Ajattelin että olisin voinut palata asiaan vielä tämänkin postauksen merkeissä, mutta ehkä parempi että siirrytään hieman keveämpiin aiheisiin ja ei heitetä bensaa yhtää enempää liekkeihin. Tosin varmana joku pahoittaa mielensä seuraavastakin, mutta vedetään riskillä ja esitellään mun uusin lelu!

Aktiivisuusranneke! Voi veljet mä oon kuolannu tätä siitä lähtien kun muutama kuukausi sitten näin eräällä maskeerajalla tämmöisen ranteessa. Pienen haastattelun jälkeen olin ihan varma että mä tarviin tämmösen. Tarviinko? Tuskimpa, mutta ranteessa se nyt on. Eli se laskee mun kulutetut kalorit (..onneksi ei niitä joita ahdan itseeni päivittäin), näyttää kellon, kertoo askelten määrän ja tsemppaa mua että saavutan tavoitteeni päivässä!

Ja koska blogimaailmassa on nykyisin pelkkää fitnestä ja sitä että jokainen ihminen suuntaa johonkin kisoihin hieman keikistelemään ja jakaa tuhansille ihmisille oman perseensä kuvia.. niin enhän mäkään voi esitellä mun treenivinkkejä ja ranneketta ilman sellaista.

Siinä! Kattokaa ja ottakaa mallia. Laitatte itsenne niin outoon asentoon kun mahdollista ja kun alkaa tuntumaan jossain lihaksessa niin nappaatte sen kuvan. Ihan sama, kunhan perse on pystyssä ja ryhti mahdollisimman mutkikas.

Ja sitten tosiaan ne mun vinkit siihen että saavutatte sen 12 000 – 15 000 askelta päivässä kuten allekirjoittanut:

-Nostatte jalan toisen eteen ja kävelette.

-Mitä pienempiä askelia otatte, sitä isommat luvut saavutatte päivässä

-Treenin voi jakaa 08-24 väliselle ajalle tai sitten voit vaihtoehtoisesti kävellä sen pari tuntia putkeen.

Mä en vielä tiedä missä kisassa mut nähdään, mutta vain seuraamalla se selviää. Ja mun motto on että: ”Kävellen kohti fitness -kisoja!”

Ja on kuulkaa kaikki lelut nyt ihan viimestä huutoa! Löytyy uutta omppua ja selfie tikkua. Ja kaikki tämä vain että te läskiperseet voitte siellä kotona seurata mun matkaa kisoihin ja sitä miten hyvässä tikissä mä oon tulevien kuukausien aikana. Ja lupaan.. yksikään salitreeni ei jää kuvaamatta ja koitan muistaa kuvata jatkossakin kaiken mitä suuhuni panen (..tai no melkein kaiken), mutta kuitenkin

Ja kyllä, tämä oli sarkastinen kirjoitus. Mä lukeudun niihin läskiperseisiin jotka kotona kattoo kun facebook on täynnä näitä peppuja ja kisoja ja sponsoreita ja suklaapatukoita, jotka ei kuitenkaan oo suklaata ja itseruskettavaa ja irtotukkaa. Mä kuitenkin oon oikeesti menossa salille joku päivä ja ihan hemmetin varmaan jaan sen teidän kanssa instagramissa,twitterissä,facebookissa ja blogissa. Se on kuitenkin ”seuraavasta maananstaista se seuraava, mutta kuitenkin niin ettei se tapahtu ennen joulua eikä välttämättä ennen vappuakaan”. Joten jatketaan ja ollaan kuulolla!

Love ya!

Tämä päivitys olisi pitänyt tehdä jo kahdeksan vuotta sitten. Miettikää, kahdeksan.

Tarkoitus ei ollut koskaan tehdä tästä sen suurempaa numeroa, mutta puhuin hieman ohi suuni aikoinaan Big Brotherissa ja sen jälkeen tämä olikin sitten julkista tietoa. Muistan aina että kun olin viettänyt suljetuissa tiloissa 47 vuorokautta ja ensimmäinen varsinainen lööppi jonka näin itsestäni oli teksi-tv:n etusivulla: ”BB-Niko vankilaan?”. Silloin olin ihan varma että pian saan kirjeen jossa minut kutsutaan armeijaan tai sivariin, mutta ei.. kenestäkään ei kuulunut vuosiin.

..kunnes..

