Antaisin tuhat euroa sille, joka kykenee runsasta mielikuvitustaan käyttämällä arvaamaan minne olen tänään lähdössä. Valitettavasti minulla ei ole ylimääräistä tonnia, ja oikeastaan on jo vähän kiire lähteä, niin jätetään arvailut toiseen kertaan.

Mennyt viikko on ollut niin järkyttävän ihanan megasuperhyvä, ja olen hiihdellyt aurinkoisia katuja tuhannen voltin hymy naamallani. Jos viikko sitten kirjoitin olevani onnen kukkulan uusi pormestari, niin voi – nyt on kyllä sama potenssiin miljardi. Tiedättekö niitä hetkiä kun kaikki vaan menee maagisesti nappiin? Hyvää kahvia, hymyileviä ihmisiä, bussikuskikin antoi minun matkustaa vanhentuneella kertalipulla. Pelkkää voittoa!

Koska minulla on kuitenkin nähtävästi alitajuinen tarve asettaa itselleni haasteita, olin lähes unohtanut mihin olenkaan mennyt lupautumaan täksi viikonlopuksi. Palataan noin kuukausi sitten olleisiin erämessuihin, joista rakas äitini soitteli minulle. Vaikka hän harrastaakin metsästystä, oli hän siellä hommissa edustamassa jotain kalasähköä. Jotenkin mystisesti muutaman minuutin puhelun aikana äiti sai minut puhuttua mukaan KALASTAJAT 2014- RISTEILYLLE, jonne menemme yhdessä puhumaan kalasähköstä (..mistä? tästä.) ja ihmettelemään meininkiä. Joo-o. Aika monta kulmainkohottelua olen saanut kuluneella viikolla todistaa, kun minulta on tiedusteltu minne lähden juhlistamaan uutta duuniani. Joo, mutsin kanssa laivalle kera parituhatpäisen kalastajaporukan. No, äitiäni lainatakseni, ”saatpahan ainakin materiaalia kolumniin”.

Täytyy vielä palata tuon uuden Cosmon ulos putkahtamiseen vielä hetkeksi. Haluan osoittaa suurimmat mahdolliset yhteiset ja yksittäiset kiitokset jokaiselle teidän kauniista sanoistanne ja vilpittömästä tuesta. Tällaiselle keltanokka-journalistille harppaus ison lehtitalon remmiin on ollut paitsi ihanaa, myös pelottavaa. Merkitsee siis lähes maailmaa minulle saada niin positiivista palautetta ja rohkaisevia sanoja, kiitos niistä kaikille! Ehkä maailman parhaita fiiliksiä saada tehdä jotain, mistä nauttii, ja saada siitä kiitosta. Koska kuitenkaan kaiken ei tarvitse olla aina ihanaa ja ylistävää, niin kommenttiboksi tai meilini on aina hyvä paikka antaa palautetta tai kritiikkiä, sillä eniten tähän työhön ajaa se halu kehittyä. Mä haluan kirjoittaa oikeampaa, sujuvampaa kieltä, keksiä oivaltavampia läppiä, saada juttuihin ison ripauksen aitoa itseäni, kuitenkaan sitä liikaa korostamatta. Myös aiheita saa heittää – olisi aika mielenkiintoista kuulla, mistä joku haluaisi tuollaisen tekstin lukea!

Nyt lähden valitsemaan passelia asua kalapaatille, ehkäpä joku merihenkinen ja mahdollisesti suomuisa ensemble päälle valikoituu! Ihan mahtavaa viikonloppua kaikille, ja HUOMENNA ALKAA KESÄAIKA!!!!!!!!!!! #fukje

Niinkutsuttujen superhampaitteni lisäksi pidin itseäni aina myös superhyvän näkökyvyn omaavana, suorastaan hiirihaukasta seuraavana zoomaajien kuningattarena. Värisokeuttani lukuunottamatta ei pieneen mieleeni olisi koskaan tullut tätä kyseenalaistaa, kunnes huomasin toistuvasti valittavani silmien särkemisestä telkkaria ja leffaa katsoessa. Myös väkijoukon kauimpaan reunaan oli vaikeaa nähdä, mutta koska tämä ilmeni vain ollessani väsynyt, itsediagnosoin sen lieväksi kofeiinin puutteeksi.

Kun kutsu kävi tutustumaan uusiin silmälasi ja aurinkolasikokoelmiin KEOPS-optiikan Espan liikkeeseen, päätin vihdoin ottaa likinäköistä härkää sarvista. Kävin muiden bloggaajien kanssa sovittelemassa ainakin sadat lasit nenälleni, sekä hoitamassa sen tärkeimmän – näontarkastuksen.

Maailman mukavin ja rempsein optiikko-Emmi passitti minut tutkimushuoneen uumeniin, ja tuijottelin kaukaisuuteen ja yritin lukea pieninä muurhahaisina vilistäneiden kirjainten rivejä ääneen. On muuten todella ärsyttävää, kun HALUAISI osata sanoa kaikki oikein, mutta ei vaan näe, ei sitten millään! Kivuttomien tutkimusten (heh – tietenkin kysyin heti että sattuuko ja saanko jotain laaseria silmään…en.) lopputulos oli se, että vasen silmäni on kuin onkin supersilmä ilman pienintäkään häiriötä, mutta oikean silmäni kaukonäkö on yhden miinuksella. Emmi arveli minulla menneen näinkin pitkään asiaan tarttumatta siksi, koska tuo virheettömästi näkevä vasuri on huolehtinut kunnon freeloaderina matkaavasta kaveristaan, ja näköhaitat ovat ilmenneet vasta vasurin väsyttyä kahden puolesta zoomaamiseen.

