Jos kirjoitus nosti verenpainettasi, niin pysähdy hetkeksi miettimään, että miksi minun pitäisi veroissani maksaa sinun uskonnon harjoittamisesi? Tulisiko sinun olla velvollinen maksamaan minun mahdollinen uskonnon harjoittamiseni? Eikö olisi reilua kaikkia kohtaan, jos te kristityt maksaisitte itse jäsenmaksuina oman uskontokuntanne palvontapaikkojen ja henkilökunnan ylläpitämisen, kuten niin monet muut uskontokunnat Suomessa jo tekevät? Jos ei, niin miksi ei? Vastauksen voit kirjoittaa alla olevaan kommenttiosioon.

Mistä hyvästä jääpalojen valmistaja joutuu maksamaan valtiolle lunnaita 0,11 €/kg ALV:n ja tuotantoon kuluneen energian energiaverojen lisäksi? Millä ihmeen verukkeella paketointiin käytettyä parin eurosentin muovikelmun palasta verotetaan 0,51 € per tuotettu jääkilo? Mikä voisi olla se peruste, millä tällainen voidaan oikeuttaa? Jos keksit järkeenkäyvän vastauksen, niin kerrothan minullekin.

Miten jääpalojen, tai minkä tahansa muun tuotteen, verotus sitten tulisi hoitaa? Jos unohdetaan työllistämisen sivukulut, niin yksinkertainen ja oikeudenmukainen järjestelmä olisi seuraava: Tuotteen valmistaja, kuljettaja, jälleenmyyjä ja kuluttaja maksavat tuotteen elinkaaren aikana ympäristölle ja valtion ylläpitämille välttämättömille toiminnoille aiheuvat kustannukset esimerkiksi energia- ja polttoaineverotuksen kautta. Tarvittaessa näiden verojen piiriin kuulumattomat ulkoiset haittavaikutukset voitaisiin kattaa kyseiseen tuotteeseen kohdistettavalla ympäristöverolla. That’s it, yksinkertainen veromalli, jonka takia verohallintoon ja tulliin ei tarvitsisi työllistää tuhansia ihmisiä, joiden elättämiseksi pitää keksiä jatkuvasti lisää veroja.

Tekisi kovasti mieleni lopettaa kirjoitus tähän, koska haluaisin uskoa kaikkien tajuavan kuinka naurettavaa on verottaa jään, tai minkä tahansa tuotteen, valmistamista näin rankasti. Julkaisin kuvan kuitenkin Facebookissa ja eipä aikaakaan, kun jakajien ja kommentoijien seasta löytyi myös heitä, joiden mielestä riistoverottaminen kritisoimiseen ei ole aihetta. Heidän kritiikkinsä pyörikin sellaisten teemojen ympärillä kuin ”Onpa uusavutonta, kun et omassa pakastimessasi osaa jäitä tehdä”, ”No ei kenenkään talous tuohon kaadu” tai ”Tarviiko niitä jääpaloja muka kaupasta käydä ostamassa?”

Esimerkiksi Yhdysvalloissa jäiden ostaminen pihajuhlille on aivan tavallista. Jäitä saa lähes kaikista ruoka- tai alkoholikaupoista 10 kilon säkeissä ja hinta on tyypillisesti n. 0,30-0,40 €/kg. Suomessa 20 hengen grillijuhlissa kaikkien juomat yritetään tunkea siihen yhteen pieneen jääkaappiin, jonne pitäisi mahtua myös ruoat. Onko olemassa jokin erityinen syy, miksi jäiden ostaminen pitää tehdä suomalaiselle monta kertaa kalliimmaksi, ja sitä myöten elämä taas hieman hankalammaksi? Neljä euroa puolentoista kilon jääpussista on varmasti lähes jokaisen suomalaisen maksettavissa, mutta ei tuollainen korkean verotuksen aiheuttama hinta ole silti järkevästi perusteltavissa. Jos leipätuotteet alistettaisiin polttoaine- ja kiinteistöverotukselle, niin tuntuisiko se ratkaisuna loogiselta tai perustellulta? Yrittäisitkö sinä vaientaa kymmenen euron ruisleipäpussin nostattamaa kritiikkiä toteamalla, että ”Kuka sitä leipää edes tarvitsee?” tai ”Ollaanpa sitä uusavuttomia, kun ei viitsitä omassa uunissa leipää paistaa?”

Noita edellä mainittuja matalaotsaisia kommentteja leimaa, ikävä kyllä, kykenemättömyys ymmärtää yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon laajempaa kontekstia. Miksi meidän tulisi hyväksyä riistoverotuksella kohtuuttomuuksiin kasvatetut kuluttajahinnat? Nyt ei siis puhuta enää pelkästään jääpaloista, vaan kaikista Suomessa myytävistä tuotteista ja palveluista.

Epäoikeudenmukaisen vallankäytön (lue: verotuksen) puolusteleminen korkeintaan ylläpitää tätä suomalaista omiin, ja toisten, muroihin kusemisen kulttuuria, minkä takia valtiovalta käsittelee meitä tavallisia kansalaisia omaisuutenaan eikä käskynhaltijanaan. Kannattaa muistaa, että tällainen kulttuuri avaa poliitikoille ja virkamiehille mahdollisuuden kiristää tulevaisuudessa sääntelyä ja verotusta myös muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Tänään sinä kohautat olkapäitäsi jääpalojen suhteen, mutta huomenna onkin jo vuorossa hyödyke, jonka verokohtelu ei olekaan sinulle yhdentekevää.

Tässä piti olla kuva Jeesuksen kärsimysnäytelmästä. Kuvan katselu tuotti kuitenkin minulle sellaista ahdistusta, että jätän sen hyperlinkin taakse, teitä on varoitettu. Kuva on elokuvasta Passion of The Christ, jota allekirjoittanut ei yksinkertaisesti pystynyt katsomaan loppuun.

Asian pähkäily on verrattavissa siihen, että miettisi vievänsä lapsen katsomaan Jammu Siltavuori-rekonstruktiota. Mietitkö koskaan, että miten voisit tutustuttaa lapsesi Saw-elokuvasarjalle tai muulle vastaavalle viihteelle? Jos et, miksi et? Jos kyllä, miksi?