Viime vuonna hetkeä aikaisemmin kun olin lähdössä jälleen kerran Big Brotheriin minulle tuli postitse kirje jossa oli kutsu siviilipalvelukseen. Minua kehotettiin hakemaan minulle kirjattu kirje postitse. En koskaan tehnyt tätä vaan päätin vielä hetken siirtää asian syrjään ja olla miettimättä tätä asiaa sen suuremmin. Olen mestari siirtämään asioitani aina ”huomiseen”. Tää ”huominen” tuli ihan muutaman kerran.

Lopulta mä sitten kavereiden painostuksen alaisena soitin johonkin toimistoon ja kysyin että voitaisiinko minulle postittaa uusi kirje, edellinen oli ”mennyt ohi”. Palvelukseen astuminen kirjattiin tämän vuoden alkuun. Sain kuitenkin jälleen kerran puhuttua itselleni lykkäystä. Tätä oon tehnyt niin monesti ja aina samana päivänä kun tää päivä koitti. En missään nimessä ole ylpeä itsestäni, suorastaan häpeän miten lapsellisesti toimin tämän asian suhteen.

Kuukaudet kului ja tää asia kummitteli kokoajan takaraivossa. Ei ollut päivääkään ettenkö miettinyt että milloin se lopullinen kutsu tulee? mitä teen? menenkö vankilaan? Olin lukenut muutaman haastattelun netistä ihmistä jotka eivät suostuneet armeijaan eivätkä sivariin. Lopulta kutsuisi vankila. Enhän mä pärjäisi vankilassa viikkoa kauempaa. En todellakaan. Pientä lohtua toi ajatus siitä että nykyisin saa näissä totaalikieltäytymissä suorittaa sen vankilan kotonaan. Sulle laitetaan nilkkaan panta jonka vankina sä olet vuoden. Et saa nauttia alkoholia, et poistua kaupungista, et oikeastaan tehdä mitään. Ilmeisesti töissä saisi käydä ja muutaman paikan ilmottaa missä voi käydä pannan kanssa.. Olin jopa valmis tähän!

Mietin että vuoden aikana varmana säästäisin hurjan määrän rahaa kun en voisi liikkua missään. Voisin kirjoitella kotona ja vihdoinkin saattaa päätökseen kirjan jota olen kirjoittanut enemmän tai vähemmän useiden vuosien ajan. Shoppaillahan voisi netissä, mutta ongelmaksi tuli se että kuka helvetti kävisi mun puolesta postissa jos en saisi liikkua missään?

Kuukauden kului.. ja lopulta kilahti kotiin se viimeinen kirje. Minun pitäisi astua palvelukseen 17.11.14 ja ellei minua tuona päivänä nähdä siviilipalveluskeskuksessa, mut voidaan pidättää. Tää shokki tuli mun eteen muistaakseni elokuussa. Mä istuin kotona aivan tiedottomassa tilassa. En oikeen tiennyt mitä tehdä ja kenelle puhua. Välillä mä vaan itkin yksin ja mietin että kuinka paska ihminen mä olenkaan etten saa näinkin yksinkertaista asiaa suoritettua. Jossain vaiheessa mä itkin vihaani tätä yhteiskuntaa kohtaan, mutta hetkessä mä tajusin että mä en voisi olla lainkaan tyytyväisempi kotimaahani ja siihen miten turvassa me täällä ollaankin.

Mä ajattelin että mä jään kotiin makaamaan ja kun tuo kirjeeseen kirjattu päivä koittaa.. mä en vaan avaa ovea kenellekkään ja jos joku tulee läpi oven niin mä juoksen parvekkeelle ja hyppään sieltä alas. Pudotus ei olisi kovinkaan suuri ja voisi olla helpompaa ehkä istua vankilassa kipulääkkeiden vaikutuksessa. Ihan oikeasti. Mun päässä on pyörinyt niin outoja ajatuksia ja mielikuvia että jossain kohtaan mä olin ihan varma että mä oon sekoomassa ja jos mut jonnekkin viedään niin se on korkeintaan kellokosken mielisairaala.

Muutamille kavereille puhuin aiheesta ja siitä miten hukassa mä oon kaiken tämän suhteen. Koitin kuitenkin viimeiseen asti esittää vahvaa ja hoin itselleni ettei mulle voi tapahtuu mitään pahaa. Tän asian voi hoitaa puhumalla ja varmana mä jossain vaiheessa lottosinkin että voittaisin 7 miljoonaa ja voisin ostaa itselleni vapautuksen.