Tuomio oli siis se, että plehat kannattaisi ehdottomasti hankkia, vaikkei niitä jokaisena päivänä tarvitsisikaan naamalleen istuttaa. Se oli oikeastaan ihan mukava uutinen, sillä komeat plehat on mukava istuttaa naamalle silloin, kun haluaa hieman särmää, ja päätin mallata itselleni särmikkäät pokat. Näistä kahdesta huhuilin jo instagramini puolella (@vivianvalpuri), ja nuo Dsquared2:n kissamaisen pyöreät lasit taisivat silloin kerätä enemmän kannatusta.. Kuitenkin näiden vähän ammattimaisempien kuvien katselun jälkeen on edelleenkin HYVIN vaikeaa päättää sitä ehdotonta suosikkia – molemmissa kun on sitä jotain. Nuo kaksiväriset kaunottaret ovat japanilaisen Dita-merkin luksusplehat, joiden väri ja viimeistely ihastuttivat kovasti. Tykkään myös niiden klassisesta mallista pienellä värin tuomalla twistillä, eikä niihin varmaan heti kyllästyisi.. Toisaalta, kissamaista lookia muutenkin sporttaavana nuo kultaisella viimeistellyt Dsquared2:n rillit ovat myös niin ihanat.. Ääniä saa antaa kommenttiboksissa, sillä en vielä kyennyt päätöstä tekemään ensimmäisellä visiitillä!

Täytyy kyllä sanoa, että oli aivan mieletön fiilis saada omiin silmiin sopivat linssit ensimmäistä kertaa silmille. Tuntui että näin toisella puolella huonetta olevien ihohuokoset, pystyisin katsoa sporan numeron viiden kilometrin päästä, ja tähystämään kadonneen Malesialaiskoneen palasia ihan kotisohvalta käsin. Siis aivan mielettömältä. Paitsi että on mahtava tunne nähdä terävästi kauas, ei tihrustaminen väsyneenä ole järkevää, vaan aiheuttaa turhautumista ja voimakasta päänsärkyä. Suosittelen siis muillekin kanssasiskoilleni ja -veljilleni kipaisua rillipuotiin, ja näöntarkastusta! KEOPSin tiimi oli niin mukavaa ja avuliasta, että voin varauksetta suositella visiittiä heille. Trendikkäiden plehojen lisäksi he vaikuttivat palvelevan myös ei-bloggaavat asiakkaat hymyllä ja tarkkaan asiakkaan fiiliksiä kuuntelemalla. Tuollaisissa pienissä yrityksissä on aina sellainen lämpöinen ja kotoisa tunne, ja on mukavaa kohdata avuliaita ja iloisia persoonia, eikä valkotakit päällä heiluvia tehtaanomaisesti linssejä naamaan iskeviä silmälääkäreitä. Suuri kiitos siis heille mukavasta illasta!

..Ja sitten siihen tärkeimpään; KUMMAT LASIT VALITSEN? 

Sain joulukuussa erikoisen puhelinsoiton eräänä keskiviikkoiltana. Hauskan ja vielä erityisemmin mieleenpainuvan kyseisestä hetkestä teki se, että olin elämäni ensimmäisillä Tinder-treffeillä erään kundin luona, semihermostuneena latkin viiniä ja seurailin toisen ruoanlaittoa. Puhelimeni soi, tuntematon numero siellä soitteli. Ajattelin olla kohtelias, ja painoin punaista luuria, ja jatkoin väkinäisen keskustelun ylläpitämistä. Samalla hetkellä puhelimeni soi uudelleen, jälleen tuntemattomasta, ja hiljensin soiton taas välittömästi. Jo lähes koomisesti rupattelumme keskeytti puhelimen kolmas pirahdus heti edellisten perään, ja jo valmiiksi potentiaaliseen puhelinmyyjään kettuuntuneena vastasin.

Soittaja ei halunnut tarjota minulle hyväterveys- lehteä lahjahintaan, vaan päinvastoin. Soittaja esittäytyi Suomen Cosmopolitan-lehden päätoimittajaksi. Voin vaikka vannoa sydämeni pysähtyneen nanosekuntiksi ennen kuin kykenin edes tervehtimään. Nopeasti kokosin itseni, ja kuuntelin tämän asian mikä ei voinut odottaa. Jos pelkkä soittajan henkilöllisyys herätti tuhat kysymystä ja aiheutti pienen shokkitilan, niin puhelun sisältö oli kuin punapuun rungolla suoraan ohimolle. Päätoimittaja tarjosi minulle pestiä Cosmopolitanin vakiokolumnistina. Minulle. Kolumnistina. Lehteen. Joka kuukausi. Mistä vain haluaisin kirjoittaa. Joka kuukausi, suuressa lehdessä, omalla nimellä ja naamalla. Kolumnisti-Vivian. AAAAAAAA.

Loput treffeistä menivät epäuskoisia puheluja lähimmäisilleni soitellessa, onnenkyyneliä tirautellessa, sekä käsivarsiani nipistellessä. Aivan uskomatonta, että joku oli bongannut hassut tekstini Makuunin irttareista ja parrakkaiden miesten ihanuudesta, ja ihan oikeasti tarjosi minulle työtä lehdessä. Leijailin vähintään puoli metriä maanpinnan yläpuolella seuraavat päivät viikot edelleenkin, enkä voinut uskoa tarjousta todeksi. Pikkuhiljaa palaverien ja lukuisten meiliketjujen jälkeen uusi sivutyö alkoi tuntua todelliselta, ja itse työnteko alkoi. 

