… ei sentään asunnon tai kaupunginvaihtoa ole luvassa, vaan pelkästään blogimuutto! Huomenna blogin olisi tarkoitus siirtyä Blogbook-blogiportaaliin. Toivottavasti siirto onnistuu ongelmitta eikä postailut häiriinny mitenkään

Postausideoita on päässä vaikka muille jakaa, ne vaan odottavat aikaa, jolloin ehtisin kirjoittaa! Tuntuu että vaikkei mitään sen kummempaa ohjelmaa ole (koulua, treenejä, kavereiden treffailua, ruoan laittoa..) niin aikaa ei riitä sen vertaa että ehtisi istua alas vaikkapa läppärin ääreen. Muutama lisätunti vuorokauteen kiitos! Helpottaisi elämää kummasti

Palaan asiaan lähipäivinä, toivottavasti Blogbookin puolelta

Edelleen tunuu, että olisin herännyt unesta. Niin huikea kokemus tuo edellinen viikonloppu oli, että sitä on hankala uskoa todeksi. Kroppa kuitenkin onneksi on muistutellut viikonlopun koitoksen olleen ihan reaalielämää! Voi jessus miten jumiin mun kroppa meni kisoista! On muuten tuntunut jokaisessa lihaksessa lauantain poseeraaminen. Vaikka yleisöstä katsoen saattaa näyttää, että lavalla vaan keinahdellaan nätisti niin voin kertoa että ei pidä paikkaansa. Kyllä se esiintyminen ihan treenistä käy! Kroppa on sen verran tukossa muutenkin, että oli korkea aika nappaa tänään puhelin kauniiseen käteen ja varata aikaa osteopaatille/urheiluhierojalle. Siitä lisää loppuviikosta!

Eerikan omituiset dieettiruokayhdistelmät part 1234567.. jääsalaattitortilla gluteenittomalla spagetilla, kasviksilla ja kanalla, voilá! Oli hyvää, believe it or not!

Arkeen on palattu kuitenkin ryminällä. Mulla oli vapaasyönti-ilta kisojen jälkeen ja sunnuntaina vielä vähän tankkailtiin normaalia enemmän hiilareita, mutta eilen palasin (päivitettyyn) dieettiruokavalioon. Ihmeen vähän silloin lauantai-iltana teki edes mieli mitään. Toki takahuoneessa oli herkkupussit mukana (prodepatukkaa, keksejä, suklaata, sekä pussillinen varmaan kymmenellä eri tavalla kuorrutettuja pähkinöitä :D), mutta en todellakaan syönyt kaikkea. Raflassakin käytiin syömässä mm. Jaden ja meidän poikaystävien kanssa. Valitsin ruuaksi valkosipulihärkää lämpimän perunasalaatin kera, mutta vaikka annos oli maltillisen kokoinen niin koko annosta en edes itse jaksanut syödä vaan parempi puolisko auttoi loppuannoksen kanssa. Tosin suklaakakku vaniljajäätelöllä ja marjoilla sitten maistui senkin edestä Mitään hirveitä herkkuövereitä ei siis tullut vedettyä, vaikka illalla tulikin sellanen ”kyl mun pitää nyt jotain vielä syödä kun kerran saan!”. Olo oli kuitenkin sunnuntaiaamuna oikein hyvä, eikä mistään hiilarikrapuloista tai nestepöhömahasta ollut tietoakaan.
Viikonlopun jälkeen motivaatio on niin huipussaan, ettei edes ole osannut kuvitella että mieli tekisi jotain muuta mitä listalla lukee. (Lisääntyneillä hiilarimäärilläkin tosin voipi olla jotain tekemistä asian kanssa; mm. kaurapuuro on palannut treenipäivieni iloksi ;)) On tosi erikoista, että vielä vajaa kuukausi sitten itkin iltaisin niiden jäätävien mielitekojen kanssa ja tuntui kuin esimerkiksi proteiinipatukka olisi tehnyt elämästäni jotenkin parempaa Tuntuu jotenkin niin kaukaiselta tällä hetkellä moiset ajatukset. Ja hyvä näin! Pidetään tämä mode päällä seuraavat viikot niin saadaan entistä ehompi Eerika Lahden kisalavoille kuukauden päästä!

