 Pete Poskiparta pe 18.04.2014 |
Miksi me suostumme tähän? Miksi emme harjoita kansalaistottelemattomuutta ja näytä keskaria päättäjille? Mikä meitä oikeasti vaivaa? Onko Suomi joku erityinen alue, jossa ihmiset vaativat poikkeuksellisen paljon sääntöjä, ohjeita ja holhoamista? Se alkaa jo huoltoasemalla, jossa on viidellä eri tavalla kerrottu, että WC on vain asiakkaiden käytettävissä ja mitä asiakkuus tarkoittaa ja mitä kaikkea siitä seuraa, jos käyttää vessaa ilman, että ei ole ostanut ensin tikkaria. Kuinkahan monta kahvilaa Suomessa on sulkenut ovensa, koska on kyllästynyt terveysviranomaisten mielivaltaan? Voitteko kuvitella, että se vesihana, jonka alla peset kuppeja ei kelpaa hanaksi josta otat kahvivettä? En tiedä sinusta, mutta minä en muista koskaan tunkeneeni likaisia astioita hanaan sisälle. En myöskään muista kuolintapauksia 80-luvulta, jolloin koripallomatseissa sai ostaa popcornia juniorijoukkueen pelaajilta ja tukea näin heidän toimintaansa. Sitten joku keksi kysyä hygieniapassia. Saamme lukea tuon tuostakin mediasta miten joku keksi vuosikymmenien jälkeen, että majakkamatkailu on lopetettava, koska majakoilla ei ole varapoistumisteitä tai miten helsinkiläisessä kauppahallissa lihansyöjät voivat nautti samassa tilassa viiniä, mutta kala-aterian nauttijat joutuvat tyytymään veteen. Säännöt ja niiden kurinalainen noudattaminen ja täydellinen järjenkäytön kielto tekevät tässä maassa olemisen välillä helvetin rasittavaksi. Sukulaiseni rakensivat 80-luvulla omakotitalon. 30 vuotta sujui mainiosti, kunnes joku keksi lasermitalla mitata tontteja uudestaan ja kävi ilmi, että 80-luvulla käsin mitattu tontti on noin metrin verran liian iso. Naapuri päätti vaatia tämän pohjalta maakellarin siirtämistä. Asia on kesken, mutta voisiko joku kuvitella tällaista tapahtuvan muualla kuin tässä vatipäiden valtakunnassa? Käsitys siitä, että jokin ongelma lakkaa olemasta, kun se on laissa tai säännöissä kielletty on myöskin kovin supisuomalainen ajatus. Esimerkiksi monen viranomaisen argumentti koskien kannabiksen laillistamista on, että ”emme kaipaa enää lisää päihdeongelmia”. Ongelmaa ei siis ole, jos se on kielletty. Joskus vuosia sitten iso kuristajakäärme karkasi kerrostalon viemäristöön. Käärmettä etsittiin monta päivää. Viranomaisen kommentti maalasi kuitenkin koko kuvan. ”Kyseessä ei voi olla juuri tällainen käärme, koska niiden tuominen Suomeen on ollut kiellettyä jo pitkään”. Käärmettä ei siis ole, koska se on kielletty. Olen kiertänyt jonkin verran maailmaa ja minulle on todella haasteellista yrittää kertoa amerikkalaiselle, että miksi omakotitalomme värin määrää joku kaupunkiarkkitehti etkä sinä itse. Amerikkalainen toteaa uudestaan ja uudestaan, että ”mutta kun se on sun talo?”. Taannoin keikan jälkeen piipahdin huoltoasemalla ja edelläni oli ulkomaalainen asiakas. Hän olisi halunnut ostaa yhden pullon siideria. Myyjä ei voinut myydä, koska säännöt kieltävät. Ulkomaalainen toisti uudestaan ja uudestaan, että ”teillähän on kauppa auki”. Myyjä taas toisti, että ”niin on, mutta meillä on säännöt, joten en voi myydä” Aion ensi kesänä mennä Pori Jazzeille ja ottaa omat juomat mukaan, sanoi säännöt mitä tahansa. Kaikkeen ei ole pakko suostua, ei edes Suomessa. Pete Poskiparta  Think, just think. Photo by Daniel Lehtovirta |
|
Pete Poskiparta ti 18.02.2014 |
MIKÄ SIINÄ KOLLEGAN MENESTYKSESSÄ ON NIIN VAIKEAA? Vietän jonkinlaista juhlavuotta. Kesäkuun alussa tulee kuluneeksi 25 vuotta, kun esiinnyin ensimmäisen kerran yleisölle taikurina. Myöhemmin syksyllä puolestaan tulee 15 vuotta, kun aloitin urani ammattilaisena. Koko tämän ajan olen suhtautunut työhöni suurella intohimolla. Olen myös monta kertaa kussut omaan pesääni kadehtimalla kollegojani ja osallistumalla yleiseen voivotteluun. Tämä oli varsinkin ammattiurani alkuvaiheessa hyvin yleistä. Olin rimpuileva pinnalle pyrkivä taikuri, jolla oli keskinkertaiset taidot ja suuri suu. Egoöverit ovat showbisneksessä niin yleisiä, että käytöksessäni tuskin