Kolumni on siitä haastava, mielenkiintoinen ja fantastinen tekstityyppi, että se saa ja kuuluukin olla kärkäs ja tekijänsä näköinen. Siinä missä näitä blogipostauksia voi halutessaan selata kronologisesti taaksepäin, on kolumni joka kuukausi oma, napakka tarinansa, joissa ei voi viitata edellisiin tai tuleviin. Olen erityisen fiiliksissä siitä, että saan kirjoittaa joka kuukausi kolumnin Cosmoon, sillä nautin eniten kepeän, hassuttelevan ja kärkkään tekstin tuottamisesta. Ei toki haittaa jos joku ”totuuden siemen” joskus viihteekkuseen akanakasaan eksyisikin, mutta tekstieni agenda on tuoda viihteellistä ja hauskaa materiaalia asioista, joihin kaikki voi samaistua. Toivottavasti myös jotain uutta, ja toivottavasti myös osa minua. Siinä missä blogissani rajaan yksityisyyttäni ja ihmissuhteitani pois, kolumneihin on ihanan kamalaa ammentaa kokemuksia ja tarinoita tosielämästä. Tinder-treffeistä, hullunkurisesta perheestä, omista kasvukivuista, ryönärokkarifantasioista, rakkauden alkamisesta, rakkauden päättymisestä, liikunnan vihaamisesta sekä irtokarkeista. Ihan mistä tahansa onnistuu punomaan tarinaa jonkun inspiroivan aiheen ympärille.

Tänään on siis se minulle valtavan suuri ja tärkeä päivä, jolloin huhtikuun Cosmopolitan ilmestyy, jossa on debyyttini kolumnistina. Aivan käsittämättömän hieno tunne, onnellinen ja epäuskoinen. Cosmon tiimin kanssa on ollut jo tähän asti mukavaa työskennellä, ja omien kirjoitusten kehittymiselle tekee todella hyvää osaava tiimi editoreja ja toimittajia, jotka neuvovat tällaista keltanokkaa. Hauskaa oli myös kolumnin kuvien kuvaukset, joista nämä behind the scene- räpsyt ovat.

Saan tänään ruokakaupassa varmaan jälleen sydänkohtausta muistuttavan sätkyn asian tiimoilta, ja odotan jännityksestä kihelmöiden millaisen vastaanoton kolumnisti-debyyttini saa! Suunnittelin kauan tekeväni jotain todella repäisevää ja juhlavaa kun lehti vihdoin tulee painosta, ja tästä uutisesta tulee julkista. Taitaa kuitenkin olla niin, että vietän tämän minulle hurjan tärkeän pikkulauantain rauhallisesti rakkaimpieni seurassa, jotka toivottavasti jatkossakin inpiroivat minua kirjoittamaan uusia tarinoita lehteen painettavaksi.

Eip kuulkaa muuta! Huhhuh! Se, kuka väitti etteikö kotoa tultaisi hakemaan töihin, oli väärässä. Kotona tullaan hakemaan aivan helvetin mahtaviin kick-ass mielenkiintoisiin duuneihin, joita toivottavasti saa jatkaa pitkään ja menestyksekkäästi. JEE tälle jutulle!

Terveisin,

onnesta sekaisin oleva Vivian Valpuri

Vaikka viikon sisään on koettu takatalvi muutamaan otteeseen, ja työt ja deadlinet ovat aiheuttaneet ylimääräisiä sydämentykytyksiä, on se silti ollut ihanin aikoihin. Sellainen henkinen Pattaya- fiilis, että vähän joka asia hymyilyttää, asiat loksahtelevat paikoilleen kuin itsestään, kaduilla käppäilee suloisia koiria, aurinkolasit saa kaivaa laukusta monena aamuna, ja smoothieen tulevien banaanien kypsyys on optimaalinen yms. Ne kliseisen ihanat elämän pienet ilot ovat punoutuneet taas pienistä pätkistä vahvaksi, vallitsevaksi tunteeksi.

Näin lauantaisena aamupäivänä vapaapäivää sängynpohjalla viettäessä, pyykkikone taustalla pyöriessä, on vaikee ajatella miten koskaan voikaan olla huonolla tuulella tai kettuuntunut omaan elämäänsä – ne hankalatkin asiat järjestyvät kuitenkin aina omalla painollaan, maahan satanut lumi sulaa ennemmin tai myöhemmin (kiitos maailmankaikkeus että ennemmin!), ja ideaalin kyspyisiä banaaneja ilmestyy lähikauppaan tämän tästä.

