Hei blogini lukijat!

Iso kiitos kaikille, jotka jaksaavat nähdä vaivaa kommentoimiseen. Kommentit on blogin suola- sieltä saa itselleen uusia näkemyksiä ja se mahdollistaa henkisenkasvun.

Ulkona on märkää ja pimeää-  tämä päivä ei ole kuulunut minun parhaimpiin päiviin.
Joudun pitämään hetken taukoa treenaamisesta, toivottavasti ei puhuta pitkästä ajasta. Keskushermosto ilmottelee väsymyksestä.
Vaikka olen saanut nyt taas paremmin unta, olen syönyt hyvin, mutta silti on vaan tajuttoman väsynyt olo; treeni ei kulje ja rappusten nouseminenkin tuntuu maratonilta.
Olen tehnyt paljon raskaita treenejä, on ollut stressiä, paineita  ja huonoja yöunia- monenlaista ärskyettä siis, joten ei ihmekään jos keskushermosto on hieman uupunut. Luulen siis, että minulla on sympaattinen ylirasitustila- ainakin oireet on hyvin samanlaiset.
Näistä virheistä pitää ottaa opiksi- olla tarkempi treenejen syklistä, levosta ja ravinnosta. Tämä neiti ottaa nyt päätehtäväksi lepäämisen ja rentoutumisen- illalla menen joogaan rauhoittelemaan mieltä.

Kävin tänään shoppailemassa vaatekaappiin täytettä ja haluan tarjota blogini lukijoille mahdollisuuden vaatekaapin täyttämiselle, pienetkin alennukset lohduttaa ainakin tämän neidin mieltä.

Elikkäs: blogini lukijoille tämän päivän ajan Stylepit.fi - tuotteista -30% alennusta, muutamaa brändiä lukuunottamatta. Voimassa vain tämän päivän 3.11.2014 ajan, shoppailuaika loppuu klo. 23.59

Ole nopea ja tee upeita löytöjä!
http://www.stylepit.fi/?utm_source=tradetracker&utm_medium=affiliate&utm_campaign=tradetrackerfi

Minä jatkan Musen kuuntelemista ja keitän itselleni päiväkahvit- elämän pieniä iloja, hih!

-Ilona

Olen kirjoittanut blogia ennenkin, kirjoitin taistelustani masennusta vastaan. Aluksi blogi oli minun keino saada apua ja tukea, parantumisen jälkeen blogini oli tuki ja turva heille ketkä vielä taisteli samaa ongelmaa vastaan- kuinka hieno matka se olikaan.
Oli kuitenkin aika ottaa uusi askel, kun siirryin blogbookille ja blogini aihekin vaihtui- en silti täysin tule sivuuttamaan entisen blogini ideaa.
Masennus on kansansairaus tätä nykyään, joten jokainen teksti joka saa ihmisiä ottamaan askelia kohti avun hakemista- ei ole turha.
Olen saanut teksteilläni monta ihmistä hakeutumaan hoitoon, uskaltautumaan myöntämään oman tilanteen, saanut häpeää vähenemään ja uskomaan parempaan huomiseen- se on ollut paras palkinto kirjoittamisesta.

 

 

Sain itse 2012 syksyllä diagnoosin: vaikea masennus. Olin elävä kuollut- hengitin, mutta tuntui siltä, että tukehduin, olin surullinen ilman tunteita- olin hukassa, pahasti hukassa.
Olin yrittänyt useasti saada apua, mutta oireitani vähäteltiin ja minut lähetettiin takas kotiin- kotiin, jossa tilanteeni sai kärjistyä kärjistymistään.
Millon sain oikeasti apua?
Muistan, kun kävelin kymmenettä kertaa samalle osastolle ja toivoin, että minut otettaisiin tosissaan, en jaksanut enää taistella päiviäni läpi- halusin olla onnellinen.
Kymmennen kerran, kun sain sen samaisen BDI-masennusseulan eteeni ja aloin raksittelemaan tuntemuksiani- olin onnellinen, kun sain laittaa ” olen harkinnut itsemurhaa” kohtaan rastin- tiesin, että saisin vihdoin apua!
Samalla kysyin itseltäni useaan otteeseen: ” miksi minun piti ensin hajota murusiksi?”