havaittiin mitään erityistä. Koomikot, taikurit, imitaattorit, näyttelijät, muusikot ja kaikki viihdealalle pyrkivät rimpuilevat ensimmäiset vuodet. Poikkeuksina toki erilaisten formaattien tykittämät uudet kyvyt, jotka nousevat tähtitaivaalle tyhjästä. Ehkä juuri siksi näistä melko moni myös putoaa sieltä ryminällä. Vasta viime vuosina olen saanut niskalenkin tästä itseä vastaan käydystä painiottelusta. Ikä, perhe ja hyvä työtilanne ovat antaneet aikaa pohdiskelulle. Kannattaako todella tuhlata aikaansa muiden kadehtimiselle ja oman kohtalonsa voivottelulle? No ei varmasti, mutta vuodet showbisneksessä tekohymyineen on osoittanut, että asia on helpommin sanottu kuin tehty. Voin kuitenkin hyvillä mielin sanoa, että taistelu omalta osaltani on pääosin ohi. Minulla ei yksinkertaisesti ole enää tarvetta miettiä koko asiaa. Viimeistään yhteistyöni kollegani Noora Karman kanssa löi totuuden silmilleni. Nooran oma TV-show alkaa maaliskuussa ja olen ollut ohjelmassa yhtenä käsikirjoittajana ja konsulttina. Olen saanut kuulla kymmeniä kysymyksiä, joista rivien välistä voisi lukea, että monet olettavat minun olevan pettynyt siitä, että joudun sivuosaan tällaisessa projektissa. Näin ei todellakaan ole. Teemme Tv-show’ta Noora Karmalle. Se on siis Nooran näköinen ohjelma ja jos ammattitaitoni kelpaa ohjelman kehittämiseen niin olen siitä vain iloinen. Jos ohjelma menestyy, on se kaikkien taikureiden etu. Taikuus nousee framille ja saa lisää ystäviä. En pyydä anteeksi menestystäni. Kaikista esiintyjistä ei tule ammattilaisia. Kaikkien lahjat eivät yksinkertaisesti riitä eivätkä kaikki osaa myydä osaamistaan. Minulla lahjat riittävät, taito riittää ja osaan myydä. En häpeile sanoa sitä ääneen. Minä en päässyt Las Vegasiin esiintymään odottamalla kotona sormet ristissä, että joku tulisi hakemaan. Sen sijaan lähetin sähköpostia, lähetin videoita, menin paikalle ja tarjouduin esiintymään. Ensimmäinen settini Vegasissa kesti 5 minuuttia ja oli osa alamme kongressia. Siitä seurasi lisää esiintymisiä Vegasiin ja lopulta olin mukana Masters of Mentalism show’ssa. Aivan samalla kaavalla olen päässyt Bostoniin, Chicagoon, Seattleen, Washingtoniin ja Lontooseen. Aivan samalla tavalla sain aikanaan neljä kautta pyörineen Katutaikaa ohjelman paikalliselle TV-kanavalle. Kukaan ei minua hakenut kotoa vaan näytin, että osaan ja myin itseni ja osaamiseni kanavalle. Olen esiintynyt yli 50 TV-ohjelmassa Suomessa ja suurin osa niistä on tullut oman aktiivisuuden ja oman osaamisen kautta. Radion valloitus tapahtui yhtälailla työllä jolla oli selkeä päämäärä. Minulla oli hullu ajatus tehdä radioon ohjelma, jossa esitetään taikuutta. Tämäkin jo 1930-luvulla keksitty formaatti tyrmättiin monesta suunnasta sanomalla, että ”ei toimi nykypäivän radiossa”. Olen osoittanut, että tyrmääjät olivat väärässä. Samalla taisin tulla lanseeranneeksi sanan mentalisti ison kansan tietoon. Mukana on ollut toki ihmisiä, jotka ovat olleet korvaamattomia urallani. Suomipopin iltapäivän juontaja Sami Kuronen potki minut takaisin alalle, kun olin jo kerran luovuttanut. Janne Kataja oli suurena apuna, kun lähdin viemään Taikuutta radiossa formaattia paikallisradiosta Novalle. Taikuri ja koomikko Markku Purho on viimeisen kymmenen vuoden aikana kuunnellut ideoitani ja marinaani sekä tsempannut kun ikuinen esiintyjien sairaus eli riittämättömyyden tunne on iskenyt. Vaimoni, lapseni ja tietysti vanhempani ja sisarukseni ovat jo pelkällä olemassaolollaan varmistaneet, että kaikelle on merkitys ja lopulta elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin pelikorttien pyörittäminen ja siitä saatava kohtuullinen korvaus. Monia ihmisiä jäi tässä mainitsematta, mutta uskoakseni tiedätte keitä olette. Kritiikille on aina tilaa ja sen kestäminen on osa työtämme. Kritiikki on kuitenkin aina perusteltua eikä sen lähtökohta ole oman egon nostattaminen ja omien haavojen voitelu. Pete Poskiparta Ja kuten aina, parannus alkaa itsestä. Tässä siis muutamat kehut kollegoilleni.