Eilen kävin tekemässä ensimmäisen kunnon salitreenin. Vuorossa oli mikäs muukaan kuin hanuri. Ja voi kuulkaa ette uskokaan miten hyvältä treeni maistui! Kyllä viime viikon hiilarit ilmeisesti vaikuttivat, koska treeni kulki paremmin kuin toooodella pitkään aikaan. Motivaation kymmenkertaistuminen toki varmasti tässäkin asiassa taustalla. Viime viikkoina myönnän, että salille lähteminen takkuili joinain päivinä todella pahasti. Kun niitä kehnompia treenejä alkoi tulla yhä useammin ja kropassa oli fiilis, ettei edellisestä treenistä ollut palautunut, treenistä meinasi tulla pakollista suorittamista. Salille ”piti mennä”. Sen sijaan että sitä olisi aidosti tahtonut. Joka päivä ei tällaisia fiiliksiä ollut, mutta itselle oli tosi kova paikka, että tällaisia tuntemuksia ylipäätään ilmaantui. Vaan pois ovat ne fiilikset. Nyt polte salille on ihan jäätävä. Tätä moodia olen kaivannut!

Kaikki näyttää siis enemmän kuin valoisalta. Tää motivaation määrä on jotain ihan mieletöntä. Päätettiin valmennuksen kanssa, että kyllä me SM-kisoihin lähdetään ja unohdetaan junnujen NFE-cup. Koen, että itse osaan arvostaa SM-kisasijoitusta enemmän vaikka se olisikin kehnompi kuin junnukisan sijoitus. Sitä paitsi, ajattelen että olen nyt jo voittanut. Kaikki tästä eteenpäin on vain plussaa. Mitään sijoitustavoitteita en siis aseta SM-kisoihin luomaan turhia paineita. Samalla nöyrällä mentaliteetilla mennään siis tuleviinkin kisoihin. Tottakai toivon mahdollisimman hyvää sijoitusta, mutta en ota siitä paineita. Sijoitusstressaamisen voin siis suosiolla jättää muille

Huh. Nyt se on takana. Aloitetaanpa homman purkaminen eilisaamusta..

raatelukynnet check !

Aamulla olisin voinut nukkua melkein kymmeneen asti, mutta heräsin syystä että x (jännitys ilmeisesti?) pirteänä kuin peipponen jo seitsemän jälkeen. Aamulla peilistä katsoi hahmo joka muistutti lähinnä kuivan kauden oravaa maha tuntui suorastaan olemattomalta. Heitin takin päälle, otin serkkujen koiran mukaan ja lähdin aamukävelylle. Aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin jotenkin tosi kaunis. Oli ihan äärettömän seesteinen ja rauhallinen olo. Ei puhettakaan mistään jännityksestä. Koko aamu meni levollisissa fiiliksissä, viimeiset kisavärikerroksetkin saatiin kommelluksitta kuntoon eikä kiireestä ollut tietoakaan Suurin osa aamupäivästä meni ketarat kohti kattoa makoillen, kummitädin ja Jonnen kanssa höpötellen ja kännykkää näpräten. 