Minusta tällaisten neuvojen kyseleminen on korkeintaan merkki siitä, ettei kyseinen aikuinen ollut alunperinkään henkisesti kypsä vanhemmaksi. Ymmärrän kyllä, että netistä kysellään esimerkiksi miten lapselle olisi helpointa opettaa luistelua,  miten helpotetaan kipuja hampaiden puhjetessa tai hankitaan pedagogisia neuvoja asetettaessa rajoja uhmaikäiselle. Haluaisin kuitenkin ainakin kuvitella eläväni maailmassa, missä normaaleilla aikuisilla olisi sen verran älyllistä kapasiteettia, että pystyisivät miettimään omilla aivoillaan kannattaako lapsia piinata groteskeilla tarinoilla kidutuksesta ja kuolemasta.

Eihän minulla lapsia ole enkä näin ollen tietenkään voi tietää yhtään mitään mistään lapsiin liittyvästä. Heitän silti tällaisen ajatuksen ilmoille: Jos et vanhempana tiedä miten saattaa lapsesi ”turvallisesti” alttiiksi tällaiselle väkivaltaviihteelle, niin voisiko se olla alitajuinen viesti siitä, ettei lapsesi todellisuudessa ole valmis käsittelemään tämän kaliiperin asioita? Kysy itseltäsi; miksi lapsellesi on tärkeää tietää pääsiäisen väkivaltaisesta kristillisestä mytologiasta senkin uhalla, että se vaikuttaa hänen henkiseen hyvinvointiinsa negatiivisesti?

Minusta on myös aika erikoista, että Jeesuksen kärsimysnäytelmän juhlistamista varten kyseinen tapahtuma rekonstruoidaan ja ristillä kuolleen uhrin fanittajat palvovat tätä teloitusvälinettä pyhänä symbolinaan. Kirkko & Kaupunki-lehden kuvassa krusifiksia tuijottavan kuusivuotiaan tytön ilme puhuu mielestäni enemmän kuin tuhat sanaa. Karua kieltään puhuu myös artikkelissa esitetyt kuvailut lasten reaktioista kristilliseen perimätietoon.

Rakensin alla olevan analogian teille, jotka ette ymmärrä miltä pääsiäisen vietto, ja uskonnon harjoittaminen yleensä, näyttää näin uskonnottoman silmiin:

Kuvitelkaapa holokaustin muistopäivä, jolloin Senaatintorille rakennetaan kaasukammiot ja polttouunit, jotta ”juhlaan” liittyvät kauhut voidaan uudelleennäytellä. Veisittekö lapset katsomaan? Miltä näyttäisi teidän silmiinne, jos osa suomalaisista kantaisin Zyklon B-kanistereiden miniatyyreja kauloissaan ja lapsille annettaisiin hypisteltäviksi kaiverroksia Mengelen kokeissa tai teloituspartioiden edessä kuolevista ihmisistä?

Saman analogian saa tarvittaessa rakennettua esimerkiksi Jonestownista, Mika Murasen tapauksesta tai vaikkapa Korkeimmasta Totuudesta.

Sanottakoon näin loppuun, että minusta hengellisyys on hieno juttu, jos aikuinen ihminen kokee siitä jotain positiivista saavansa. Onko kuitenkaan mieltä piinata lapsia näillä kansantaruilla, joiden rationaalinen käsittely on selkeästi monille aikuisillekin vaikeaa?

PS. Jos kuitenkin haluat kertoa lapsellesi pääsiäisestä, niin olen avannut sen niin kuin se minulle kristillisessä kontekstissa näyttäytyy:

”Kolmiyhteinen (isä, poika ja pyhä henki), ehdottoman täydellinen ja kaikkivoipa Jumala loi ihmiset omaksi kuvakseen, siis täydellisiksi. Jumala kaikkivoipaisuudestaan ja täydellisyydestään huolimatta epäonnistui ihmisten luomisessa ja loikin ihmisistä epätäydellisiä. Niinpä ihmiset tekivät ikäviä asioita ja suututtivat Jumalan, joka olisi kaikkivoipana voinut estää ihmisten huonot teot ja oman harmistumisensa. Suivaantuneena Jumala lähetti reinkarnaationsa maan päälle kutsuen itseään omaksi pojakseen. Jumala oli niin harmistunut ihmisille, että uhrautti itsensä itselleen erittäin väkivaltaisessa rituaalissa, missä ihmiset ensin pahoinpitelivät Jumalan ja sitten naulasivat hänet ranteistaan ja jalkateristään puiseen ristiin kuolemaan hitaasti ja kivuliaasti. Juuri ennen kuolemaansa Jumala kysyi itseltään, että miksi hylkäsi itsensä (Mark. 15:34)? Parin päivän päästä Jumala herätti inkarnaationsa henkiin ja homma jatkuu niin kuin ennenkin

Kaikki tämä oli kuitenkin osa Jumalan suunnitelmaa, jossa kaikkien ihmisten tekemiset ovat Jumalan ennalta päättämiä. Näin ollen Jumala on itse kaikkivoipaisena keittänyt koko sopan vaikka olisi ilman minkäänlaista vaivannäköä voinut tehdä ihmisistä itselleen mieluisia ja järjestää asiat järkevälle tolalle. Koko hässäkkä oli paljon melua tyhjästä.”

Totuudessa pystyttelevä halunnee kuitenkin kertoa lapselleen pääsiäisestä seuraavan version:

”Pääsiäinen on alunperin kevätpäiväntasauksen kunniaksi vietetty juhla, jonka Suomeen väkivalloin tuotu monoteistinen tuontiuskonto, kristinusko, omi itselleen tuhotakseen suomalaisen alkuperäiskulttuurin.”

Oletettavasti molemmat versiot herättävät lapsessa kysymyksiä, joiden puimisessa osa viikonlopusta kuluu rattoisasti. Ihmeellistä kyllä, tuo ensimmäinen versio ei herätä osassa aikuisväestöstä minkäänlaisia kysymyksiä.

Virkamiestä yhteisesti sovitut pelisäännöt eivät kosketa, vaan hän voi luoda toiminnalleen omat puitteet ja normit perusteluitta ja lupia kysymättä. Esimerkiksi työn ja tuotteiden vapaa liikkuvuus EU:ssa, tai yleinen vapausperiaate, eivät kosketa täysimääräisesti Suomen kansalaisia, koska se nyt vain ei sovi kansanedustajille eikä virkamiehille.