4.lokakuuta.2014 

Olin itkenyt putkeen kolme vuorokautta. Mä aloin olemaan jo niin turta kaikkeen että mä ajattelin että mun elämä on ohi. Tää ei johtunut siitä että ”laskettuun” päivään alkoi olemaan hieman yli kuukausi aikaa. Vaan siihen että mun maailman rakkain ihminen makasi tällä hetkellä sairaalassa ja juuri leikattuna. Kyse oli mun äidistä. Mä tiedän että jokainen sanoo samaa, ”mun äiti on maailman paras äiti”. Mä todellakin seison tuon lauseen takana. Mun äiti merkkaa mulle koko mun maailmaa. Se ei paitsi ole mun äiti, ystävä, turva ja tuki. Se on mulle kaikki mitä mulla on. Mä välillä iltaisin vaan mietin sitä miten onnellinen mä olen että mulla on juuri se äiti kun mulla on. Mä välillä vieläkin itken sitä miten vaikee lapsi mä oon toisinaan ollu. Mä itseasiassa itken nytkin, vaikka kaikki on hyvin.

Toisin oli 4.lokakuuta.2014 kun olin ensimmäistä kertaa käynyt katsomassa äitiä sairaalassa. Se oli päivä milloin mä lopulta romahdin ihan täysin. Mä en vaan jaksanut enää esittää että kaikki on hyvin. Tuntu että koko maailma on kaatumassa sun niskaan ja asiaa ei tietenkään helpottanut se että tämä kaikki tapahtui mun työpaikalla. Musta tuntu välillä että mä en saa henkeä, niin hajalla mä olin muutaman vuorokauden valvomisen ja työnteon ohessa.

Mä olin vain hetkeä aikaisemmin puhunut mun äidin kanssa puhelimessa ja eihän kukaan leikkauksen jälkeen, sairaalassa päivän maanneena voi kuulostaa samalta kuin aina aikaisemmin. Mulle se oli selvä merkki siitä että äiti ei voi hyvin. Mä rakensin päässäni sellaiset painajaiset hetkessä että mun pää meinasi räjähtää. Mä kävelin keskustassa ratikkaan aivan kuin zombie. Tuntu että mun jokainen askel oli niin raskas että matka Forumista muutaman kymmenen metriä kesti ikuisuuden.

Lopulta mä saavuin sairaalaan ja näin äitini. Samalla kun koitin nieleskellä mun kyyneleitä ja peittää sen tuskan mikä mun sisällä oli, olin tyytyväinen että näin maailman rakkaimman ihmisen mun edessäni. Äiti näytti hieman erinlaiselta kun ennen ja mä koitin vaan kuvitella miltä se näyttää meikeissä ja terveenä. Mä pelkäsin että jos mä nään sen viimeisen kerran niin haluan säilyttää siitä parhaan mahdollisen mielikuvan mun päässäni.

Vajaan tunnin kuluttua äitiä tultiin hakemaan ja viemään jonnekkin kuvauksiin. Tässä kohtaan mä poistuin paikalta ja toivotin äidille tsemppiä ja halasin sitä varovasti, koska mä pelkäsin että se menee mun halauksesta rikki. Se näytti jotenkin niin hauraalta ja sellaiselta miltä mun supernainen ei ollut koskaan ennen näyttänyt.

Vasta kun mä olin päässyt meilahden sairaalan vastaanoton ohi mä uskalsin itkeä. Mä en oikeen edes halua mennä takaisin siihen hetkeen ja niihin minuutteihin kun mä kävelin loputtomalta tuntuvaa katua pitkin. Mun päässäni pyöri miljoona asiaa. Mä kirosin ääneen Jumalaa ja kysyin ääneen miksi juuri mulle tapahtuu tää kaikki. Kuvasin pienen pätkän puhelimeen videota siitä miten epätoivoisessa tilanteessa mä olin. Halusin että jos mun puhelin joskus löydettäisiin niin sen löytäjä voisi olla varma siitä että mä olin pohjalla ja en oikeen tiennyt muuta ratkaisua.