 Jännitys alkoi kutkutella mahan pohjassa vasta kun olin kisapaikalla yhdeltä ja oli meikkauksen aika. Meikin mulle taiteli Puuteripilven Minna ja pakko sanoa että olin tooodella tyytyväinen! Mun lakanan valkeat kasvotkin saatiin oikeen hyvän värisiksi Jännitin vähän etukäteen että saadaanko kasvot riittävän tummiksi, mutta turhaa oli sekin jännittäminen. Katsoin peiliin vasta kun meikki oli kokonaan valmis, enkä tosiaan meinannut tunnistaa omaa peilikuvaani :’D Tällaisena ikuisena albiinona oli aika shokki nähdä itsensä noin tummana, ainakin yhdistettynä super-vahvaan silmämeikkiin. Anyway, olin kisameikkiini tosi tyytyväinen!Meikin jälkeen mulla oli tunnin verran odottelua ennen hiustenlaittoaikaa ja senkin vietin koivet seinällä käytävällä makoillen. Siinä makoillessani huomasin, että yksi tekokynsi oli tippunut johonkin, eikä varakynsiä saati liimaa ollut tietenkään tullut mukaan. Siinä sitten läheteltiin paniikkiviestejä kynnen lähtemisestä (ihan kun ne kisat siihen yhteen kynteen ois kaatunu..) ja homma järjestyikin ongelmitta kun äitini lupasi tulla paalupaikalle sen verran ajoissa että ehtii tuomaan kynsipaketin mulle ja saan varakynnen liimattua kiinni. No panic.

kisalook valmis? ;D

 Myös hiuksistani vastasi Puuteripilvi ja niistäkin tuli sellaiset kuin olin suunnitellutkin. Iso kiitos siis Puuteripilven työntekijöille kisalookistani! Kiharat pysyivät tosi hyvin ja olivat juuri sopivan luonnollisen näköiset. Hiustenlaittoon pääsin tosin hieman aikataulusta myöhässä, minkä vuoksi takahuoneeseen menon kanssa meinasi tulla pieni kiire. Siinä vaiheessa se iski. Jännitys.

Takahuoneeseen tullessani kädet alkoivat vapisemaan ja se koko aamupäivän kestänyt levollisuus oli poissa. Asiaa ei auttanut se, että kisabikinieni connectori oli poikennut kisaverkkarieni alla ja huomattiin se vasta vajaa tunti ennen h-hetkeä. Siinä paniikissa yritettiin saada sitä valmentajani Tanjan kanssa venkslattua paikalleen ja päädyttiin liimaamaan se kynsiliimalla ihooni kiinni…Hätä keinot keksii, hyvin pysyi koko kisan ajan! Siinä vaiheessa kyllä meinasi tippa tulla linssiin kun connectori oli poikki, väri oli korjaamatta ja ympärillä kävi muutenkin hirveä sähellys. Aamupäivän seesteisyydestä ei tietoakaan siinä tilanteessa. Loppujen lopuksi saatiin väri kuntoon, bikinit liimattua, poseöljyt levitettyä ja viime hetken kuminauhapumppailut pumppailtua. Jännitys muuttui paniikinomaisesta odottavaksi. Eikä mennyt kauaa ennen kuin muiden amazon-sarjalaisten kanssa seisottiinkin jonossa odottamassa vuoroamme tepastella lavalle. Eliminaatiokierroksesta mulla ei juurikaan ole muistikuvia Sitä oli jotenkin niin hypessä siitä tilanteesta ettei siinä juurikaan ajatellut muuta kuin poseeraamista.

right before the stage….

 Pääsin jatkoon eliminaatiosta. Se oli oikeastaan mun varovainen tavoite koko Jyväskylän karsinnoille. ”Jos nyt eliminaatiosta selviäisin..”, mutta niinkuin viime postauksessa kirjoitinkin, jonkun siinäkin vaiheessa on tiputtava, joten olin varautunut henkisesti siihen että tipun jo siinä vaiheessa. Siksi olinkin todella innoissani kun tieto tuli että selvisin jatkoon!

Vertailukierroksen odottelun aikana takahuoneessa vallitsi jotenkin tosi ihana ilmapiiri. Kaikkialla näkyi hymyileviä kasvoja, tsemppihaleja vaihdettiin suuntaan jos toiseen ja läppä lensi. Kokemuksena jo se takahuonemeininki oli jollain tavalla tosi hieno, ei puhettakaan mistään kilpailuhenkisestä kyräilystä. Olisi ollut kamalaa jos kaikki olisivat seisseet vaan hiljaa jonossa vakavina keskittyen ainoastaan itseensä

”ME OLLAAN NIIN FINAALISSA!!”