Yksi esimerkki virkamiehen mielivallasta oli buffet-periaatteella toiminut ravintola, jonka toimintamalli torpattiin Valviran virkamiesten yksipuolisella päätöksellä kirjaimellisesti vain muutama tunti idean esittelyn jälkeen. Suomalainen virkamies pystyy myös päättelemään Youtube-videoista asioita, joita normaali ihminen ei mitenkään voisi päätellä. Johtopäätöstensä perusteella virkamies voi tehdä rikosilmoituksia tai lastensuojeluilmoituksia ja pilata tavallisen perheen elämän. Esimerkkejä on pilvin pimein eikä niitä kaikkia tähän ole syytä listata. Kenellä tahansa suomalaisen virkamiehen kanssa asioineella todennäköisesti on aiheesta tarina kerrottavanaan.

Koska virkamiehillä ei ole kuin oikeuksia, on heitä lähes mahdoton saada vastuuseen mielivaltaisesta kiusanteostaan. Myös tässä mielessä suomalainen virkamies muistuttaa NKVD:n upseeristoa, jota vastaan käyminen tiesi vähintään vapausrangaistusta gulagilla. Virkamiehen vastustaminen Neuvosto-Suomessa voi poikia kansalaiselle kaikenlaista haittaa aina mielipahasta ajan ja tulojen menetyksiin, tai pahimmillaan jopa lapsien menettämisen valtiollisen internointijärjestelmän armoille.

Uusimpana ylilyöntinä tullihallituksen virkamiehet ovat nostaneet Naganin ulkomailla matkaavien suomalaisten ohimoille. Ihmisiä yritetään kiusata asettamalla matkustajille mielivaltaisia rajoitteita sen perusteella, mitä laivan uloskäynneistä matkustaja käyttää. Jos ajat laivasta ulos omalla autolla, niin saat tuoda maahan alkoholia Tullin virkamiesten subjektiivisen arviointikriteeristön mukaan. Jos taas olet terminaalin kautta laivasta poistuva bussimatkalainen, voit tuoda vain sen verran mitä jaksat kantaa.

Tullin virkamiehiä länsisatamassa.

Asiasta ei ole käyty keskusteluja kuin tullihallituksen sisällä ja säännös astui voimaan välittömästi ilman siirtymäaikoja tai erillistä ilmoitusta. Kuten suomalaiseen hallintotapaan kuuluu, matkustajien, matkailuyrittäjien, laivayhtiöiden tai kenenkään muunkaan hallintoalamaisen mielipidettä asiaan ei ole kysytty. Argumentteja uuden määräyksen tueksi ei ole annettu, mutta vasta-argumentteja tulee heti mieleen muutama.

Ensinnäkin se asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mistä laivan ovista sattuu kulkemaan. Toisekseen tämä temppu jälleen kerran heikentää suomalaisten työllistymistä, kun matkailuyrittäjien järjestämät seuramatkat vähenevät ja Tallinnassa käydään kiihtyvään tahtiin omalla autolla tai vaikka pikkubussilla, joihin muuten mahtuu enemmän sitä viinaakin. Laivan baarissa ei enää nautita olutta tai kahta, kun pitää vielä ajaa kotiin, joten varustamoille jää vähemmän katetta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, varustamoiden alijäämä todennäköisesti katetaan veronmaksajilta verotetuilla yritystuilla. Toisin sanoen kaikki häviävät paitsi virkamies, jonka työn validiteetti rakentuu kanssaihmisten kyttäämisen kautta.

Meidän pitäisi taistella suomalaisten työpaikkojen säilyvyyden puolesta purkamalla sääntelyä, laskemalla veroja voittaaksemme verokilpailun naapureiden kanssa, poistamalla holhouspykäliä ja pienentämällä suomalaista veronmaksajaa kuppaavaa virkamieskoneistoa, työryhmiä, virastoja, ministeröitä ja muita vastaavia himmeleitä. Mutta ei näytä onnistuvan, vaan silmukka kansalaisten kaulojen ympärillä kiristyy jatkuvasti.

Herätkää rakkaat kanssaihmiset vastustamaan tätä kehitystä, jonka keskiössä on kontrollointi, holhoaminen, rajoittaminen, kieltäminen, estäminen, yksilönvapauden vastustaminen ja vallan keskittyminen virkamiehille. Meillä on aivan tarpeeksi syytä purkaa virkamiesten valtaa, mutta se voi käydä ainoastaan eduskunnan kautta.

Muistakaa siis äänestää järkevästi. Vaihtoehtona näyttää olevan gulag tai Nagant.

Kiitokset Radio Ravulle ja Henrille kutsusta puhumaan tärkeästä asiasta. Radio Ravun toimitus myös näyttää meille kaikille, ettei radio-ohjelmien tuottamiseen tarvita vuosittain satojamiljoonia euroja veronmaksajille maksavaa organisaatiota.

Viime viikon perjantaina eduskuntatalon edessä pidettiin myös ravintoloitsijoiden ja kansalaisaktivistien toimesta järjestetty TOLKKUA HOLHOUKSEEN! – Etkot eduskunnan portailla-tapahtuma. Kiitos kaikille paikalla olleille, oli hyvät kemut, jonka kruunasi aurinkoinen ilma.

Ensi kerralla palaan taas normaaliin päiväjärjestykseen tavallisemman blogauksen muodossa.

Suomalaisia, meitä viettiemme tahdottomia orjia, ollaan taas pelastamassa viinapirun kiroilta sosiaali- ja terveysministeri Susanna Huovisen johdolla. Uusimpiin suomalaisia eheyttäviin rakastaviin läimäyksiin kuuluvat mm. jo ennestään naurettavan kireän alkoholimainonnan sekä kauppojen myyntiaikojen rajoittaminen. Pinnan alla kytee lisäksi ravintoloiden aukioloaikojen rajoittaminen samalla, kun EU-maiden korkeimman alkoholiverotuksen nousujohteista trendiä ollaan jatkamassa.

Kaikki tarpeellinen tästä holhoamisesta on jo sanottu. Alkoholiveron korottaminen johtaa verotulojen valumiseen ulkomaille ja verokertymän pienenemiseen samalla, kun haitat jäävät veronmaksajien hoidettaviksi. Ravintoloitsijoiden jatkuva piinaaminen alentaa työllisyysastetta ja vähentää kotimaisten palveluyritysten myyntiä.

Kerron nyt surullisen tarinan omasta suhteestani alkoholiin ja sen nauttimisen kammottavista sivuvaikutuksista.