Mä seisoin mannerheimintien varrella ja katoin muutaman kerran kun siitä ajo ohi ratikoita. Nyt tullaan siihen tilanteeseen että mä en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan uskonut sanovani tätä ääneen. Mä en myöskään koskaan uskonut että mä tulisin tämmöisen tilanteen eteen että mun mielessä edes pyöri ne ajatukset. Mä katoin muutaman kerran miten nopeesti ne ratikat menee ja että minkä eteen mä hyppäisin ja missä kohtaan. Lisäksi mä pohdin että kuinka varma kuolema se olisi, koska muutamaa vuotta aikaisemmin mä olin nähnyt kun eräs mies jäi ratikan alle ja selvisi siitä. En koskaan unohda sitä sen huutoa kuinka voimakkaasti se karju. Tähän oli tultu. Tiesin että seuraavana päivänä olisi mun syntymäpäivät.. nyt vaan piti miettiä että juhlitaanko ne pilven päällä vai kokeillaanko vielä kerran nousta jaloilleen?

En tiedä oikeen mikä siihen sitten tuli. Pettikö pokka vai voittiko elämänhalu lopulta? Mutta hyvin selvää on että mä en sinne ratikan alle koskaan hypännyt, koska kerron tätä tarinaa nyt teille. Mä oon aina uskonut siihen että mun olkapäillä istuu maailman parhaimmat suojelusenkelit ja siinä tilanteessa ne jälleen näytti mulle voimansa. Kaiken sen epätoivon ja tuskan keskellä ne sai mut vedettyä pois siitä tilanteesta ja niiden kiskojen luota. Mä kävelin ohi pysäkkien ihan vaan että mun pää selkeytyis ja saisin raitista ilmaa. Koitin laittaa kaiken väsymyksen piikkiin ja siihen että en ehkä kyennyt ajattelemaan järkevästi. Ajattelin että ne ratikat kulkee siellä myös huomenna ja jos mä voin siirtää asioita kahdeksan vuotta, mä varmana voin siirtää ratikan alle hyppäämistä vuorokaudella.

Mun kaveri soitti mulle. Se kyseli mitä suunnitelmia mulla oli illaksi. Olihan sentään lauantai ja mulla oli seuraavana päivänä syntymäpäivät. Ehkä se kuuli äänestä tai luki rivien välistä, mutta se keräsi jengin kasaan & kutsu itse itsensä mun luokse iltaa istumaan. En mä niille koskaan kertonut että vain muutamaa tuntia aikaisemmin olin keikkunut manskulla ja meinannut hypätä ratikan alle. Mä en tiedä miten pitkälle mun ajatukset olisi vielä sinä iltana mennyt ellen mä olis saanu muuta ajateltavaa. Mutta ne pelasti mut. Ne todellakin pelasti mut.

5.lokakuuta.2014

Nukuin yöni paremmin kuin aikoihin. Jos totta puhutaan, mä sammuin edellisenä yönä mun sänkyyn. Syntymäpäivät. Sosiaalinen media paukkuu ja tuhannet ihmiset kirjoittaa mulle onnitteluita ympäriinsä. Kaikki kaverit lähettävät tekstiviestejä. Päässäni ei pyöri yhtä vahvasti samat asiat kuin edellisenä päivänä, mutta sanottakoon että olo ei edelleenkään ole kuin voittajalla. Mä olen viettänyt syntymäpäiväni televisiossa koko Suomen edessä.. matkustanut ulkomaille ja viettänyt syntymäpäiväni siellä.. herännyt eräänä vuonna siihen että ulkona satoi ensilumi mun syntymäpäivänä.. Nyt olen matkalla meilahden sairaalaan viettämään syntymäpäiväni. Äiti on eiliseen nähden äärettömän hyvässä kunnossa. Nousee sängystä pystyyn ja kuikuilee ulos ikkunasta & kiroilee että ei jaksaisi maata enää ainuttakaan vuorokautta sairaalassa. Supernainen on palannut! En väitä etteikö mua vieläkin jännittäisi miten tästä selvitään ja onko kaikki nyt tämän asian suhteen hyvin.. eiliseen nähden tilanne on kuin valovuosien päässä. Nauretaan ja mutustellaan suklaata.

Niistä syntymäpäivistä tuli sittenkin maailman parhaimmat. Ne vietettiin sairaalassa, mutta ne vietettiin maailman parhaimmassa seurassa. Juuri sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluan jakaa syntymäpäiväni vielä kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia.

eilen se vihdoin tippu postilaatikosta ja pelasti päiväni

Kahdeksan kokonaista vuotta siihen meni. Siihen vaadittiin melkein elämän päättäminen raitiovaunun alle ja miljoona litraa kyyneleitä. Nyt se on vain muisto paperilla ja ei..aihe on sen verran arka ja tuore että vielä se ei naurata. Piti mennä helvetin pohjalle että pystyy taas elämään ja nauttimaan siitä mitä huominen tuo tullessaan.