Äkkiseen pään pehmenemiseen voi myös vaikuttaa seuraavat asiat:

maanantainen hammaslääkäri, illallinen faijan luona ja koirien kanssa painiminen, lihaksia hapottanut kahvakuularääkkäys, muffinsseja duunissa, uusi ihana pakkomielle-hame duunissa, uusi ihana pakkomielle-mekko duunissa, pikkuveli pääsee E:n ylioppilaaksi ja erinomainen syy ostaa jompikumpi pakkomiellevaate, ne täydelliset banaanit, vanhaan ystävään törmääminen, maailman räikein ja glitterisin kynsilakka varpaankynsissä, hauskimmat keskustelut hauskimman tuttavuuden kanssa pitkään aikaan, feelin’ myself- biisin täysillä luukuttaminen joka aamu, saa vielä käyttää pipoa mutta tarvitsee aurinkolasit, treffit äidin kanssa, toiset treffit, koti on siisti kaksi viikkoa putkeen IT’S A MIRACLE, torstain vapaapäivä Annan kanssa aamupalalla, Sis.delin vegeleivän hummus, asioiden tekeminen ennen deadlinea, ihana ylisuuri ja ällösöpön vaaleanpunainen Ralph Laurenin kauluspaita Kaivarin Kanuunasta, jonka ihana ystäväni halusi ostaa minulle lahjaksi, uusi blenderi, Street Gastron hyvä kanaleipä, Annankadun postin ihanat työntekijät, maratonpuhelut ystävälle, se tunne kun saa antaa tosi hyvän tuliaisen jollekin ja katsoa vierestä iloista sekoamista, Stockmannin sisustusosastolla puutarhatonttu-yöpöytä, liikuttava postikortti mummolta Grand Canarialta, lukioaikaisten muistiinpanovihkojen löytäminen, kolme päivää suureen yllätykseen JA tänään mahdollisuus juoda vähän viiniä. 

Kaikki tämä, vain yhden viikon aikana. Ja vielä kaksi vapaapäivää, täysin vailla suunnitelmia!

Lucky bitch.

#kuteetharmaat #mieliei

Tällaista lupasin ja näin mulla nyt menee:

1. Okei tästä mä olen aika lapsellisen ylpeä, mutta minä – ent. liikunnanvihaaja, laiskamato, punaviinipullon avaamista bodaamikseksi kutsuva vätys – olen löytänyt sisäisen urheilijani! Siis ei ole todellista! Hankin tosiaan (jumppa)pallon nilkkaani viime lokakuussa, ja siitä lähtien olen yhtä ainoaa sairasviikkoa lukuunottamatta käynyt vähintään kerran, yleensä kaksi tai kolme kertaa, viikossa salilla hikoilemassa. HUIKEA suoritus, vaikka itse sanonkin! Olen suorastaan järkyttynyt. Lupasin urheilla mahdollisimman monipuolisesti ja kokeilla uusia lajeja, mutta aika samoilla tunneilla sitä tulee loppupeleissä käytyä. Pumpin jätin pois repertuaaristani, ja otin tilalle kahvakuulailun. Kahvakuulailu on kristalisoinut minulle sen, mitä tarkoitetaan puhuttaessa viha-rakkaussuhteesta. Ensimmäisellä kuulatunnilla vihasin jokaista liikettä, kolhin itseäni toistuvasti, ähisin tuskasta, ja lisäksi koko perheleen boolssi haisi pahalle. Toivuttuani tuosta inhottavasta tunnista, pakottauduin menemään aikuisen ihmisen mielenlujuudella yrittämään uudelleen, ja olen aivan koukussa. Mikään muu laji ei tunnu niin polttavan tehokkaalta, saa aikaan samanlaista hiki-niagaraa, eikä aika mene yhtä nopeasti. Olen ehkä rakastunut.

Toinen jännä juttu liittyen ensimmäiseen lupaukseeni. Ruokavalio. Kuten vuoden alussa kirjoitin, en ole kiinnostunut viilaamaan ruokailutottumuksiani mihinkään suuntaan, vaan jatkossakin aion syöttää kehoni energiaksi juuri sitä, mitä se kaipaa. Sipsit ja pullat ja viinit ja ihanat rasva, hiilarit ja sokeri on kaikki tervetullutta settiä, sillä se ”pohja” on ollut aina kunnossa, ja herkuteltua tulee ilman säännöstelyjä juuri sopivalla kohtuudella. Kävin tällä viikolla vaa’alla ensimmäisen kerran sitten viime lokakuun, jolloin saliharrastukseni alkoi, ja taivas varjele mitä sieltä tuli! Vaa’an lukemat näyttivät miinus viisi kiloa starttipainosta, ja olen oikeasti aika järkyttynyt. Treenaaminen on tuonut kehoon huomattavan määrän lihasmassaa, joten olen olettanut painoni pysyvän about samana, korkeintaan pikkuisen kasvavan. Jotain pullamössöä on kuitenkin näemmä lähtenyt liikkeelle, aikamoista. Koska tarkoitukseni ei todellakaan ole laihtua, ei tämä aiheuta oikein muuta fiilistä kuin pientä hämmennystä. Itseni punnitsemista en harrasta juuri koskaan (näemmä kaksi kertaa vuodessa haha), enkä ymmärrä terveen ihmisen tarvetta niitä lukuja tarkkaillakaan, tämä oli vain mielenkiintoinen huomio. Katsotaan sitten taas lokakuussa tätä asiaa. Odotellessa täytynee leipoa muutama banana bread ettei pääsi neiti aivan kuihtumaan pois. Lisäksi projekti #ghettobooty2014:n toteuttaminen vaatinee hieman laardia lihaksen kaveriksi..

2. Treffit. Ne ovat selkeästi olleet alkuvuoteni kantava teema, ja olen käynyt dinnereillä ja bisseillä kiitettävään tahtiin. Siis aivan puhtaasti tutkivan journalismin nimissä, tietenkin. Pitkään treffit olivat mulle aikamoinen norsu  olkkarissa, mutta näemmä harjoitus tekee Teemu Selänteen tässäkin asiassa, sillä ne ovat oikeastaan aika mukavia, jännittävän kutkuttavia tapahtumia arjen keskellä. Olen käynyt vuoden ensimmäisellä neljänneksellä lähes kymmenillä treffeillä, ja kaikki tapaamiset ovat olleet kivoja. Erilaisia ja erikoisia, mutta oikein kivoja. Ehdottomasti parasta on kuitenkin se, etten saa enää stressi-ihottumaa pelkästä sanasta ”treffit”, vaan pikemminkin on helpompaa keksiä syitä mennä kuin jättää menemättä. Huh! Hienosti suoriuduttu tästä rastista alkuvuoden aikana, aplodit deittiheitterille!