|
|
Pete Poskiparta pe 27.12.2013 |
Tämä artikkeli ilmestyi Skeptikko-lehdessä 3 / 2013 ja julkaistaan nyt blogissani Skeptikon päätoimittajan luvalla. Nousen ilta illan jälkeen lavalle ja luon illuusioita ajatustenluvusta ja ennalta tietämisestä. Esitykseni saavat jotkut uskomaan, että minulla on yliluonnollisia kykyjä. Esityksen jälkeen kysyttäessä vastaan ympäripyöreästi, että ”minulla ei ole yliluonnollisia kykyjä vaan kaikki on ahkeran harjoittelun tulosta”. Minulta kysytään usein kuinka on mahdollista esiintyä mentalistina ja olla samaan aikaan julkisesti myös skeptikko. En ole koskaan kokenut tätä ristiriitaa ratkaisemattomana, pikemminkin kumpikin puoli tukee toisiaan. Mentalistina näen jatkuvasti miten helposti ihminen uskoo nähneensä juuri täysin selittämättömän ihmeen. Tämä asettaa minut näköalapaikalle, kun yritetään ratkoa ongelmaa miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen sen sijaan, että lähtisivät etsimään vastauksia näkemäänsä. Työni kannalta onkin hienoa, että yleisö antaa minulle tilaa liikkua, mutta samalla se tekee minut välillä surulliseksi. Ei siksi, etteikö mentalistina minun työni olekin saada ihmiset kysymään itseltään ”olikohan se sittenkin oikeaa ajatustenlukua” vaan siksi, että sillä mitä sanon tekeväni ei tunnu olevan juuri mitään merkitystä. Kaikki kulminoituu ihmisen haluun uskoa, että ajatustenluku, auran katsominen tai psykometria olisi totta ja esitykseni jälkeen moni haluaa vahvistusta uskolleen kertomalla omista rajakokemuksistaan tai tarinoita vanhasta rouvasta, joka kykeni katsomaan tulevaisuuteen. Jotkut inttävät jopa vastaan, kun myönnän avoimesti, ettei minulla todellakaan ole kontakteja tuonpuoleiseen eikä yhteyksiä henkimaailman olentoihin. Kertaalleen jopa aggressiivisen kuvan itsestään antanut henkilö torui minua siitä, että en avoimesti voi myöntää olevani paholaisen kätyri. Nämä kaikki on siis tapahtuneet keikoilla eli paikoissa joissa ihmiset katsovat esitystä, jota esiintyjä esittää. Olisin ehkä ymmärtäväisempi, jos soittaisin jonkun ovikelloa ja kertoisin kykeneväni katsomaan tulevaisuuteen kohtuullista korvausta vastaan. Juuri tämä on minusta avainkysymys kun pohditaan esimerkiksi mentalistin tai vaikka kädestä ennustajan eettisiä kysymyksiä. Jos lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että ihmiset ymmärtävät katsovansa esitystä on minusta melkoisen mustavalkoista sensuroida esityksen sisältöä vain siksi, että sen välittämä maailmankuva ei satu yksiin omani kanssa. Tällä perusteellahan monet elokuvat, jotka väittävät olevansa tositarinoita pitäisi sensuroida, koska tarinat ovat aina väritettyjä ja dramatisoituja tekijöidensä näköisiä ja makuisia tulkintoja mahdollisesta tositarinasta. Viihteessä ja taiteessa eivät päde samat lainalaisuudet kuin oikeassa elämässä. Teatterissa voit tappaa saman ihmisen joka ilta joutumatta siitä vankilaan, mutta oikeassa elämässä tämä johtaa elinkautiseen.  