En hae kirjoituksellani huomiota, sympatiaa, halusin vain kertoa teille miten pohjalle minun piti mennä, löytääkseni rohkeuden todeta että minusta ei olisi ollut siihen. En olisi pystynyt tässä elämäntilanteessa, niiden sekavien tuntemuksien kanssa suorittamaan sitä velvollisuutta joka minulle on syntyessäni määrätty. Tämän valtion on pakko olla maailman paras, sillä se mahdollisti sen että tämän tarinan kuuli yksi ihminen joka kertoi minulle sen jonka olisin halunnut jo kahdeksan vuotta sitten kuulla.

Mä kerroin tämän tarinan siksi että se todellakin vaikutti minuun kokonaisen vuoden ajan. Ne kerrat kun keksin teille tekosyitä siitä että en bloggaa. Milloin oli kiire ja milloin mun kissalla oli ristijäiset (..vaikka en edes omista kissaa). Oli vaikea pitää kulisseja yllä kun ne oli jo totaallisen romahtaneena ja tein vain sen mikä oli pakollista. Muun ajan käytin siihen että mietin kuinka voisin kellot pysäyttää tai keksiä miten kadota maapallolta jäljettömiin.

Äiti voi hyvin ja poika myös. Äidillä päätty juuri sairasloma ja se aloitti uudessa työpaikassa. Mä päätin että laitan elämäni remonttiin ja teen ne asiat nyt mistä olen jäänyt paitsi sen vuoksi että oon ollut niin loppu. Mua vähän kauhistuttaa painaa entteriä ja julkaista tää. Oon aika takki auki tässä nimittäin nyt.. Mut antaa palaa, mä oon bäck the game!

Ja kun mä kamppailin niiden ajatuksien kanssa lokakuussa…Mä soitin apua. Ja mulle sitä tarjottiin. Valitettavasti vasta 5.joulukuuta.2014 eli ellen mä olisi saanu jostain sitä pientä kipinää hoitaa elämääni kuntoon, mä odottaisin vieläkin sitä lääkäriaikaa..jokainen voi miettiä että miten pitkälle ihminen on näiden ajatuksien kanssa valmis olemaan ja elämään ja odottamaan. Vaikka tässä yhteiskunnassa on kaikki hyvin. Ministerit miettii miten facebookista saataisiin poistettua tykkää-nappi, miten kielletään viinan mainostaminen ratikkapysäkeiltä, kuinka varmistetaan se että kaksi saman sukupuolen edustajaa ei voi mennä naimisiin.. Niin mä sanoisin että tässä varmemmin ne ihmiset kuolee siihen että ne hyppää siihen pysäkin edessä olevalle ajokaistalle missä se mainos siitä halvasta talousviinistä on kuin se että ne menee alkoon ja hakee sen viinin ja juo itsensä hengiltä. Varsinkin jos niille on aikaisemmin puhelimessa ilmoitettu että apua ei ole saatavilla ennen kuin muutaman kuukauden päästä..

Kiitos ja anteeksi.

Kilpailun blogissani mahdollistaa Glitter! Ja tarjolla oiskin leffaliput sulle + avecille uusimman Nälkäpelin ennakkonäytökseen. Eli pääset näkemään elokuvan vuorokautta aikaisemmin kuin sen maailmanensi-ilta on. Mahtavaa! Jos sulla siis on almanakassa vapaata tiistaina 18.11 niin jatka ihmeessä blogin lukemista hieman alemmaksi, koska eihän tässä vielä kaikki…

No mutta miten ihmeessä Glitter sitten liittyy tähän kaikkeen? No kaikilla on ollut mahdollisuus osallistua jokaisessa myymälässä kilpailuun jossa voi voittaa noi samaiset liput + unelmiensa korut. Ja tottahan toki nää korut on tarjolla myös täällä blogissa. Ja mikä kivointa, sun ei tarvi meidän laajasta valikoimasta lähteä itse valkkailemaan koruja vaan mä oon tehnyt sen jo sun puolesta. Eli voittajalle olisi tarjolla vielä vähän korujakin..