3. Perkeleen kirjat, en ole lukenut yhtäkään _oikeasti_ kirjaksi laskettavaa teosta. Keittokirjoja olen lukenut ja matkaopasta vähän, mutta noita ei kyllä hyvälläkään tahdolla voi laskea onnistuneeksi suoritukseksi. Ainoa puolustukseni olkoon se, että olen tämän vuoden aikana kirjottanut enemmän mitä koskaan aikaisemmin, ja sillä on ehkä ollut omat positiiviset vaikutuksensa, ja lasketaan tästä lupauksesta suoritetuksi puolet.

4. Perkeleen perkeleen kamera!!! Olen ehkä ihan rahtusen petrannut tässä, mutta edelleenkin olen valovuosien päässä siitä, mitä toivoisin tilanteen olevan blogiani ajatellen. En tajua mikä siinä on niin ylitsepääsemättömän hankalaa, mutta en vaan osaa kantaa kameraa mukanani ja räpsiä kuvia, mulla on yleensä valveillaolon hetkiksi vähän parempaakin tekemistä. Tai ei ehkä niinkään parempaa, mutta ainakin sellaista, jossa koen omaavani jonkinlaisia lahjoja, ja joiden tekeminen tuntuu luontevalta. Onneksi sain Canonilta jonkun mielettömän kameran lainaan, ja lahjakas valokuvaaja-siskoni on luvannut ottaa paljon kuvia. Keskinkertaista kannattaa odottaa..

5. Hampaat jakselevat hyvin, vaikka hammaslääkärissä (siitä oma stoorinsa kunhan kerkeän!) käydessäni lääkäri antoi minulle noottia siitä, etten käytä sähköhammasharjaa. Kääääk! Tarvitsen sähköhammasharjan! Heti! Suosituksia että itse harjoja otetaan vastaan – on ehkä tullut aika päivittää manuaalinen juuriharjani moderniin sähköiseen. Mahdollisesti sellaisella elektronisella näytöllä, jossa pieni hymynaama. En tiedä. Hampaiden lankaaminen on edelleenkin tylsää, mutta kyllähän sen aina tekee. Pääsee sitten kivasti jumppaamaan, ja sen jälkeen treffeille juttelemaan uudesta romaanista, hankkimaan pestonjäämiä hampaisiin – siis kunhan ensin muistaa räpsäistä kuvan pasta-annoksestaan.

Hampaiden hoitaminen on terveyden ja kauneudenhoidosta minulle ehdottomasti yksi tärkeimmistä jokapäiväisistä askareista. Olen aina ollut tunnollinen leegojen putsaaja, mutta vuoden alussa tein lupauksen lisätä repertuaariini myös hampaiden lankaamisen vähintään kerran viikossa. Lankailu on edelleenkin silkkaa tuskaa – tylsää ja yksinkertaisuudestaan huolimatta jotenkin työlästä puuhaa, mutta hampaita kiristellen (hehheh) olen pysynyt lupauksessani. Xylitol Jenkki pyysi minua mukaan heidän mielenkiintoiseen hammasprojektiinsa, ja aiheeseen jo valmiiksi vihkiytyneenä lähdin mielelläni mukaan!

Projektin ensimmäisenä tehtävänä oli pohtia omaa suhdettani hampaisiini ja niiden hoitamiseen. Oma purukalustoni on ollut aina suuri ylpeyteni aihe, sillä geenilotto on antanut minulle syntymälahjana vahvan ja vaalean hammasrivin, suorat sapelit sekä ihanteellisen purennan. Minulla on elämäni aikana ollut vain yksi reikä, ja sekin maitohampaassa. En siis koskaan voinut käsittää alakoulussa ystävieni keskuudessa vellonutta hammaslääkäripelkoa, minulla kun ei ollut vaaraa joutua oikomisprosesseihin ja porausmaratoneihin. Suorastaan nautin pikkutyttönä päästä hammaslääkärin tuoliin nopeet plehat naamalla esittelemään erinomaista kitaani, joka sai aina kauniita kiitoksia hammaslääkäreiltä.

Ehkä juuri tuosta syystä hampaiden hoitaminen on ollut minulle aina tärkeää ja mieluisaa puuhaa, sillä olen halunnut ylläpitää noita vahvoja, terveitä hampaitani. Muiden kauhutarinoita niin yöraudoista kuin suun hapoista johtuvasta jatkuvasta reikiintymisestä kuunneltuani olen hyvin, hyvin kiitollinen hyvistä hampaistani. Hassua tavallaan – toisaalta voisi kuvitella, että kaikenlaisista ongelmista kärsineet olisivat niitä pakkomielteisimpiä suun terveyden huoltajia, ja me onnekkaat emme ymmärtäisi tätä terveän suun helppoutta, ja purskuttelisimme limuilla vailla pelkoa hammaspeikoista..