En tyypillisesti juo alkoholia arkipäivisin, koska silloin teen töitä, hoidan kotitaloutta, harrastan ja blogailen. Koska viikonloppuisin on aikaa hoivata sosiaalisia suhteita, saattaa lauantaiksi olla sovittu tapaaminen anniskeluravintolaan tai viinipullon ja drinkkien ääreen kotiravintolassa. Kun oikein on hauskaa, kuten normaalisti on, niin seurustelu saattaa jatkua pikkutunneille. Silloin luonnollisesti eurooppalaiseen seurustelukulttuuriin kuuluvia juomia saattaa kulua määrä, joka tuntuu sunnuntaina koko kropassa. Maanantaina taas mennään normaalisti töihin ja tehdään se, mitä perheen elättämiseksi täytyy tehdä.

Alkoholi ei aiheuta minulle sen enempää sosiaalisia kuin terveydellisiäkään ongelmia. En tietenkään ole immuuni alkoholin vaikutukselle esimerkiksi sosiaalisiin estoihin tai välittömään puheäänen painetason vaihteluun, ja tiedetään minun toisinaan juoneen parikin liikaa samalle illalle. Uskallan kuitenkin väittää, ettei alkoholinkäytöstäni oikeasti kärsi kukaan ympärilläni. Päin vastoin se voitelee kansantalouden rattaita, työllistää ihmisiä ja sitä kautta nimenomaan vähentää sosiaalisia ongelmia.

Minulle alkoholi assioituu voimakkaasti sosiaaliseen kanssakäymiseen ja positiivisiin kokemuksiin. Ei tarvitse naapureiden soitella ovikelloamme öisin, saati poliisia rauhoittamaan perheriitoja. Ei ole lapsia heitteillä eikä viimeiset rahat häviä lähipubin kassaan saati Lasol-pulloon.

Miksi ihmeessä minua, ja muita kaltaisiani normaaleja kansalaisia, siis vainotaan valtiovallan taholta? En pyydä mitään muuta kuin saada elää omaa elämääni ilman oman työni hedelmien kasvavaa riistämistä, jatkuvaa holhoamista ja henkistä kiusaamista. Siinä sivussa saisin kunnian työllistää suomalaisia palvelualan yrittäjiä. Lainsäätäjien ja byrokraattien puuhailuista päätellen pyyntöni tuntuu olevan täysin kohtuuton.

Aivan niin kuin hän ei ymmärtäisi normaalista elämänmenosta mitään, Jutta Urpilainen julisti taannoin ettei alkoholiveron korottaminen heijastu alkoholin matkustajatuontiin. Kuka tahansa normaali palkansaaja olisi tiennyt oikean vastauksen silmänräpäyksessä, mutta Suomen päättäjiähän ei hallintoalamaisten näkemykset kiinnosta pätkän vertaa. Urpilaisen perustelemattomasta mielipiteestä huolimatta vuoden 2012 alkoholiveronkorotusten myötä arvioitu matkustajatuonti kasvoikin viime vuonna vaivaiset 15,4 %.

Viime syksynä ajattelimme yhdistää huvin ja hyödyn käymällä Tallinnassa päiväristeilyllä. Kävimme syömässä hyvin ja halvalla, pyörähdimme Rocca Al Maressa ikkunaostoksilla, pakkasimme Tulivaunut puolilleen taikajuomaa ja lähdimme takaisin kotiin. Pistin huvikseni luvut taulukkolaskentaohjelmalla ojennukseen ja katsoin mitä matka meille maksoi.

Säästö oli absoluuttisesti 1160,22 euroa ja suhteellisesti 53,7 %. Selvennyksen vuoksi: TUHAT SATA KUUSIKYMMENTÄ EUROA JA KAKSIKYMMENTÄKAKSI SENTTIÄ. Laivalippujen ja bensojenkin jälkeen viivan alle jää yli tuhat euroa. Kuten oheisesta listasta voi nähdä, emme olleet halvimpien korvikebrändien tai hinta-etanoli-suhteeltaan edukkaimpien tuotteiden perässä, joiden myötä säästö olisi ollut vieläkin isompi.

Kuriositeettina mainittakoon, että nyt puolisen vuotta, paria tupaantuliaisjuhlaa, ja useampaa illanistujaista myöhemmin yli puolet juomista on edelleen korkkaamatta. Teoreettisestikin seuraava vierailuni Alkoon siis siirtyy vuodelle 2015.

Teille juttaurpilaisille, susannahuovisille ja muille päättäjille, joiden kuluttamat seurustelujuomat maksatetaan meillä veronmaksajilla, tiedoksi, että tällainen keskituloinen suomalainen saa käydä töissä aika hemmetin monta päivää ennen kuin nettopalkkaan pilkun vasemmalle puolelle ilmestyy neljäs numero. Minä en ainakaan tienaa niin paljoa, kiitos suomalaisen riistoverotuksen, että lahjoittaisin tuollaisen summan teidän epäonnistuneeksi tuomitun idealistisen ja itsemäärämisoikeuttani polkevan yhteiskuntakokeilunne tukemiseksi.

Alkoholin nauttimisen, tai pikemminkin suomalaisen alkoholipolitiikan, sivuvaikutus minun kohdallani onkin se, että olen siirtänyt ison osan alkoholihankinnoistani Viroon. Teille Suomessa yrittäville kauppiaille ja ravintoloitsijoille esitän vilpittömät pahoitteluni siitä, että valtiovaltamme on pakottanut minut suojelemaan omaisuuttani keinoin, jotka heikentävät edellytyksiänne työllistää itsenne ja työntekijänne.

Teille kukkahattutädeille, riistoverottajille, holhoajille, niuhottajille ja toisten asioihin väkisin nokkaanne tunkeville päättäjille taas totean koko sydämestäni, että imekää parsaa.

PS. Vinkkinä muualla kuin helppojen Tallinnan-yhteyksien päässä asuville: Pohjoisessa alkoholia voi hakea esimerkiksi Haaparannasta ja itärajan tuntumassa Venäjältä. Jos haluat hakea parin vuoden seurustelujuomat kerralla, on Tallinnassa käyminen kannattavaa ihan Nuorgamista asti.

PPS. Yleisön pyynnöstä laskuri downloadattavaksi täältä.

Rintamien välissä seisonee suurin osa suomalaisista, jotka turhautuvat tasa-arvoa käsittelevissä nettikeskusteluissa tai jäävät ristituleen makaamaan jääden sitten rynnäköissä jalkoihin. Järkevä, rehellinen ja analysoiva tasa-arvokeskustelu on talloutunut eturyhmäpolitikoinnin jalkoihin. Tästä kärsivät kaikki muut paitsi nämä pienet ja äänekkään eturyhmät.