Ihan ensimmäisenä mä hyökkäsin myymälässä meidän aito hopeisten korujen kimppuun. Mun mielestä on mahtavaa että koru kestää ja varsinkin tässä sarjassa tuotteet on vähän semmoisia että ne menee jokaiseen makuun. Korut on pieniä ja yksinkertaisia, joten varsinkin joululahjoja kun miettii niin kannattaa melkein suosiolla kävellä näiden kimppuun. Sieltä löytyy nyt niin iso kasa kaikkia ihania uutuuksia että mä melkein suosittelen että kannattaa käydä tsekkaamassa valikoima lähimmässä myymälässä. Ja viime viikollahan muuten avattiin peräti kolme uutta myymälää! Ouluun, Hämeenlinnaan ja Poriin!

Ja kerrottakoon vielä että meidän Helsingin keskustassa sijaitseva myymälä tuolla Forumissa on nyt siirtynyt remontin ajaksi 0-kerrokseen. Jos nyt ootte ohi kulkeneet ja ihmetelleet että missä meidän lippulaivamyymälämme oikeen sijaitsee Joten tervetuloa myös sinne!

Niin ja tästä setistä vielä sen verran että kaiken rakensin tuon kaulakorun ympärille, koska mun mielestä se sopii tähän enemmän kuin hyvin, koska kun kyse on kuitenkin Nälkäpeli – Matkijanärhi 1 ensi-illasta!

Ja ohjeet on yksinkertaiset:

1. Kirjoita blogiini kommentti. Kerro kommentissasi mikä on kivoin juttu jonka olet koskaan ostanut Glitteristä / tai jos et ole koskaan ostanut mitään, niin minkä tuotteen haluaisit löytää Glitterin valikoimasta. Vain mielikuvitus on rajana! Käyn jokaisen vastauksen läpi ja odotan innolla niitä  

2. Lisää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi, jos voitat kilpailun niin saan sinuun helposti yhteyttä sähköpostin kautta  

3. Kilpailu päättyy 7.11 perjantaina joten kovin montaa päivää ei ole aikaa runoilla! 

Toivottavasti ootte yhtä innoissanne tästä kilpailusta kuin minä.. koska mä oon odottanut tätä leffaa melkein yhtä paljon kuin edessä häämöttävää joulua! Ihanaa! Mahtavaa!

Onnea kilpailuun Yllättäkää mut!

Vieläkö jaksaa kiinnostaa höpöttelyt videolla? Ps. Tähänkin blogiin saa heittää kommentteja, antaa tulla!

omg! <3

Mun perjantai starttasi sunstylestä jossa piipahdettiin solkussa ja siitä jatkettiin vähän herkuttelemaan. Ihanaa kun ei oikeasti oo mihinkään kiirettä ja saa vaan olla. Tämän illan suunnitelmat ihan auki, joten nyt kone kiinni ja whatsapp laulamaan että, missä?kuka?milloin?miksi?

Hauskaa weekendiä <3 nauttikaa!

Ja sitten siihen faktaan että lähtö on muutaman tunnin kuluttua ja mulla on kaikki vielä ihan vaiheessa. Pitäis lähteä suihkuun, pitäis valita viikonlopuksi vaatteet, pitäisi pakata ja aamupalakin olisi kiva jossain vaiheessa syödä ennen autoon istumista. Huoh! Mä oon aina tässä ihan törkeen huono.. Mä ihan oikeasti tarvitsisin assarin itselleni!

Ihan pientä inventaaria pitäisi tehdä korujen..vaatteiden kanssa.. nykyisiin tiloihin niitä vaan yksinkertaisesti on liikaa! Tai ehkä se että niitä koittaisi edes pitää jossain järjestyksessä voisi mahdollisesti auttaa? Mä tarviin apua! Ideoita! Tulkaa ostamaan mun tavarat täältä kotoa käsin pois niin mun ei tarvi rientää kirpparille, koska mulla ei vaan riitä energia moiseen. Näkisittepä mun häkkikellarin.. huoh!

O-ou, nyt pitää rientää! Ja kuten siis arvata saattaa.. en pääse tänään siis osallistumaan Big Brotherin 10-synttäreille, ootte sitä pitkin viikkoa kyselly. Kandee kuitenkin tsekkaa lähetys, koska siitä tulee varmana ihan mahtava ja saattaahan se allekirjoittanutkin olla siellä jossain pienimuotoisessa puhelinhaastattelussa illan aikana. Nähdään ja kuullaan! XOXO.

Mun vauvalle sitten kävi näin. Voi että mä huusin perkelettä yks ilta tuossa kuukausi takaperin kun tää tippui lattialle.. Tilannetta ei tietenkään helpottanut se että tää meni säpäleiksi jonku hullun ahdistelijan vuoksi joka kirjoitteli mun facebookkiin ja mä siitä suivaannuin niin paljon tossa sängyllä kun näpytin sille vastausta että tää luiskahti lattialle. Mun pitäisi ihan selkeesti saada joku sellainen vakuutus että se kattaisi kaikki kulut kun hullut ahdistelee mua.