Hoitorutiiniini kuuluu hampaiden huolellinen harjaus aamulla ja illalla, lankaus vähintään kerran viikossa, sekä xylitol-purkan jauhaminen aina muistaessani. Viisi minuuttia salmiakkipurkkaa ruokailun jälkeen mussuteltuna katkaisee happohyökkäykset, ja ylläpitää raikasta ja kaunista hymyä. Maku on toki valinnainen, mutta oma suosikkini on aina ollut se perus salmiakki. Sitä piti aina postittaa minulle säännöllisin väliajoin asuessani toisella puolella palloa Australiassa, sillä mikään siellä myyty purkka ei vaan rouskunut ja maistunut samalla tavalla koti-ikävää lievittämään.

Hammaslääkärissä on aina ollut mukavaa käydä, mutta sitten peruskoulun olen käynyt istahtamassa hammaslekurin tuoliin vain kerran, kaksi vuotta sitten. Yläasteella käydessäni jokavuotuisessa hammastarkastuksessa, minulle todetiin että ei tarvitse tulla uudelleen ellen tunne suurta kipua tai huomaa muita suuria muutoksia. Aika ympäripyöreät hoito-ohjeet, mutta tuon visiitin jälkeen meni huikeat seitsemän vuotta ilman tarkastuksia. Pari vuotta sitten varasin ajan tarkastukseen ilman sen suurempaa syytä, ja olin varautunut pahimpaan.. Hammashoitolassa selvisi, että minulle ei ole tullut lainkaan hammaskiveä, ei yhtäkään reikää tai reiän alkua, ja että ikeneni olivat hyvässä kunnossa. Hammashoitajani oli aivan järkyttynyt kertoessani tuosta ”pienestä” tauosta, eikä uskonut näkemäänsä. Hän otti kalustostani myös röntgenkuvan varmistuakseen hampaitteni terveydestä, mutta tuomio oli sama; hampaani ovat ilmeisen lujaa tekoa, eikä moitittavaa tai korjattavaa niiden hoidosta löytynyt. Uskomaton munkki hammasarpajaisissa siis!

Projektin seuraava vaihe -paluu hammashoitolan tuoliin- on edessä tänään maanantaina, ja odotan jännittyneenä onko teräshampaani edelleen yhtä hyvässä kuosissa, ja onko suuhygienistillä jotain vinkkejä kauniin hammasrivin kotihoitoon. Mielenkiintoista kuulla onko aktiivisesta lankailusta mitään näkyviä, positiivisia tuloksia, ja mitä noille toistaiseksi uinuville viisaudenhampailleni kuuluu.. Raporttia hammashoitolasta tulossa siis seuraavaksi!

Yleisestikin ottaen mulla on paha tapa rustata kalenteri viikoiksi eteenpäin suorittamista odottavia asioita, tapaamisia, kirjoituksien aiheita ja omia projekteja, mutta nyt on ollut kyllä poikkeuksellisen haipakkaa, ja se kyllä näkyy ja tuntuu. Kun tarpeeksi kauan riuhtoo vaan eteenpäin päivästä ja viikosta toiseen, alkaa jossain kohtaa kroppa ja mieli taistella vastaan. Se näkyy paitsi silmänalusten tummentumisena, rispaantuneina kynsilakkoina, ponnarikampauksina, sekä myös pahimpana oireena suusta purkautuvana valituksena ja ininänä. Ne jutut mistä yleensä tykkää -kuten nyt vaikka tuo kynsien lakkaaminen- tuntuvat ikäviltä ja uuvuttavilta velvollisuuksilta, ja sitten ne vähemmän suosiossa olevat -siivous ja salilla juokseminen neljästi viikossa- suorastaan vastenmieliseltä. Kovan uupumisen tunnistaa myös siitä, että työnteko tuntuu oikeasti työltä, eikä sellaiselta kashmirinpehmeältä sopukalta, missä kaikki menee omalla painollaan cha-cha-chaata.

Sellaisena peruspirteenä (hyi mikä sana hahaha) ja pärskähtelevän iloisena höpöttäjänä kamalinta on aina se, miten kiireen ja väsymyksen ja stressin kuristaessa kaulan ympärillä muuttuu persoonakin hiukan. Vaatii ponnisteluja olla kassaneidille ja muille kulkijoille avulias ja ystävällinen, kun tekis mieli vaan ostaa ne hiton astianpesukonetabletit ja maitorahkat mahdollisimman nopeasti, ja lähtee kikee koko fakin’ alepasta. En tunnista itseäni sellaisesta ihmisestä joka ei yksinkertaisesti jaksa repiä energiaa puhua puhelimessa maratonpuheluja ystäviensä kanssa, ja jota kiinnostaa vaan peittojen alle tuhanneksi vuodeksi hautautuminen.

”Sä et ole mikään robotti joka vaan loputtomiin voi painaa eteenpäin” totesi ystäväni eilen. Se herätti ajattelemaan, että tosiaankin – ehkä olisi taas aika edes ihan pikkiriikkisen rahtuisen viipaleen verran höllätä otetta, ja ottaa iisimmin. Hermo kireellä ja otsasuoni tykyttäen hampaiden narskuttelu ei ole mikään ihailtava state of mind, siispä näin itsediagnosoin ja kotilääkärin valtuuksilla määrään itselleni rennon viikonlopun. Veljeni kävi lounaalla kanssani alkuviikosta, ja hänkin huomasi stressi-Valpurin tulleen taas käymään. Paitsi että vitamiinivesi tekisi kuulemma minulle hyvää, (AHAHAH tuskin, kuka hölmö niitä kittaa!) kehotti hän minua vetämään pitkästä aikaa aivan mielisairaan tiukat nakit silmille, ja nollaamaan myös maksa-arvot. Mikä mahtava neuvo – kun ei neljään viikkoon käy tuulettamassa kera kossukarpalon, ei ole ihmekään jos pikkusen hermoja kiristelee. Ai että, miten fiksuja ohjeita läheisiltään saakaan! Ei vain niitä ainaisia smoothiereseptejä ja vinkkejä kyykkäämiseen, vaan aivan rehellistä kehotusta ankaraan pämppäämiseen. Arvostan, joskaan en suosittele varauksetta.