Keskustelun kannalta olisi tärkeää määritellä, mitä termillä ”tasa-arvo” tarkoitetaan. Tasa-arvo on kovaäänisimpien vänkääjien ansiosta muuttunut kvasitermiksi, joka voi sisältää niin positiivisen kuin negatiivisenkin konnotaation aina puhujan etukäteen valitseman agendan mukaan. Tasa-arvo terminä on siis retorinen lyömäase tai kilpi, ei argumentti. Sama henkilö voi liittää tasa-arvoon negatiivisen konnotaation vastustaessaan vaikkapa sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta kuitenkin nojata siihen vaatiessaan erityiskohtelua omalle viiteryhmälleen. Vastakohtaisesti tasa-arvoon saatetaan vedota sukupuolineutraalin avioliittolain kohdalla, mutta samalla sylkeä koko termin päälle puhuttaessa asevelvollisuudesta.

Minun ihanneyhteiskunnassani tasa-arvo toteutuisi seuraavalla tavalla; kaikilla yhteiskunnan täysin oikeustoimikelpoisilla ihmisillä tulisi olla samat yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet. Lakiinkaan kirjatut oikeudet tai velvollisuudet eivät saa viedä ihmiseltä oikeutta päättää, mitä kehollaan ja omaisuudellaan tekee, kunhan se ei rajoita toisten ihmisten oikeuksia tehdä omalla kehollaan ja omaisuudellaan samoin.

Ihmisten mielipiteitä ja asenteita taas ei ole oikeutettua muokata turvautuen kaikkien veronmaksajien kustantamaan valtion väkivalta- tai propagandakoneistoon. Vähiten lakeja ja asenteita on syytä muuttaa silloin, kun tasa-arvoaktiivi ei osaa konkreettisesti ja johdonmukaisesti perustella kantaansa. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan varapuheenjohtaja Tarja Filatov antoi tästä oman taidonnäytteensä muutamia päiviä sitten Verkkouutisille. Myös spektrin toisessa päässä Henry Laasanen on kunnostautunut leimaamaan syrjinnäksi ja epätasa-arvoksi kaiken sen, mikä ei mahdu hänen subjektiiviseen maailmankuvaansa.

Kenenkään aate ei ole niin ylivertainen, että sen eteenpäin ajamiseksi muita suomalaisia pitäisi vankilatuomion uhalla verottaa. Näin kuitenkin tehdään esimerkiksi tasa-arvovaltuutetun, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tai työsuojeluvaltuutettujen valvomien lakisääteisten tasa-arvosuunnitelmien muodossa. Vapaissa länsimaisissa demokratioissa ei pidetä mielipidevankeja, vaan vankilatuomioiden jakaminen toisinajattelijoille on tunnusomaista lähinnä diktatuureille ja teokratioille. Lainsäädäntönsä puolesta Suomi kuuluu tuohon jälkimmäiseen ryhmään, koska täällä jaetaan tuomioita jopa perusteltujen mielipiteiden julki tuomisesta sekä verotetaan keskushallinnon jalustalle nostaman aatemaailman propagoimiseksi.

Tasa-arvo-ongelmana pidetään myös yksityisyrittäjien oikeutta valita asiakkaansa. Tämä oikeus onkin lainsäädännöllä käytännössä poistettu ja yksityisyrittäjä velvoitetaan tarjoamaan palveluitaan myös ihmisille, joita heidän ei oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa pitäisi olla velvollinen palvelemaan. Myös eri viiteryhmien keskimääräistä työllistymistä yksityiselle sektorille pidetään tasa-arvo-ongelmana, aivan niin kuin työnhakijan oikeus tulla työllistetyksi haluamaansa työpaikkaan olisi isompi kuin työnantajan oikeus valita kenet haluaa työllistää. Julkinen sektori on sitten asia erikseen, mutta sielläkin pitäisi katsoa ennemmin pätevyyttä kuin sukupuolta tai puoluekirjaa, kuten nykyään on tapana.

Jos näet edellä mainitut esimerkit tasa-arvo-ongelmina, niin pysähdy hetkeksi  miettimään: Ovatko ympäripyöreät puheet ja perusteeton syyttely seksismistä todella merkki yhteiskunnan rakenteissa piilevästä epätasa-arvosta? Onko naisilla todella velvollisuus harrastaa seksiä kenenkään muun kuin itselleen parhaaksi katsoman partnerin kanssa? Miksi yksityisyrittäjällä tulisi olla lakiin kirjattu velvollisuus palvella juuri sinua ihonvärisi tai sukupuolesi takia? Miksi yksityisen sektorin firmalla ei tulisi olla oikeutta palkata juuri sellaista henkilöä kuin itse haluavat?

Jotta tasa-arvo terminä saa jälleen sille kuuluvan arvon, täytyy uusfeminismin paradigma, ”sinun oikeutesi loppuvat siihen, mistä minun tunteeni alkavat”, hylätä. Jotta yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta tervehtyy, ei tasa-arvoa enää voida määritellä ihmisten subjektiivisten kokemusten kautta, vaan sen käyttöön ja määrittelemiseen on älyllisen rehellisyyden nimissä ulotettava vaatimus rationaalisuudesta.

Muutamaa venäjämielistä agitaattoria lukuun ottamatta kaikille lienee selvää, että Venäjän ja Putinin toiminta Ukrainassa on epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Länsimaiden johtajat ihmettelevät, kun Putin ei kuuntele järkipuhetta, eikä kunnioita kansainvälisiä sopimuksia. Sosiopaattisen ulkopoliittisen linjauksensa myötä Putin on luonut konfliktin hoitamiselle, ja tarkoitushakuiselle eskaloimiselle, omat sääntönsä ja reunaehtonsa, joiden puitteissa se toimii. Vanhoilta länsimaisilta johtajilta näyttää unohtuneen kylmän sodan aikana opittu taito ymmärtää ja käsitellä venäläisiä, ja nuorilla valtiomiehillä sen taidon korvaa nyt lapsenuskoinen idealismi.

Venäläinen propagandakoneisto kääntää mustan häpeilemättä valkoiseksi ja muuntelee totuutta mielin määrin. Netin keskustelupalstoilla ja videopalveluissa venäläismielinen vyörytys on ennenäkemätöntä. Propagandakoneisto vie venäläisiä, koska venäläinen haluaa tulla viedyksi. Sillä, mitä me muut venäläisestä propagandasta ajattelemme, ei ole väliä, koska Putin tarvitsee vain oman kansansa tuen tekemisilleen. Tällä hetkellä Krimin ukrainalaisten suurin uhka ovatkin aivopestyt, elukoiden lailla käyttäytyvät venäläiset siviilit, eivät suinkaan venäläiset sotilaat.