Minä ja mentorini Bob Cassidy, joka muistuttaa usein, että mentalismi on tarkoitettu viihteeksi eikä sen varjolla tule muulla tavoin ajaa omaa taloudellista tai muuta etua. TAIKURIT HUUHAAN KAATAJINA Harry Houdini, Dunninger, James Randi ja Banachek ovat kenties tunnetuimmat taikurit, jotka ovat julkisesti olleet kaatamassa huuhaa uskomuksia ja kaikenlaista hömppää osoittamalla, että väitetyt ilmiöt on helppo toistaa taikureille tutuilla menetelmillä. Loppu onkin roolissa pysymistä ja kenties omaa lapsenomaista uskoa, että nämä ihmeet voisivat joissakin olosuhteissa oikeasti tapahtua. Sekä edellä mainittuja, että meitä vähemmän nimekkäitä taikureita ja mentalisteja on ajanut skeptisyyteen juuri se seikka, että tiedämme temppujen salaisuudet. Näemme ja työskentelemme niiden kanssa koko ajan. Kun joku käyttää ihan samaa tekniikkaa tai temppua ja väittää sen johtuvan siitä, että tekijällä on suora kontakti Jumalaan ja hän voi auttaa myös teitä, jos liitytte seuraajien joukkoon, niin yksinkertaisesti se on monelle meistä liikaa. Tulee pakonomainen tarve oikaista vääryys ja kertoa, että kykenen samaan vaikka minulla ei olekaan kontaktia yläkerran herran tai alakerran narrin kanssa. Ongelmalliseksi asian tekee taikureiden oma eettinen koodisto, joka ehdottomasti kieltää temppujen salaisuuksien paljastamisen. Minäkin pidän temppujen paljastamista vain paljastamisen ilosta vahingollisena omaa työtäni kohtaan. Sen sijaan Uri Gellerin lusikantaivutusta ei tarvitse paljastaa todistaakseen ettei siinä jyllää yliluonnolliset voimat vaan taito ja tekniikka, jolla itse taipuminen jää huomaamatta. Näin voin vain esittämällä saman todistaa asiani. Tarvittaessa voin ottaa Mikki Hiiren taikurikirjasta yksinkertaisen tempun ja esittää sen täydelle salille insinöörejä, jotka eivät osaa selittää näkemäänsä. Kun paljastan, että minulla oli salainen avustaja yleisössä joka näytti sormimerkeillä valitun kortin, niin yleisö kokee suuren pettymyksen. Se on tarkoituskin, koska periaatteessa juuri näin yksinkertaisilla konsteilla parantajapapit saavat yleisöstä tietoa jota heillä ei jo valmiiksi uskossa olevan yleisön mielestä pitäisi olla. Kun ammattitaikuri esittää jotain, niin lähtökohtaisesti yleisö ei ensimmäisenä oleta salaisuuksien löytyvän Mikki Hiiren taikakirjasta. Kun Pertti Papin Poika Parantajainen kaataa ihmisiä lavalla ja kertoo parantuneista sieluista ei yleisö lähtökohtaisesti ajattele hänellä olevan korvanappia, johon salainen avustaja lukee Facebookista ongittuja tietoja katsojista. Meidän skeptikoiden tehtäväksi jää tämänkin mahdollisuuden tuominen julkisuuteen. KAHTEENVETO Olen siis jatkossakin lavalla mentalisti joka lukee ajatuksia ja saa ihmiset uskomaan ihmeisiin. Naantalin Muumimaailma on satumaa, jossa asuu Muumeja. Kun japanilainen turisti kysyy ”voiko näitä olentoja nähdä jossakin luonnonvaraisena”, ei se vielä tarkoita, että Muumimaailman pääsylippuun on liitettävä ilmoitus jossa kerrotaan, että tämä on vain satua eikä muumeja oikeasti ole olemassa. Samalla tavalla minulla on täysin vapaat kädet taikuuden, mentalismin ja teatterin keinoin esittää ajatustenlukijaa, jolla on kykyjä joihin monet haluavat uskoa. Sen sijaan lavan takana astuisin ensi kerran harhaan, jos en ymmärtäisi esityksen päättyneen. Toisen kerran astuisin harhaan jos käyttäisin osaamistani muuhun kuin viihteen ja taiteen tekemiseen. Kolmas ja minulle pahin harha-askel olisi katsella ympärilleen, ymmärtää ympärillä vellova epäeettinen huuhaa ja olla tekemättä mitään. Teen ihmisiä iloiseksi, mutta pilaan myös monen henkilön päivän kertomalla, että ajatus ei liikuta pöydällä olevaa haarukkaa vaan siihen tarvitaan magneetti. Siksi olen sekä mentalisti että julkiskeptikko. Pete Poskiparta |
