Kiitos Teuvo ja Niko ystävyydestä. Kiitos rakkaat kauniista hääjuhlista, jotka olivat ikimuistoiset ja tunnelma  ja onnellisuus oli käsin kosketeltavaa.Papin puhe rakkaudesta oli liikuttava ja kaunis joka sai vierasjoukon kyynelehtimään vuolaasti. Rakkaus se kaiken kestää, kärsii ja antaa anteeksi. Kaksin olette enemmän. Sai minut miettimään rakkauden todellista luonnetta. Onko ikuista rakkautta? Onko kaikille se oma parisielunsa? Ennen vihkiseremoniassa sanottiin, kunnes kuolema teidät erottaa. Miksi tänä päivänä ihmiset antavat niin helposti periksi?Avioliitot ovat kestoltaan niin lyhyitä ettei kiitoskortti hääjuhlista ole ehtinyt  tulla postiluukusta kun,  facebookin parisuhde statukseksi onkin jo ilmaantunut avioparin seinille sinkku.Ennen vanhaan avioparit olivat yhdessä satoi tai paistoi ,mentiin läpi harmaan kiven, anteeksi annettiin ja jatkettiin elämää jos oli kriisejä. Jos joku särkyi ,kuten suhde se korjattiin. Nykyään jos joku menee rikki ostetaan uusi ja vanha heitetään roskiin.Samoin parisuhteessa jos jommalla kummalla on vaikka henkilökohtainen kriisi,työttömyys,sairaus tms.Heitetään puoliso roskiin.Ei minun tarvitse katsella tuollaista.Jos emäntä näyttelee aamulla kulmahampaitaan ja uupunut piente lasten äitinä ,joka ei heti  lasten syntymän jälkeen ,löydä istestään sitä strippiklubien hemaisevaa tankotanssijaa ja seksipommia.Otetaan uusi heitetään muija roskiin.Samoin naisten ajatukset  miehestä muuttuvat.On ihanaa kun mies on mies mutta ,siinä kohtaa kun on itse kouluttanut miehensä paremmaksi kodinhengettäreksi kuin itse ,alkaa äijän naama vituttaa ja naisen puheet alkavat menemään siihen, ettei koe miestään kohtaan oikeen mitään, kun meistä on lähinnä tullut hyviä ystäviä,olemme kuin sisko ja veli. Meillä jaetaan kaikki kotityöt ja onhan meillä imetysvuorotkin.Sillä Matti pukee yöllä essun päälleen ,missä on maitopullolle paikka,jotta vauvaa vähän huijattaisiin .Iskälläkin on meijerit.  Kyllä siinä alkaa molemmin puolinen erotiikka olemaan aika kaukana.Emäntä huutaa aamulla imetyksestä uupuneelle isälle. Tarviiks Matti sun autoon vaihtaa renkaat,meen vaihtaan omani.On mielestäni peli menetetty.

On hienoa että molemmat vanhemmat osllistuvat heti pienestä pitäen lapsen kasvatukseen ja mukana oloon mutta,on myös perinteitä ja asioita mitä emme voi muuttaa.Rakkaus on suurin kaikista .Pitää muistaa myös anteeksi anto.Kenenkään ei onneksi tänä päivänä tarvitse enään sietää ,avioliitossa väkivaltaa ,pettämistä tai mitään muutakaan siksi etteikö ole ammattia tai  taloudellisesti mahdollista lähteä.Asioilla on tapana järjestyä.Kenenkään kanssa ei tarvitse olla jos rakkaus on loppunut.Toki rakkautta pitää vaalia ja hoitaa.Mikään suhde ei toimi hoitamatta.

Itse olen ollut avioliitossa kaksi kertaa ,jotka ovat päättyneet eroon.Aikansa kutakin sanoi mummo kun pääsiäisen katiskassa vietti.Olen kiitollinen niistä vuosista joita olen saanut elää liitoissani joista on siunaantunut jopa kahdeksan maailman rakkainta ihmistä.Se on ollut suuri matka.Paljon kipuilua ja kasvamista mutta myös paljon rakkautta.Tänään viettäisinkin ensimmäisen aviomieheni kanssa 30 vuotis hääpäiväämme.

Olen ikuinen romantikko ja yhä uskon rakkauteen ja avioliittoon.Haluan uskoa että kolmas kerta toden sanoo.Kaikki ihanat suunnitelmat ja unelmat ovat olemassa.  Olen seurannut ihanaa Teuvon ja Nikon  rakkaustarinaa 10 vuotta.Olen vakuuttuneempi kuin koskaan että jokaiselle ihmiselle on oma parisielunsa,Jokaiselle suhteelle on aikansa ja paikkansa.Uskon ikuiseen rakkauteen.