Me voimme täällä länsimaissa tolkuttaa toisillemme vaikka maailman tappiin asti, että Putin on nyt tekemässä virhettä. Jos Putin ei kuitenkaan niin näe, tai vaihtoehtoisesti edes välitä seurauksista, niin tällaiset oman moraalikäsityksemme puitteissa askarrellut analyysit ovat täysin merkityksettömiä.

Eräs äärimmäisen naiivi länsimainen visio on, että jos Venäjälle määrätään talouspakotteita, ajaa rahavalta Putinin alas valtaistuimelta. Putinin kuristusote valtakunnastaan ei talousongelmien myötä ole suinkaan murentunut, vaan päin vastoin vahvistunut. Jos kansantalouden romahtaminen suistaisi hirmuhallitsijat vallasta, niin sellaiset herrat kuin Robert Mugabe, Vladimir Putin ja Hugo Chavez olisivat enää kirjaimia historiankirjojen lehdillä.

Noin kuvaannollisesti sanoen Eurooppa on kaukalo, johon Euroopan maat ovat kerääntyneet pelaamaan ringetteä. Venäjä ilmaantui paikalle lätkäkamoissa, laitataklasi Ukrainan ja vetelee nyt lyöntilaukauksia tyhjään maaliin. Ringeten pelaajat ovat kerääntyneet kentän laidalle selailemaan ringeten sääntökirjaa tajuamatta, että Venäjä ei välitä pätkääkään noista säännöistä, koska se pelaa aivan eri peliä. Osa ringeten pelaajista pelaa myös lätkää, mutta koska Ukraina ei kuulu lätkäjoukkueeseen, ei kenelläkään ole intoa hakea kämpiltä lätkäkamoja ja soitella muuta joukkuetta kasaan ylimääräiseen peliin.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että Suomi kyllä käy lätkätreeneissä. Se ei kuitenkaan ole maksanut joukkuemaksua eikä lisenssiä, koska meillä edelleen ajatellaan, ettei Venäjällä ole intressejä tulla riehumaan ringettekaukaloon vaikka se on tehnyt niin toistuvasti kautta historian. Jos Venäjä päättää repiä Suomen takaisin kaukaloon, niin mekin keräilemme kohta kamppeitamme jään pinnassa. Lisenssimaksulla saatava urheilijavakuutus ei muuten kata vahinkoja takautuvasti.

Harvoin, jos koskaan, ovat suomalaiset poliitikot saaneet aikaan niin paljon julkilausumia sanomatta oikeasti yhtään mitään, kuin Krimin kriisin aikana. Valtiojohtomme on tuuliajolla vakuutellessaan sotilaallisen liittoutumisen ja turvatakuiden haitallisuutta Suomelle samalla, kun se yrittää vakuuttaa kansalaiset Georgiaa ja Ukrainaa miehittävän Venäjän laupeudesta meitä kohtaan. Jopa aikaisemmin venäläisten omistusoikeutta ja maahanmuuttoa vastustaneiden, sekä jatkosodassa menetettyjen alueiden palautusta vaatineet, perussuomalaiset ovat kuin taikaiskusta suomettuneet puolustamaan Venäjän federaation etupiiriin kuuluvan Suomen velvollisuutta pitää turpansa kiinni ja tehdä juuri niin kuin Kremlistä sanellaan.

Milloin meillä herätään siihen todellisuuteen, että jos Venäjä kääntää katseensa tänne, niin silloin on myöhäistä viisastella mistään NATO-optioista tai EU:n olemattomasta puolustusyhteistyöstä? Silloin on joko oltava NATOssa tai sitten voimme heittää hyvästit valtiolle nimeltä Suomi. Meidän pitää myös ymmärtää, että liittoutumattomuutemme on vain Venäjän etujen mukaista, ei Suomen edun mukaista. Jos liittoutumattomuus on rauhan takuu, niin miksi Venäjä miehittää Ukrainaa tälläkin hetkellä?

Voimain tunnossaan EU ja Yhdysvallat asettivat sotilaallisen invaasion ja kansainvälisen oikeuden vastaisen toiminnan sanktioiksi matkustuskieltoja parillekymmenelle venäläiselle virkamiehelle ja jäädyttivät hieman varoja ulkomaisilta pankkitileiltä. Kuvitteleeko kukaan, että näillä ”pakotteilla” on mitään merkitystä? Korkeintaan näemme pitkästä aikaa Putinin Botoxin raiskaamilla elottomilla kasvoilla ivallisen, hymyn kaltaisen ilmeen.

Venäjä on aloittanut Ukrainassa valtapolitiikan, jolla on historiallisesti katsottuna veriset juuret. Muu maailma katsoi vierestä, kun Natsi-Saksa miehitti Itävallan 1938. Tshekkoslovakian sudeettialueet luovutettiin hopealautasella natsien hallintaan, kun se vetosi alueiden etnisen saksalaisväestön etuihin. Vuonna 1939 Natsi-Saksa miehitti loputkin Tshekkoslovakiasta huolimatta siitä, että sinisilmäiset eurooppalaiset kuvittelivat liennytyspolitiikan rauhoittaneen diktaattorin megalomanian. Nykyään me jo ymmärrämme, että liennytyspolitiikka oli lähinnä sinisilmäistä alistumista Hitlerin mielivallalle.

Nyt Euroopan reunalla nousee seuraava diktatuuri, joka vuonna 2008 hyökkäsi Georgian itsenäiseen tasavaltaan ja miehittää edelleen Georgialle kuuluvaa Etelä-Ossetiaa. Tänä vuonna, vastaukseksi venäläismielisen nukkehallituksen kaatumisesta Majdanin aukion kansannousun seurauksena, Venäjä on miehittänyt Krimin niemimaan, joka sijaitsee suvereenin Ukrainan rajojen sisäpuolella.

Molemmissa tapauksissa käytettiin myös natsien suosimaa taktiikkaa vedota valloitettavien alueiden etniseen demografiin. Ukraina ja Georgia ovat kyllä rukoilleet EU:ta ja NATOa apuun, mutta vastauksista on helppoa tulkita millainen kynnys NATO- ja EU-mailla on osallistua aseelliseen, tai edes taloudelliseen, konfliktiin liittouman ulkopuolisten maiden suvereniteetin turvaamiseksi.