 Vertailukierroksella en ollut uskoa korviani kun kilpailunumeroni kuulutettiin ensimmäiseen vertailuun. Meinasin purskahtaa itkuun jo siinä vaiheessa. Kun tulimme lavalta pois, yritin vain pidättää onnenkyyneleitäni ja pari tyttöä jo kysyikin että ”no, menikö noin huonosti?” kun näytin varmasti siltä että olisin vähintäänkin lentänyt naamalleni tuomareiden edessä. Siinä sitten yritin kerätä itseni ja sain vain sormella näytettyä että ekassa vertailussa oltiin :’D Ja hetken päästä sitä vasta olikin itkussa pidättelemistä kun toimitsija huusi finalistien nimiä. En vaan voinut uskoa korviani. Minä? Finaalissa? Olin ylittänyt jo kaikki villeimmätkin sijoitustoiveeni, enkä edes tajunnut tuossa vaiheessa että finaalipaikka tarkoittaa paikkaa SM-kisoihin. Se oli tuntunut niin kaukaiselta ajatukselta. Enkä missään vaiheessa uskonut, että mulla olisi siihen mahdollisuus.

 T-kävely meni muuten ihan hyvin, mutta (yleisöstä katsoen) oikeassa etureunassa horjahdin sen verran että jouduin ottamaan askeleen joka muutti kääntymiseni askelia ja käännös näytti aika tökeröltä.. Mutta ensimmäiseksi t-kävelykseni olen tosi tyytyväinen!

 Palkintojen jakoa odotellessa olin yhtä hymyä. Olin ylittänyt itseni ja ajattelin että sijoituksella ei tässä vaiheessa ole yhtään mitään merkitystä. Kuuden parhaan joukossa oleminen tuntui jo niin suurelta voitolta minulle. Lisäksi sarjani kuuden kärjessä oli niin upeita naisia (Milla Kelahaara, Jenni Levävaara, Essi Vasankari, Nina Fallström ja Jade-Yolanda Huhtamäki) etten edes tuntenut kuuluvani siihen joukkoon.

”6. sija….” no nyt mä oon seuraava..

”5. sija….” ei hitto, oon neljäs!!

”4. sija… ” eei voi pitää paikkaansa…

”3. sija… ” MITÄ??

Kun tajusin seisovani siinä Jaden kanssa kahdestaan, mua alkoi vaan itkettää. Ollaan tosiaan Jaden kanssa tultu tosi läheisiksi tässä muutaman viikon tuntemisen aikana ja jaettu kisavalmistautumiseen ja muuhun elämään liittyvät ilot ja surut. Se hetki siinä lavalla oli jotenkin niin hieno. Olin muutama päivä aiemmin sanonut Jadelle että olen tyytyväinen jos nyt en ihan viimeseksi jää. Jade vastas mulle tyyliin että ”höpö höpö, me viedään kuule voitto kotiin!” ja naurahdin ajatukselle silloin. Tiesin kyllä heti siinä lavalla että Jade vie voiton, ei siitä ollut epäilystäkään. Mutta se siitä tekikin niin hienoa! Se, että tajusin että Jade voitti! Olin niin ylpeä hänestä ja iloinen hänen puolestaan että onnen kyyneleet alkoivat sen vuoksi virtaamaan. Vasta hetken päästä tajusin iloita omasta sijoituksestani kun olin aluksi vain niin onnellinen Jaden puolesta että meinasin pakahtua