Jotenkin tää korjaaminen on sitten jäänyt ja mä olen sormenpäät veressä (..tästä on irronnut pieniä lasinpalasia) kirjoitellut ja chättäilly.

Sain paljon vinkkejä minne sen vois viedä korjattavaksi ja sainhan mä jopa ehdotuksia ilmaisestakin korjauksesta (..pientä mainostusta vastaan) harmi vaan että nää kaikki paikat oli pk-seudun ulkopuolella ja mä en tosiaan voi lähettää mun puhelinta minnekkään moneksi päiväksi, koska mun elämä pysähtyisi.

Nyt pitää sitten saada tää kondikseen että tää voi mahdollisesti saada uuden kodin ennen uutta vauvaa.. nimittäin..

Ensi yönä alkaa uuden Iphone 6 plussan ennakkotilaukset saunalahdella! Ja perkele että on Saarinen muuten koneella keskiyöllä! Makso mitä makso, tää on niin mun! Jes.

Ja hei.. että tää bloggaaminen tuntuu tänään kivalta! Mä en olisi pystynyt tähän muutama kuukausi sitten. Nyt kun vauhtiin on päästy niin uskaltaisin luvata että uutta postausta ois vielä illan aikana tarjolla myös kesa.fi -sivustolla!

Meinaaks joku muu laittaa tilausta muuten menemään yöllä? (:

Tässä mä nyt sitten taas olen. Jos mä oikeastaan koskaan edes kunnolla olin poissa. Vaikka bloggaaminen hieman jäi vähemmälle niin instagram, twitter ja facebook kyllä kulki kokoajan tuossa vierellä ja eli elämäänsä mun mukana. Toisinaan viikon ainoa vapaani on sunnuntai ja senkin istun suurimmaksi osaksi autossa kun palaamme keikoilta takaisin helsinkiin.. niin kun astuu tuosta ovesta sisään niin ihan ensimmäinen asia ei ole tietokoneen avaaminen ja elämänsä päivittäminen ihmisille.

Neljä vuotta mentiin itsenäisesti omassa blogissa ja nyt mahdollisuuden auetessa hyppäsin mielelläni mukaan aika tuoreeseen, mutta ilmeisen hyvin toimivaan BlogBookkiin. Oon maailman huonoin koodaamaan, ratkomaan ongelmia blogin suhteen joten nyt on ihanaa kun melkeimpä ainoa asia mihin mun tarvii keskittyä on se itse kirjoittaminen ja muut hoitaa kaiken muun. Tämän muuton yhteydessä oikeastaan ei muutu mikään muun kuin ulkoasu ja osoite.. Niin ja tietenkin se fakta että kolme kokonaista blogivuottani on heitetty roskikseen ja uudelle saitille mun mukana muutti vain tämän vuoden kirjoitukset. Aika karua, mutta elämä on. Toivotaan että seuraavat neljä vuotta mennään täällä ja aivan uudella energialla jota mulla ei valitettavasti ole lähes vuoteen ollut bloggaamisen suhteen ja sen varmana on vakkarit huomanneetkin.

Jos mä joskus oon valittanut että mun elämässä ei koskaan tapahtu mitään niin mun on pakko perua sanomiseni.

Pian tulee kuluneeksi kaksi vuotta kun pakkasin laukkuni ja lähdin kuvaamaan Viidakon Tähtösiä. Viime vuonna se sitten tuli telkkarista ja pian mä huomasinkin että mun sähköposti oli täynnä ehdotuksia. Piti olla kuopiossa maistattamassa lakua ihmisille, piti olla Ylellä puhumassa ruotsia radiossa ja siinä sivussa neuvoteltiin vielä varmana yhden käden verran eri ohjelmista, niiden kuvaamisista tai piloteista. Kaikista ihaninta (..vaikka ihmisten pääsääntöinen olettamus on että tyrkky mikä tyrkky) jouduin sanomaan niin m0nelle asialle ei. Yksinkertaisesti kokonainen vuosi meni aika sumussa. Aloitin uuden duunin ja sen rytmiin pääseminen oli kyllä aika haasteellista ihmiselle joka ei ihan oikeasti ollut tehnyt ”normaalia työtä” liki neljään vuoteen. Pakattiin laukkua uudestaan ja milloin löydettiin itsemme aurinkorannikolta ja sitten se viimeinen naula arkkuun taisi olla Big Brother. Kun mä tästä jälkimmäisestä kotiuduin ja istuin tyhjässä asunnossani, niin mä olin shokissa. Olin hypännyt asiasta X asiaan X ja siinä sivussa tehnyt Y:n A:n ja O:n. Oli niin tyhjä olo.

