Huh! Selasin vanhoja kuvia ja ehkä vasta nyt tajusin miten iso kokoinen olenkaan ollut! Otsikossa lukee 100 kg, mutta veikkaanpa että ei riitä… Aloitetaanpa ihan alusta tämä. Olen siis aina ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen, ja puolustautunut sillä että olen ”iso luinen”. Toisaalta olen aina ihaillut lihaksikkaita naisvartaloita. Toivonut että kunpa minullakin näkyisi hauis ja löytyisipä minullekin kivoja vaatteita. Ensimmäisen lapseni jälkeen painoni kuitenkin ryöpsähti tuonne 100 kg ja reippaasti ylikin. Sen jälkeen sain painoani noin 10 kg pois, mutta seuraava raskaus toi taas mukavasti lisää. Puntarilla en käynyt ja ajastuskin siitä oli tuskallista. Ja painoa tuli lisää hyvillä syömislahjoilla ja löhöämällä sohvan nurkassa. Ai että! Mikä  sen mukavampaa kun aamupuuron jälkeen vähän hiuko palaa(4 siivua leipää) ja siihen kylkeen mysliä hunajalla. Minua oikeasti hävettää miten paljon söin! Ja ilta kun tuli niin ärrältä hakemaan tarjous suklaalevyt ja nehän syötiin yhdellä istumalla. Ja tuohon väliin mahtuu sitä leipää, jugurttia, oikeaakin ruokaa ja muuta naposteltavaa. Ja liikunta… Mikä liikunta??? Kerran kahdessa viikossa 30 min lenkki ja salaisesti kuvittelin että noin, nyt on kulutettu muutama suklaalevy… Salilla kävin satunnaisesti, mutta kun ei oikein osannut tehdä ja vähän hävettikin ja ujostutti niin eihän siitä mitään hyötyä ollut, mutta sen jälkeenhän sai taas syödä. Ennen kolmatta lasta sain kuitenkin kipinän liikkumiseen. Innostuin spinningistä ja pumpista. Kilojakin tippui, mutta raskaus toi ne myös takaisin ja oli todella työlästä saada ne pois. 2012 juhliessamme häitä painoin n. 80 kg, synnytyksestä oli vuosi. Liikunta palasi elämääni, mutta tein sitä hyvänolon takia enkä ottanut paineita kiloista. Kilot alkoivat huomaamatta tippua ja se motivoi lisää! Ystäväni, Marikan, kanssa kävimme yhdessä salilla ja tsemppasimme toisiamme ja samainen ystäväni sai minut innostumaan aina inhoamastani hiihdosta! 2013 olin jo päässyt normaalimittoihin, ensimmäistä kertaa elämässäni! Se tunne kun menee vaatekauppaan ja voi valita mitä vaan sovitettavaksi! Ei tarvinnut koluta kokoja 48 ja aina nekään ei mahtunut ja joutui tyytymään niihin vaatteisiin mitkä mahtui(tai jouduit toteamaan että eipä ole kokoja ollenkaan). Nyt voin valita vaatteita mistä pidän! Vieläkin se tuntuu mahtavalta! Ja se energia ja voima mitä olen saanut! Jaksan tehdä lasten kanssa, liikkeelle lähtö ei ole pakkopullaa ja olo kirjaimellisesti on kevyt! Vaatteet ei purista ja valokuvissakin voi hymyillä nätisti, ylipainoisena nimittäin irvistelin ja pelleilin kuvissa ettei huomio kiinnittyisi isoon ruhooni. Ja olen paljon rohkeampi. Ylipaino vaikutti niin moneen asiaan, sellaisiinkin millä ei ole mitään tekemistä ihmisen painon, koon tai ulkonäön kanssa. Vaikka ulospäin saatoin vaikuttaa että ylipaino ei minua vaivaa niin kyllä se sisältä päin taisi nakertaa. Muutos on siis ollut sisäistä ja ulkoista. En siis tiputtanut kilojani pikadieetillä, vaan kyse on elämäntapa muutoksesta. Ja opettelin itse oikeat ruokailu tavat ja minulle sopivat liikunta muodot.

Jos minä pystyn siihen, pystyy siihen kuka tahansa jos vain haluaa. Me kaikki olemme erilaisia, joku tykkää olla ylipainoinen, joku lihaksikkaampi ja joku haluaa olla hoikka. Jos kuitenkin haluat tiputtaa painoa, älä ota painetta siitä. Tee se oman hyvinvointisi takia ja tee siitä pysyvää. Älä ota supernais/mies dieettiä että nyt lähtee 10 kg kuukaudessa ja sitten olet aivan loppu ja vedät kaiken kaksin käsin takaisin. Panosta terveelliseen ravintoon sopivassa suhteessa kulutukseesi ja etsi itsellesi sopivia liikunta muotoja. Älä keksi tekosyitä liikkumattomuudelle. Älä myöskään ajattele että nyt on lähdettävä lenkille että saan kilon tippumaan vaan lähde lenkille siksi että sen jälkeen on hyvä olo! Toivon että tarinani motivoisi heitä jotka sitä tarvitsee. Ja ei,kaikkien ei tarvitse haluta sinne fitness kisoihin, se vaan sattui olemaan minun unelmani ja osa minun tarinaa, tärkein on kuitenkin se, että ylipainosta pääsee eroon jos vain haluaa! Ja se että unelmia ja tavotteita varten kannattaa tehdä töitä!