 Kokonaisuudessaan kisa meni siis sata kertaa odotettua paremmin. Viimeistelytkin menivät täysin suunnitelmien mukaan. Tavoite oli lavakokemus ja toive eliminaation läpäisystä. Kotiin lähdettiin hopeapystin kera. En oikeen vieläkään ole tilannetta käsittänyt, mutta fiilis on viimeisen vuorokauden ajan ollut niin katossa ettei mitään rajaa. Pelot siitä, että kisakokemuksesta olisi jäänyt valju maku suuhun ja homma ei olisikaan ollut kaiken sen vaivannäön arvoista, olivat täysin turhia. Se todellakin oli kaiken sen arvoista ja vähän vielä enemmän. Mulla on nyt aivan jäätävä motivaatio päällä ja dieetin noudattaminen tuon kokemuksen jälkeen tuntuu pelkästään luonnolliselta. Ei puhettakaan itkemisestä että on nälkä. Koska nälkä seuraavia kisoja kohtaan on suurempi! Nyt ei enää olekaan niin selvää että menenkö nyt yleisen sarjan SM-kisoihin vai NFE-cupin juniorisarjaan. Mietimme valmentajani kanssa rauhassa kumpi on järkevämpi vaihtoehto tähän saumaan

 Nyt en kuitenkaan aio ylpistyä sijoituksestani, vaan ajattelen sen herätyksenä itsevarmuudelleni. Leuka pystyyn ja lisää varmuutta omaan tekemiseen. Luulen, että yksi osa eilistä onnistumistani oli juurikin se, etten ollut asettanut itselleni turhia paineita. Niinkuin takahuoneessa sanoin: pessimisti ei pety! ;D Tarpeeksi nöyrällä asenteella siis tästäkin eteenpäin, mutta turhan itsensä vähättelyn ja häntä koipien välissä masistelun voi jättää pois

Parannettavaakin on reippaasti, varsinkin kuvissa katsottuna. Esimerkiksi itkunpidättelyni aiheutti hymyni muuttumisen irvistykseksi (siis hyi kamala niitä ilmeitä…terveisiä vaan noita-akalta!) ja kaulani liiallisen jännittymisen. Lisäksi yliojentuvat polveni jäivät häiritsemään ainakin itseäni kuvissa. Yläkroppakin saisi olla poseerauksissa rennompi.Taka-asennossa kädet meinasivat jäädä liikaa auki. Ja leukaa pitäisi nostaa. Käsiin pitäisi lisätä rentoutta, etteivät ole tönköt. T-kävelyä pitää todellakin hioa. Parannettavien asioiden lista kyllä jatkuu, mutta nyt ainakin tiedän mitä voin lähteä harjoittelemaan ja mihin keskittyä seuraavan kuukauden ajan  

 Nyt tahdon antaa extrasuuret kiitokset valmentajalleni Tanja Koskiselle, joka on uskonut muhun ja mun tekemiseen! Olen niin onnellinen että päätin lähteä juuri sun valmennettavaksi. En voisi osoittaa kiitollisuuttani tarpeeksi. Ja mehän muuten näytettiin niille epäilijöille mistä kana pissii!

 Kiitos myös rakkaalle poikaystävälleni Jonnelle kisavärin levityksestä, mentaalipreppauksesta ja ihan kaikesta. Sanat eivät riitä kuvaamaan miten kiitollinen oon tuosta miehekkeestä mun vierelläni :’) <3

 Lisäksi kiitokset Ompelimo Pinkkiheidille upeista bikineistäni, Trixielle hiuksistani, Puuteripilvelle kisalookistani, Lohjan Bodaukselle ja Gym2000:lle mahtavista treenipuitteista sekä lisäksi koko Team Mayor’sin väelle!

Kiitos myös kaikille ihanille ihmisille ympärilläni, jotka eilenkin laittoivat tsemppiviestejä ja onnitteluja, toivottavasti olen saanut vastattua kaikille! Jokainen onnittelu oli mulle tärkeä

Tästä jatketaan eteenpäin astetta isommalla vaihteella ja kohonneella itsevarmuudella! Tämä tyttö on nyt motivoituneempi kuin koskaan ennen!!

näihin kuviin, näihin tunnelmiin !

P.S. Lisää kuvia osoitteessa: http://jonne.galleria.fi/kuvat/NFE+Karsinta+13.9/Bikini/