Myös Eestiä Venäjä kovisteli taannoisen pronssisotilas-kriisin aikaan. Eestin ei kuitenkaan tarvinnut taipua venäläisten painostuksen edessä, vaan NATO selkänsä takana se pystyi säilyttämään suvereniteettinsa ja pitämään sisä- ja ulkopolitiikkansa langat omissa käsissään.

Ukrainan ja Georgian tavoin Suomi toteutti sinisilmäistä liittoutumattomuuspolitiikkaa aikoinaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Vielä ennen Mainilan laukauksia Neuvostoliiton sotilaallista aggressiota Suomea kohtaan pidettiin epätodennäköisenä vaikka Euroopan ruutitynnyrin tulilanka paloi jo. Tämä näkyi suomalaisten valmistautumisessa potentiaalista invaasiota silmällä pitäen. Näin ollen tilanteen kärjistyttyä Mainilan laukausten myötä suomalaiset joutuivat lähtemään sotaan erittäin huonosti valmistautuneina. Itsenäisyytemme ehdoksi asettautui nimenomaan liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa.

Historia siis on toistamassa itseään. Silti suomalaiset hakevat turvaa MikäMikä-maasta, sinisilmäisestä ylioptimismista ja päiväunien pilvilinnoista.

Uussuomettumisen ja NATO-vastaisen retoriikan ydinteesi on edelleen se sama vanha paradoksaalinen mantra, jota on Suomessa toisteltu viimeisen sata vuotta; voimme säilyttää itsenäisyytemme vain antamalla Venäjän päättää sisä- ja ulkopoliittisista linjauksistamme. Venäjä uhkaa itsenäisyyttämme, jos emme tee niin kuin Kreml katsoo parhaaksi.

Älyttömintä NATO-vastustuksessa on se, että Suomi käytännössä katsoen täyttää jo lähes kaikki NATO-jäsenyyden vaatimukset. Kalustomme on paljolti yhteensopivaa ja osaltaan hankittu NATO-maiden ylijäämistöstä. Osallistumme NATOn toimintaan läheisessä yhteistyössä ja olemme lähettäneet joukkojamme mm. KFOR- ja ISAF-operaatioihin. Ainoa osa NATOn ydintoimintaa, josta aktiivisesti kieltäydymme, on jäsenyys ja sen tuomat turvatakuut.

Putinin lähestymistapa naapurimaidensa oikeuksiin ja suvereniteettiin on täysin sosiopaattinen, mikä näkyy venäläisessä ulkopolitiikassa selvästi. Miksi Suomessa siis edelleen kuvitellaan, että Putinin kääntäessä katseensa esimerkiksi Suomen Karjalan suuntaan, me selviäisimme tilanteesta rationaalisesti neuvottelemalla yhtään sen paremmin kuin Georgia tai Ukrainakaan? Kertokaa minulle, miksi Venäjä kuuntelisi meidän järkeilyämme tai kunnioittaisi liittoutumattomuuttamme, kun se ei tee niin kenenkään muunkaan kohdalla?

Suomessa on puhuttu pitkään ”NATO-eteisestä” ja ”NATO-optiosta”. NATO-optio on kvasitermi ja tarkoittaa sitä, että me emme sitoudu NATOon virallisten sopimusten tasolla, mutta kuvittelemme NATO-maiden mobilisoivan joukkonsa, kun kriisin koittaessa vain kilautamme NATOn päämajaan ja ilmoitamme, että nyt täällä sitten tarvittaisiin apua. NATOn artiklat kuitenkin koskevat ja velvoittavat vain sen jäsenmaita, kuten Eestin, Georgian ja Ukrainan kohdalla selkeästi on nähtävissä. NATO ei myöskään ole hyväksynyt jäsenikseen maita, joita Venäjä jo miehittää, se tuntuu suomalaisilta unohtuneen.

Jos kaikesta huolimatta kuvittelet NATO-option olevan realistinen vaihtoehto Suomen puolustusdoktriinissa, niin kerro minulle, mitä NATO-maat hyötyisivät asettuessaan sotilaallisesti esim. Venäjää vastaan puolustaakseen Suomen suvereniteettia? Mikä on NATO-maiden kannustin pistää miljoonia euroja rahaa ja lukemattomia ihmishenkiä vaaraan yhden syrjäisen NATOon kuulumattoman maan puolesta? Mitkä ovat tällaiset erikoisehdot, jotka koskevat Suomea, mutta eivät esimerkiksi Georgiaa tai Ukrainaa?

Suomessa elää vahvana illuusio siitä, että liittoutumattomuus ja neutraalius pelastaa meidät maailmanpolitiikan turbulenssilta. Tosiasia kuitenkin on se, että suurvaltapolitiikan pyörteissä kaltaiseltamme pieneltä kansalta ei kysytä haluamme liittoutua tai pysyä liittoutumattomana. Tässä asiassa meillä on tasan kaksi vaihtoehtoa:

A)     Valitsemme nyt, kun suvereniteettiamme ei ole ulkovaltojen toimesta haastettu, ja voimme itse päättää mihin viiteryhmään haluamme kuulua sekä keneen luotamme liittolaisina.

B)      Pysymme liittoutumattomina seuraavaan kriisiin asti, jolloin valinta tehdään ulkovaltojen toimesta meidän puolestamme. Silloin on myöhäistä muistella niitä optioita, joita meillä joskus oli.

Ajatus siitä, että saisimme vielä kriisitilanteessakin tehdä itsenäisesti valintoja, on typeryydessään lamaannuttava. Näyttääkö Venäjä siltä, että se on antanut öykkäröintinsä kohteille vapauden tehdä hyviä valintoja?

Suomi ei koskaan ole  ollut, eikä tule olemaankaan, todellisessa kriisitilanteessa neutraali tai liittoutumaton. Me olemme suurvaltapolitiikan pelinappula, jonka kohtalo on aina ollut vahvasti sidoksissa nimenomaan liittoutumiseen, ei liittoutumattomuuteen.

Minusta Suomen tulisi liittyä itsenäisten ja demokraattisten länsimaiden puolustusliittoon, NATOon. Kriisitilanteessa todennäköisenä vaihtoehtona on diktaattorin johtama taantumuksellinen kehitysmaa nimeltä Venäjä.

Poliittisella uralla edetäkseen täytyy olla hyvää pataa omassa poliittisessa järjestössä kulloinkin valtaa pitävän klikin johtohahmojen kanssa. Tämä klikki pystyy järjestön sisäistä päätöksentekoprosessia tietoisesti manipuloimalla niinsanotusti tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jokainen puoluejohtaja on luottamustehtävässään tasan tarkkaan sen takia, että he ovat pystyneet puhumaan, ostamaan tai kiristämään piirijärjestöjen puheenjohtajien, tai vastaavien vaikuttajien, takana olevat äänet itselleen.