Jälkikäteen oli hauska lukea dieetti päiväkirjaa ja ajattelin vähän kerrata tuota aikaa. Valmentajani käski pitää kirjaa tunteista ja mietteistä dieetti ajalla, ja oli muuten hyvä neuvo! Aika kultaa muistot ja nyt jo ajattelee että eihän se nyt niin raskasta ollut,mutta tuota päiväkirjaa lukiessa huomasi että kylläpä se vaan aika rankkaa oli! Dieetille lähtiessä tiesin kyllä että ei se mitään helppoa tule olemaan,mutta en todellakaan arvannut miten paljon se tulee kasvattamaan minua henkisesti! Ja huomasin myös että oikeasti olen todellinen tunne syöjä(kukapa ei). Jos joku ketutti dietillä tai joku meni pieleen niin eka ajatus oli että nyt mä kyllä olisin ansainnut suklaata/jätskiä jne. Rehellisesti, kertaakaan en lipsunut koko dieetillä! Valmentajan laatima ruokavalio oli mun raamattu ja siitä ohi ei mennyt mitään. Mutta huomasin vaan miten olen aikasemmin käsitellyt tunteita ruualla,niin ilon ja surun ja varmaan muitakin siltä välillä. Dieetillä oli siis pakko kohdata kaikki tunteet myös ja käsitellä ne asiat eikä vaan turruttaa aisteja sokerilla. Todella kasvattavaa! Opin myös että musta on mihin vaan. Ihmisten esteet ja rajotteet on omassa päässä! Jos jotain haluaa niin sen eteen pitää painaa duunia ja todennäkösesti jostain on luovuttava, toivoen että se haluttu asia on se arvoista(mun tapauksessa todellakin oli ja enemmänkin).

 

Ennen kun dieetti alkoi, odotin into pinkeenä että millon se alkaa!! Vähän jännitti mutta enemmän olin intona! Minä ”pääsen” kisadieetille! No…ekat viikot(about 5-7 viikkoo) olin shokissa! Ei hitto, tätä tää koko kesä nyt on! Katon ku muut vetää jätskiä ja syön ite rahkaa! Sen jälkeen homman ”hyväksy” ja olihan se kiva katella kiristyvää kuntoa Välillä toki tuli tajuttomia väsymyksiä ja oloja että nyt loppuu tää homma,mutta ihana valmentajani, Tiina Kasvi, osasi laittaa tsemppi viestit aina oikeaan aikaan ja niistä sai  kummasti voimaa eteen päin. Ja varmasti moni muukin kisaaja käy samoja fiiliksiä läpi,eriasia miten niihin suhtautuu. Täytyy funtsia haluaako oikeasti lopettaa, mieluusti vaikka odottaa seuraavan ruokaan, seuraavan päivään tai vaikka seuraavan viikkoon. Raskastahan se homma on, välillä painaa niin huolella ja laskee vaan montako viikkoa on jäljellä, välillä taas voi tuntua iisiltä ja energiaa piisaa ainakin hetkeksi . Ja hassua,mun unen laatu parani tuona aikana ihan huimasti! Iltasin ei tarvinnu pyöriä sängyssä ja nukuin aamuun kertaakaan heräämättä.

 

Naisilla muutenkin tunteet vaihtelee laidasta laitaan, mutta dieetillä olin niin kuin raskaana kertaa 2000. Voi hyvänen aika! Esimerkiksi kun mun puhelin meni rikki(oli siis korjattavissa), itkin kuin pikkulapsi! Oikein naurattaa se draama!Olin vähän kuin uhmaikäsen,murrosikäsen ja koliikkivauvan sekotus. Okei,mies kyllä sano että oli odottanut pahempaa,mutta ehkä todellisuudessa huokasi kun dieetti loppui :). Pidin kyllä tiukasti kiinni ajatuksesta että itse olen tähän halunnu eikä se ole kenenkään muun syy ja koitin laskea kahteensataan kun tuntui että pinna palaa. Huonoina päivinä yritin pitää suuni kiinni(tämänki loistavan neuvon sain valmentajaltani) ja muistuttaa itseäni että tämä on minun valintani.Päivääkään en kuitenkaan vaihtaisi, enkä kadu hetkeäkään!