Jälkikäteen mietittyäni en edes tajua miten olen jaksanut niin sinnikkäästi siinä tilanteessa hakea apua ja uskoa parempaan huomiseen- lieneen saan kiittää tukiverkostoani tässä vaiheessa.

Mikä johti minut siihen tilanteeseen?
Ystävän kuolema, koulukiusaus, väkivaltainen parisuhde,pettämiset, epilepsiaan sairastuminen- yhdistettynä minun herkkään luonteeseen, sai aikaan tikittävän aikapommin.
Minä muistan ne kerrat, kun olen katsonut itseäni halveksuen peilistä, kysyen ääneen: ” miksi minä olen minä, enkä joku muu?”
Muistan ne yöt, kun olet yrittänyt itkeä- onnistumatta siinä. Muistan, kun olen vaikeroinut sängyssä ja kysynyt ääneen millon tämä helvetti loppuu, vai loppuuko se koskaan.
Muistan kaikki ne kerrat, kun taistelen mieleni kanssa itseni vahingoittamista vastaan- jollain ihme keinolla, olen onnistunut hammasta purren välttämään ne virheet.
Muistan kuinka olen heitellyt tavaroita, jotta tuntisin edes jotain, jotta saisin sitten edes vaikka tuhoa aikaan- muuten, kun osasin olla vain elävä kuollut.
Sivuhuomautuksena: pullataikinan siivoaminen seiniltä ja laittoilta- ei ole järin mukavaa touhua.

Elämäni oli jossain vaiheessa sitä, että olin joko baarissa unohtamassa murheet, jotka palas seuraavana päivänä mieleeni kera järkyttävän darran, tai kotona sängyssä ”itkemässä”- ne hetket, kun halailen vessanpönttöä, tajuten missä jamassa ollaan, ei kuulu elämäni: päiväni prinsessana- osioon.

Masennus vei minulta 9kg painoa pois, suurin osa oli sitä lihasta.
Oli rankkaa katsoa omaa miestä, joka veteli 10km lenkkejä ja puhui vain siitä, että tuloksia pitää saada parannettua- itse takerruin kohtaan: 10km juoksua, minähän kuolisin sillä matkalla!
Masennus oli vienyt pois minun urheilullisuuteni, kunnon ja kropan.
Mieheni, kun katsoi peiliin- katsoi sieltä takas lihaksikas urheilullinen mies. Minun astuessani peilin eteen- katsoi sieltä takaisin lommoposkinen masennuksen raiskaama tyttö.

 

Miksi kirjotan tästä kaikesta, miksi kerron koko suomelle minun vaikeimmasta polusta- heikkouden myöntäminen on minulle aitoa vahvuutta.
Masennus on kasvattanut minua ihmisenä, se on parantumisen jälkeen ajateltuna antanut minulle enemmän, kun ottanut.
Elämänkokemusta ei voi ostaa rahalla, se pitää kokea- olen kokenut jo paljon.
On varmasti paljonkin ihmsiä, ketkä pitää minua hulluna, kun kerron näistä asioista suoraan- mutta se mitä olen saanut jo nyt aikaan sillä, että kerron rehellisesti tästä kaikesta, rohkaisee minua jatkamaan tätä.
Liikunnalla on ollut suuri osuus minun parantumisessa- tulen kirjottamaan tästä erillisen postauksen. Postaukessa tulen kertomaan millä askelilla uskaltauduin masennuksen jälkeen vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa kuntosalille.

Tulen Personal Trainerina edistämään jollakin tavalla masennuspotilaiden mahdollisuuksia liikkumisen suhteen, se tulee aikanaan selviimään mitä olen kehitellyt.

Minä olen päässyt tähän pisteeseen, pisteeseen jossa osaan taas nauttia elämästä, osaan rakastaa itseäni, toteutan unelmiani ja uskon itseeni. Olen taas urheilua rakastava nuori nainen, jolla on päämääriä.
Uskallan yrittää ja epäonnistua.