Jotain pientä positiivistä oli jäänyt minunkin purnukkani pohjalle, sillä lähiviikkoina olen kyllä antanut kaikille muille kulkijoille kannustavia vinkkejä alkukevään päiviin. Vanha sanonta ”älä tee niinkuin minä teen, tee miten sanon” on pitänyt todellakin kutinsa vinkkivihkostani laatiessani, sillä jokaiselle toiselle olen kyllä jaksanut maalata hopeareunaista taivaanrantaa. Lähes päivittäin kuulemani kauhistelut nurkan takaa (tai siis lauantaina) iskevästä takatalvesta olen kuitannut naureskellen toteamalla, että hei c’moon sun pitää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä nyt on! Tänään on kevät ja aurinko paistaa täysillä, relaa hei ja ota ihan iisisti, se loskamyrsky menee ohi nopeammin mitä ees tajuaa! Joo, ei tekisi elämänasenteen kertauskurssi pahaa itsellenikään. Se olkoon henkilökohtainen projektini tälle viikonlopulle, mutta sellainen, jolla ei ole ahdistavaa deadlinea tai turhan tarkkaa määritelmää. Punkkupullo olkoon punainen lankani.

Muita positiivisia asioita kuluneelta viikolta: uudet lenkkarit ja paljaat nilkat, acid pussy-manikyyri, mun naama HAHAHA jooei, mämmikauden avaus 2014, kukkapuskan viimeiset eloonjäänet kaunokaiset pienempään maljakkoon siirrettyinä – kuin muistuttamassa siitä, että elämä kukoistaa aina hetkittäisestä tunkkaisesta sisäilmasta ja lajittelemattomista pyykkikasoista huolimatta.

Parasta viikonloppua kaikille! Sydän. 

Lancomen La Vie Est Belle-parfyymi nousi Viktor&Rolfin kukkapommin ohi ihastuslistallani noin vuosi sitten, ja tämä on toinen pulloni samaa huumaavan kukkaista tuoksua. Harkitsin jo tovin hajuveden vaihtamista, mutta tämä oli jälleen vastustamaton. Ehkä tämän pullon jälkeen kokeilen jotain uutta.. Hassua muuten, että lentokentällä saman kokoinen puteli samaa parfyymiä maksoi sentilleen saman verran kuin saman kokoisen parfyymipullon sisältänyt lahjapakkaus, jossa tuli mukana kivan kokoinen tuubi saman sarjan voidetta! Myyjä ei tästä vinkannut mulle ollenkaan, vaan itse kassalle suunnistaessani äkkäsin tuon erikoispakkauksen. Käsittämätöntä.

Urban Decayn Naked Basics- paletti on ollut ostoslistallani jo pitkään, ja ystävieni meikkipusseista sitä kokeilleena sain Naked-tuotesarjan pikkusiskosta muodostettua päähäni jonkinmoisen pakkomielteen. Pidän arkimeikissäni eniten neutraaleista ja mattaisista luomiväreistä voimallaalla eyeliner-rajauksella, ja olen kuluttanut UD:n muiden palettieni matta-napit aivan kuopalle.. Koska netistä tilaaminen on liian vaikeaa ja Stockiksen Sephora jätti tämän aarteen kohdalta minut nuolemaan näppejäni, säästin ostohetkeä Pariisiin. Nyt viikon tällä meikkailtuani voin todeta odotusteni vain ja ainoastaan ylittyneen! Tämä paletti on mahtava! Ison peilin lisäksi toisiinsa sointuvat ja erinomaisen paljon pigmenttiä sisältävät sävyt sopivat kevyestä ehostamisesti raffimman bilemeikin luomiseen, ja ne on helppoa häivyttää toisiinsa. Paletin tummimmalla sävyllä saa tarvittaessa tehtyä rajaukset, ja oikean reunan hillitysti hohtavalla vaalealla sävyllä saa loihdittua valoa silmäkulmaan ja kulman alle – täydellinen, suorastaan idioottivarma setti jokaiselle neutraalien luomivärien ystävälle!

NARSin aurinkopuuteri sävyssä Laguna kuuluu sellaisiin luottotuotteisiini, jotka ovat olleet meikkipussini vakiosisältöä jo monta, monta vuotta. Tämä puolimatta aurinkopuuteri on sävyltään passeli jokaiseen vuodenaikaan, ja levittyy kauniisti. Maltillisesti kiiltävänä tällä ei voi saada vahingossakaan aikaan pronssista diskopallo-lookia, vaan tällä saa sudittua hieman eloa ja muotoa  kalvakallekin naamalle. Multa löytyy tästä sekä matkakoko reissupussiin että suurempi versio jokapäiväiväiseen käyttöön, ja tätä en vaihtaisi mihinkään.