Tästä parhaimpana esimerkkinä, muita väheksymättä, on Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Ensin hän hallitsi SMP:n nuorisojärjestöä, Kehittyvän Suomen Nuorten Liittoa, 8 vuotta ja sittemmin on istunut perussuomalaisten puheenjohtajana 15 vuotta. Kuka tahansa ymmärtää, että homogeenisen persupuolueen oman maailmankatsomuksensa airueeksi taivuttaneen Kim Il Soinin kanssa kilpasille lähtevä puoluetoveri tekee poliittisen itsemurhan.

Myöskään Vasemmistoliitosta ei paljoa kuulu soraääniä puoluejohtoa kohtaan vaikka Paavo Arhinmäki on luotsannut puolueensa ”oikeistolaisten” kanssa samaan hallitukseen tekemään ”kurjistamispolitiikkaa” ja ”ajamaan hyvinvointivaltiota alas” samalla, kun itse porsastelee duunarien rahoilla ympäri maailmaa.

Pelin henki on hieman erilainen puolueissa ja järjestöissä, joissa on totuttu oikeasti taistelemaan paikasta auringossa. Esimerkiksi Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustan puheenjohtajan paikka on tuulinen, kuten historia on näyttänyt. Näissä puolueissa valtaan pääseminen on kovan työn takana valtapelin, vuosikausien verkostoitumisen ja kannattajakunnan aktiivisen rekrytoimisen takia.

Politiikan raadollisuudesta antaa viitteitä tuleva Presidentintekijät-dokumenttielokuva, jonka sisällöstä Helsingin Sanomat antaa esimakua. Vaalitiimin kommenteista käy selkeästi esille poliittisten broilerien tietävän, ettei vaaleja voiteta vastaamalla asiakysymyksiin tai substanssiosaamisella, vaan imagolla. Toimittajan toteamus ”Presidentintekijöiden perusteella nykypolitiikassa on kyse vain imagon rakentamisesta ja imagon hallinnasta. Julkisuuspelistä”, on uutinen vain heille, jotka eivät koskaan ole kurkistaneet politiikan kulisseihin.

Oli kyseessä sitten mikä tahansa puolue, jokainen väistyvä puolueen johtohahmo on todennäköisesti syrjäytetty tehtävästään. Viimeisin esimerkki tuli Perussuomalaisista, kun Pirkko Ruohonen-Lerneriä vedettiin persupaatin kölin alta. Ulkopuoliselle tilanne saattoi aluksi näyttää linjavaihdokselta ja joidenkin mielestä jopa naisten syrjinnältä. Kyse kuitenkin on vain yksilöiden vallanhimosta, ei mistään sen dramaattisemmasta.

Ehkä surkuhupaisinta koko hommassa oli R-L:n yritys kerätä sympatiapisteitä tapahtuman jälkimainingeissa. Tietysti R-L:iä harmitti, koska hänelle ja taustajoukoilleen valehdeltiin onnistuneesti. Tästä kielii se tosiasia, että tappio tuli R-L:lle yllätyksenä samalla, kun syrjäyttämistä masinoinut Lindström valittiin valtuustoryhmän puheenjohtajaksi ja Kaj Turunen valittiin yksimielisesti varapuheenjohtajaksi. Voitte olla varmoja, että politiikassa yksimielisiä äänestystuloksia ei synny kuin uhkailulla, vittuilulla ja katteettomilla lupauksilla. Todennäköisesti R-L:n kannattajat on saatu äänestämään Turusta varapuheenjohtajaksi lupaamalla R-L:lle jatkoaikaa puheenjohtajana. R-L vain ei tajunnut, että osa hänen kannattajistaan oli loikannut Lindströmin leiriin, jolloin R-L:n äänisaalis ei riittänyt mihinkään jaettavista luottamustoimista.

Todennäköisesti Timo Soini oli antanut siunauksensa Lindströmin tiimille, koska kiirehti antamaan lausuntoa Jutta Urpilaisesta ja demareista vaikka omassa vesilasissa myrskysi täyttä päätä. Toki Soini on sinällään oikeassa, että Urpilainen alkaa SDP:n sukelluksen myötä näyttää enemmän ja enemmän lampaalta verikoirien keskellä. Aika näyttää, onko Antti Rinteen keppi tarpeeksi terävä ja porkkanat tarpeeksi makeita nousuun SDP:n puheenjohtajaksi toukokuun puoluekokouksessa.

Myös Jyrki Kataisella on jännät paikat seuraavassa Kokoomuksen puoluekokouksessa. Monta vuotta velkavetoista valtiontaloutta paisuttaneen Kataisen ympärillä on tällä hetkellä varmasti enemmän opportunisteja kuin todellisia ystäviä. Tästä kielii myös se, että Katainen on tuntunut hiljentyneen mediakentällä. Voi vain kuvitella kuinka huonosti Katainen yönsä nukkuu, kun talous sukeltaa ja entisistä kavereista alkaa sukeutua vauhdilla tilaisuuttaan odottavia korppikotkia. Asia ei varmasti monissa liemissä keitetylle Kataiselle tule yllätyksenä.

Näissä tapauksissa puolueelle tärkeintä onkin valtapelin nyanssien piilottaminen epärelevantimpien asioiden alle, siis damage control. Perussuomalaiset ovat ottaneet asiakseen pestä likapyykkinsä julkisesti siinä, missä ”vanhat puolueet” ovat tajunneet pelata pelinsä kulisseissa. Sitten vuosien päästä, kun asianosaisilla ei ole enää mitään hävittävää, tulemme lukemaan ”kohupaljastuksia” nykyisiltä poliitikoilta, aivan niin kuin on käynyt mm. Urho Kekkosen kanssa.

Kun ikävät asiat puidaan äänestäjiltä piilossa, ei puolue nouse negatiivisena otsikoihin. Julkisuudessa on parempi suukotella lapsia, esitellä urheiluharrastuksiaan ja luvata kaikille kaikkea kivaa, koska poliitikolle huolella rakennettu keinotekoinen imago on kaikki kaikessa. Tästä kiitos kuuluu meille äänestäjille, jotka emme joko ymmärrä raaputella poliitikkojen kiiltokuvapintaa tai vaatia ehdokkailta enemmän ja parempaa osaamista.