 

No nyt se kaikki on kuitenkin takana ja aijon vielä kisata. Nyt kuitenkin tiedän mitä kaikkea eteen tulee. Tuleeko se olemaan helpompa… No sen näkee sitten

 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

 

 

Perhe, työ, treenit, ystävät ja kaikki muu! Välillä tämä meno voi olla niiiin hektistä! Läpsystä vaihto ovella miehen kanssa kun toinen kiirehtii töihin tai harrastuksiin tai viemään lapsia harrastuksiin. Jossain välissä pitää myös levätä ja nauttia perheen kanssa kiireettömästä ajasta. No miten tämän kaiken saa yhdistettyä? Mitään kiveen kirjoitettua totuutta tästäkään ei ole, jokaisessa perheessä/parisuhteessa toimitaan omalla tavalla. Kateellisten mielestä perheessä, jossa äiti treenaa paljon, joutuu mies ja lapset tekemään kotityöt ja moititaan kuinka tuo treeneihin käytetty aika on perheeltä pois. Niin, äitihän(tai isä) ei voi saada tuosta tunnin treeni ajasta energiaa itselleen että jaksaa siellä kotona taas touhuta! Itse ainakin olen niin paljon energisempi ja jaksan tehdä lasten kanssa asioita enemmän kuin +50 kiloa sitten. Ja meillä ei todellakaan mies ja lapset tee kotitöitä vaan kotihommat pyritään tekemään yhdessä jotta jokaisella on aikaa omiin juttuihin. Ja joskus ne kotihommat voivat odottaakkin, imuri odottaa varmasti siellä nurkassa liikuttajaansa.

Pakko myöntää, että välillä viikot tuntuvat tosi kiireisiltä, etenkin kun teen vuorotyötä, on koululaisten harrastukset, miehen harrastukset, vanhempain vartit, saliohjaukset, omat treenit, ystäviä nähdä, levätäkkin pitäisi ja kehoa huoltaa. Sinne väliin vielä ne kotihommat niin soppa on valmis! Välillä apuun tulee mummut(kiitos siitä!!!) ja joskus pyydän apua ystäviltä(ja kiitos siitäki!!!). Onneksi ystäväni eivät loukkaannu vaikka en aina jaksa lähteä saunailtoihin tai muihin hippoihin, usein riittää se yhteinen treeni tai lenkki ja maailmaa on parannettu kummasti! Kuitenkin kaikki nämä asiat saa yhdistettyä, omasta tahdosta se on kiinni. Minä haluan treenata kroppaani tavoitteellisesti  ja tähtään jossain vaiheessa kisalavoille, oma valintani ja jostain täytyy myös karsia. Välillä se on kotihommat, välillä mennään koko perhe salille yhdessä, jolloin treeni ei ole aivan täysillä vetämistä. Joskus täytyy liian kiireen edessä nöyrtyä ja skipata joku salikäynti ja antaa aikaa lapsille, miehelle tai ystäville. Joskus on kiva lähteä salin sijasta leikkipuistoon lasten kanssa ja tehdä siinä sivussa treeni siellä(mielikuvitusta mukaan). Tässä vaiheessa kun ei ole kisalavat oven takana kolkuttelemassa niin voi ottaa rennommin, minun tapauksessa opetella ottamaan rennommin .

Ajan käytön hallintaa tämä vaatii ja minulla on PALJON muistilistoja, usein myös suunnittelen seuraavan viikon edellisellä viikolla etukäteen. Välillä se helpottaa arkea, välillä se hankaloittaa, koska jos tulee jotain yllättävää niin  minun on hankala joustaa(opettelen tätäkin asiaa). Tärkeintä on muistaa omat voimavarat, kuunnella itseään ja ymmärtää millon pysähtyä jos liika kiire painaa. Tässä kirjoitettuna se näyttää niin helpolta, mutta todellisuudessa se voi olla hankalaa. Tämä kirjoitus on kyllä itselleni hyvä muistutus, jota voin lukea kun alkaa tuntua ettei pää kolmantena jalkana enää riitä.

Kaikkeen tottuu. Alkuun oli hankalaa lähteä 3

-4 kertaa salille viikossa, mielessä pyöri pyykit, kaupassa käynnit yms. Nyt se on osa minua. En osaisi olla menemättä salille eikä se ole niin hankalaa unohtaa noita kotiasioita eikä ole vaikeaa jos joudun ottamaan jonkun lapsista mukaan. Ja koti pysyy pystyssä vaikka minä en täällä koko ajan luuttu kourassa kävele. Ja joo joskus kiireen keskellä tulee riitaa niin miehen kuin lastenkin kanssa, mutta se on elämää. Välillä hidastetaan ja sitten taas mennään lujaa joka suuntaan. Tasapainottelua. Opettelua.