Muistuttelen vielä, että instagramissa olen nimellä: ilonapuhakka

-Ilona

Jokaisella treenaajalla on se hetki, kun alottaa treenaamisen. Hyvin moni tietää mistä puhun-  oletko kuullut treenaamisen aloitettua huolestuneita lauseita siitä ettei homma mene yli? Uskon, että naiset saavat kuulla tästä asiasta miehiä enemmän.
Minä kuulun heihin, jotka on kuullut. Olin tainnut käydä salilla kahdesti, kunnes sain jo ensimmäisen varoituksen etten kerää övereitä lihaksia ja pistä elämää risasiks, terveyskin saattaa mennä.
Olen kuunnellut lauseita, joissa minulle selitetään etten voi saada lapsia, kun treenaan näin usein.
Olen saanut kuunnella analysointia minun mahdollisuuksista miesrintamalla- kuulema kukaan mies ei halua naista, jolla on lihaksia.
Minä vielä omistan pienet lihakset, voin vain kuvitella niitä naisia joilla lihakset on suuremmat, kun monella miehellä.

Olen saanut oikeasti huolestuneita kysymyksiä ja kommentteja, joista näkee puhtaan halun tietää missä mennään ja miksi tahdon tehdä tätä-  niihin vastaan mieluusti.
Joukkoon on myös mahtunut niitä kommentteja, joista paistaa puhdas kateus-  vain yksi ihminen on sen myöntänyt suoraan, arvostus hänelle!
Miksi urheilemisesta huolestutaan niin pian ja niin paljon- oikeastaan heti kättelyssä?
Miksi ei esim. jatkuvasta roskaruoan syömisestä näytetä huolestumisen merkkejä- minusta se olisi vähintäänkin yhtä pätevä syy esittää kysymyksiä ja ladella faktoja pöytään.
Oletko sinä nähnyt, että sammumispisteessä olevalle henkilölle pidetään esitelmä alkoholin vaaroista?

Nuoria on hyvä valistaa siitä mikä on oikeanlaista liikuntaa heidän ikäisille, mutta monesti minä kuulen vain aikuisten puhuvan liikunnan vaaroista- ensimmäisenä kerrotaan ettei pidä mennä liian pitkälle!
Voin taata ettei nuorelle yksi kuntosalikerta ole liikaa, voisiko sen hysterioimisen ja fitnessbuumi-vastaisuuden sijasta opastaa heitä liikkumaan oikein?

Jokaiselle ihmiselle liikunta tuo varmasti enemmän hyötyä , kun alkoholi&nakkikioski combo, unohtamatta kaikkia niitä peiton heiluttamisia,  joista seuraa toinen toistaan ”parempia” yllätyksiä. Oikeesti- liikuntako pilaa elämän?

Minä olen saanut hyvän opastuksen tälle polulle, minua on opetettu kunnioittamaan omaa kehoa, opetettu kuuntelemaan millon on aika levätä ja kerrottu kuinka liikkua järkevästi- olen tästä erittäin kiitollinen.

Minä ymmärrän täysin huolen ja ymmärrän, että tapetilla oleva fitness saa tietämättömän oikeasti pelkämään ja sitä kautta yrittämään suojella nuoria näiltä puhutuilta vaivoilta.
Pelottelua tärkeämpää olisi silti opastaa nuorta toimimaan oikein.

Minulla on tällä hetkellä olkapää p*skana, mutta hyvän opastuksen ansiosta ymmärrän sillon antaa sille lepoa ja mennä kuvauttamaan sen.
Puhun avoimesti ylikunnon pelosta, tiedostan sen mahdollisuuden ja haluan välttää ja kiertää sellaisen kaukaa.
Edessä olis ohjaajan vetämä tappotreeni, mutta minulla on kipuja- osaan sillon sanoa, että teen sen vain kivun sallimissa rajoissa.
Osaako tietämätön nuori miettiä tällaisia asioita, jos hänen tiedonpohja perustuu pelkkään pelotteluun?
Kasvatetaan nuorten tietoutta pelottelun sijaan. Nuoret on fiksuja- he tarviivat vain tietojen rakennuspalikat itselleen.

Minä kiitän ja kuittaan, jonka jälkeen laitan nokan takas kiinni anatomian ja fysiologian kirjaan. Hyvää yötä!

PS instagramissa voi seurata aktiivisemmin minun kuulumisia: ilonapuhakka

-Ilona