Tässä ihan pieni buffi sille miksi se blogi sitten jäi. Mulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa, mielenkiintoa, innostusta. Nyt mä tajuan ehkä ihan hieman paremmin niitä bloggaajia joiden blogeja mä aikoinaan seurasin ja joille mä nauroin kun ne kertoi että jättävät työnsä bloggaamisen vuoksi. Olin silleen että wtf? Kun elätin itseni kokonaiset viisi kuukautta vain ja ainoastaan blogilla, pystyin antamaan sille 24/7 ja pidin ajatusta ihan naurettavana miksei se voisi kulkea mun rinnalla kaiken työn ja keikkailun ohessa. Se ei vaan voi. Mä oon semmonen ihminen että mä mielellään teen montaa asiaa kerralla, mutta aika pian mä huomaan että en pysty antamaan kaikelle itsestäni sitä 120% jonka mä haluan tarjota aina kaikessa mihin ryhdyn joten CV:täni ajatellen mä miellän että oikea duuni ehkä näyttää ihan hieman paremmalta kuin bloggaaminen

Nyt mä oon saanu työstäni sen verran kiinni että se menee rutiinilla että ajattelin että tämän bloggaamisen uskaltaisi ottaa mukaan kuvioihin. Vieläkään en varmana ihan kolmea postausta päivässä teille uskalla luvata kuten silloin aikoinaan ”hyvinä kultaisina aikoina”. Helvetti että se menee oikeasti työstä nyt kun ajattelen tätä asiaa vähän pidemmälle ja kaiken nähneenä.

Jos mun huonoihin puoliin lukeutuu se että haluan antaa itsestäni kaikelle sen 120 kun vähempikin riittäisi toisinaan, niin mainittakoon että mun huonoihin puoliin kuuluu myös ihan armoton stressaaminen. Ja silloin BB:n jälkeen kun istuin kotona ja mun käteen jäi kourallinen hiuksia niin mä tajusin että nyt on aika ihan vaan oikeasti olla ja ottaa aikaa. Mä tosiaan aloin voimaan terveydellisestikin niin pahoin että mietin että mitä kaikkea mun pitäisi deletoida mun elämästä että se menisi ilman suurempia murehtimisia eteen enkä löytäisi itseäni jostain hoitokodista alle 30 vuotiaana. Se vaan meni niin että elin elämäni yhden hienoimmista vuosista, mutta samalla rankimman. Nyt pieni tauko teki terää ja on aika viritellä uusia kuvioita syntyväksi, nyt tiedän omat rajani ja niitä en missään nimessä enää ylitä. Niin kauan kun mulla on hauskaa ja kaikki hyvin niin mennään eikä murehdita. Ei katsota sen enempää taakse vaan keskitytään tulevaan. Tästä tulee ehkä ihan kiva retki ja mä toivon että juuri sinä joka pääsit tämän tekstin loppuun..olet jälleen mukanani, koska ilman teitä ei tätä kaikkea olisi tapahtunut.

<3 mutta mitäs teille kuuluu? Ootteko sujut tämän muuton kanssa? Ainakin facebookissa muutamat surkutteli tätä muuttoa ja jotku kertoivat että muutto ei olisi sujunut ihan ongelmitta? Mulla ainakin näyttäisi kaikki pelaavan ja muutaman deleten jälkeen oon ihan sujut tämän uuden pohjan kanssa jonka kanssa tätä tarinaa jatketaan teille jaettavaksi

Hei ja sitten ne överit kertauksena (..myös uusille jos selaisia nyt on mukana). Eli nää on mun ”viralliset” sivut. Netissä on esiintynyt hieman myös niitä feikkejä jotka on luoneet profiileja minuna. Pahimpana varmana ASK jossa en tosiaan ole, mutta joku siellä minuna vastaili satoihin ja taas satoihin kommentteihin. Pahoittelut kaikille jotka meni lankaan. :/

FACEBOOK / INSTAGRAM / TWITTER / BB-BLOGI