Teuvo on luvannut ommella hääpukuni.Uskon kohtaloon.Uskotko sinä?

Enään vain kosinta puuttuu:)

Claudia

 

Kolmisen vuotta sitten olimme ajaneet 15 vuotta kestäneen avioliittomme tien päähän, josta ei ollut enää paluuta takaisin. Kehoni oli jo pidempään huutanut hoosiannaa syötyäni itseni aivan turvoksiin lohduttaakseni itseäni milloin milläkin herkuilla. Tosiasia oli se, että mitä epäterveellisempää syöminen oli, sitä enemmän sain siitä kiksejä. Ja sen enemmän söin. Ei päivääkään ilman suklaata tai irtokarkkeja. Niitä sitten puputtelin työmatkoilla autossa, nukkuumaan mennessä, kaupassa saatoin avata jo ennen kassaa suklaapatukan ja totesin tuttuun tapaani myyjälle: -Pikku hiiri kävi napostelemassa, ja iskin silmää.

Entisenä aktiiviurheilijana liikunnasta oli tullut minulle painajainen. Koetin selitellä itselleni et sit kun oon laiha ostan sellaset housut ja sit kun oon hoikka, laitan sitä päälleni tai tätä. Tosiasia oli myös se, että olin alkanut pukeutumaan mustiin kaapuihin, koska musta hoikentaa ja olin kehitellyt erilaisia maneereita erilaisiin tilanteisiin. Juhlissa istu kassi sylissä, miellään tosi suuri sellainen. Jos ei ole kassia,  pidä tyynyä sylissä. Peruuta vessaan laukku vatsan päällä. Älä istu juhlissa, vaan seiso mielellään hämärässä, ettei kehosi ryöpsähdä pehmeällä sohvalla valtoimekseen.

 

Ole vielä lihavamman vieressä, näytät pienemmältä. Valokuvat otetaan aina ylhäältä päin, näytät hoikemmalta. Ajattelin aina,  että aloitan sitten liikkumisen, kun olen ensin saanut muutaman kilon pois ja kehtaan mennä kuntosalille, missä jo eläkeikäisetkin harrastavat fitnessiä ja ovat timmimmässä kunnossa kuin minä. Sillon 90-luvulla kaikenikäiset sauvakävelivät, ruokaohjeita sai painonvartijoista. Jos omistit leveän lantion ja paksun perseen, se oli suuri häpeä .Nyt on kuuminta hottia, jos on iso ja pyöreä hanuri. Ajat muuttuvat, ajatukset muuttuvat, ihminen pysyy silti samana. Sillä on pää, kaksi kättä ja jalkaa ja niiden välissä jotain. Ihminen on sitä mitä se syö. Oi kamala…

Tosiasia oli se, etten  vuosikausiin ollut käynyt puntarissa. Ja eräänä päivänä lukuisien synnytysten jälkeen oli sairaalan puntarissa lukemat sata. Ajattelin ensin, että vaaka on rikki. Sitten tuli mieleeni oma letkautukseni. Lihavat on lepposia ne keksii hyviä kepposia. Silloin päätin, että nyt loppui. Puputtaminen oli helppo lopettaa eron edetessä, koska mikään ei enää maistunut miltään ja elämän suuri unelma pitkästä avioliitosta oli tullut tiensä päähän. Se söi minua myös sisältä päin.

Vuosi sitten lopetin tupkoinnin ja jatkoin siihen mihin olin jäänyt. Suklaakääröjen luvattuun maailmaan. Lopetin oikeastaan kaikki aktiiviteetit jotka ei liittyneet lapsiin. Istuin illat sohvan nurkassa ja hemmottelin itseäni karkilla ja muilla herkuilla. Kesällä menin lääkäriin, joka pyysi hyppäämään vaakaan. – Onko pakko hypätä? kysyin vitsaillen ja näin vaakaan tulleen lukeman. Olin lihonut vuodessa 17 kiloa. Ajattelin et voi jeesus. Kyl mun tissit painaa ainakin joku 5 kiloo. Lähdin epäuskoisena kotiin ja purskahdin itkuun. Mietin kumpi on pahempi, kuolla liikalihavuuteen vai keuhkosyöpään.

Tosiasia on nyt kuitenkin se, että kadonneen vyötärön metsästys alkaa ensi kesviikkona  5.11 ja se on taivaan tosi ,enkä meinaa sitä vyötäröäni menettää enkä aio istua loppuelämääni tyyny sylissä.

 

Claudia