..Peiteaineen kohdalla pieni hairahdus pääsi kuitenkin tapahtumaan! Helena Rubinsteinin Magic Concealer on paras peiteaine mitä olen koskaan kokeillut, ja olen käyttänyt sitä tasan niin pitkään mitä olen meikannut.. eli about kymmenen vuotta! Tuubista toiseen olen ollut todella tyytyväinen tuotteen pigmenttiin, ohueen koostumukseen sekä monikäyttöisyyteen, eikä ole ollut tarvetta vaihtaa leiriä. Kävi kuitenkin niin, ettei kentältä HR:ää löytynyt, ja koska peiteaine oli kipeästi saatava, tein takinkääntötempun Diorin tiskille. Diorin peiteaine on monessa meikkiblogissa nostettu suosikkituotteeksi, ja sen erinomaisuutta on hehkutettu monessa käänteessä. Tax freen edukas hinta sekä akuutti tarve hoitivat päätöksenteon puolestani, ja niin lähti Diorin mokoma kokeiluun. Vasta muutaman käyttökerran jälkeen en osaa täyttä raporttia antaa sen toimivuudestani minulle, mutta siihen voi palata sitten myöhemmin..

Onko muilla menossa meikkipussin päivittäminen tulevaan, uuteen sesonkiin? Uusia suosikkituotteita? Itse vetelen juuri viimeisiäni edellisestä kasvovoiteesta, ja ehkä pikkuhiljaa alkaa kelit olemaan sellaiset, että voiteen voi vaihtaa kevyempään ja mieluiten suojakertoimiseen kaveriin.. Kevät tule jo!

- Air Maxit saapuivat! Kuten blogissa mainitsin muutama viikko sitten, tilasin Ebaystä kauan haikailemani Niken Air Maxit kasvattamaan lenkkarikokoelmaani. No, eipä ollut latva-blondi ajatellut asiaa aivan loppuun tilausta naputellessa, sillä en ollut tullut ajatelleeksi sellaista pientä välipysäkkiä nimeltään Suomen tulli. Mjoo. Bränikät ja spesiaalit tossuni juuttuivat siis rajalle, ja mulla kesti muutama hetki saada niistä tulliselvitys tehtyä ja verot maksettua. Muttamutta! Sitä materiaalisesta onnesta seonnutta hetkeä kun postimies VIHDOINKIN kiikutti pitkään odottamani ilmatyynytennarit työpaikalleni! Todella, todella suureksi onneksi niiden koko oli aivan täydellinen, ja ne ovat livenä vielä mahtavammat mitä netin kuvissa. Ajattelin repäistä ja kuvata asupostauksen ne jalassa mitä pikimmiten, sillä niistä oli kyselty jo ostovaiheessa. Oli kyllä odottamisen ja ylimääräisten kulujen arvoiset popot, sillä olen kipittänyt ne jalassa yhtä poikkeusta lukuunottamatta koko viikonlopun.. Hyvästit korkonilkkurit ja naisellisuus, well hello kuivalla asfaltilla loikkiminen mukavissa tennareissa!

- Koirakaverit tulivat yökyläilemään! Parikiloiset karvakaverini Olli & Mörkö saapuivat vuorostaan minun residenssiini isäni ollessa työmatkalla, ja odotin kundien saapumista innolla. Kaksi hölmöä ja suloista chihuahuaa, hyvää ruokaa ja tv:n perjantai-illan viihde oli mitä parhain aloitus viikonlopulle, ja kolmisin löllöteltiin tyytyväisinä kotosalla. Siis aina silloin, kun kauhukaksikko ei vaatinut koirapuistossa spurttailua. Nuo kaksi nappulaa ovat kyllä piristävintä ja valloittavinta mitä tiedän, ja kummasti sitä pystyy eläimiäkin ikävöidä erossa ollessa. Työpäiväni venähtävät yleensä sen verran pitkiksi, että koirat joutuisivat olemaan mielestäni liian pitkiä aikoja yksin keskenään, mutta viikonloppuvisiitit ovat sitten hauskaa senkin edestä! Vaikka mikään tunne ei ole yhtä hellyyttävä kuin kahden karvakuonon sekoaminen kun saapuu kotiin, olisi minusta aivan liian itsekästä pitää koirat luonani kaikki päivät tylsistymässä. Onneksi faija asuu muutaman korttelin päässä, ja koiraterapiaa saa kiitettävän tiuhaan.

- ÖÖÖ koko lauantai? Paitsi että sää oli kuin kesän kaunein morsian, oli mulle ihana yllätys töissä odottamassa; JOULUTORTTUJA! Mainio kolleegani muisti mieltymykseni noihin kieltämättä erittäin ”last season”- leivonnaisiin, ja toi aamukaffen kaveriksi hieman itsetehtyjä herkkuja. Vaikka mämmisesonki onkin jo niin, niiiin lähellä, en ole vielä valmis luopumaan talven kahdesta kovimmasta, eli joulutortuista ja laskiaispullista. En tiedä olenko koskaan hehkuttanut rakkauttani glögiä kohtaan (alkoholilla tai ilman, mantelit tai ilman, rusinat tai ilman, kunhan sitä saa!), mutta tehdään se sitten nyt. Mä rakastan glögiä. Rakastan glögiä niin paljon, että aloitan usein sesongin ihan viimeistään lokakuun alussa, ja jatkan sitä helposti toukokuuhun.. Jolloin juon sitä kylmänä. Taisi viime kesänä maistua pullo Blossaakin joillekin janoisille ja pientä makusafaria keskikesään kaipaaville! Yhdelle vappupiknikille pari vuotta sitten olin varannut tötsän kylmää glögiä, ja kyllä muuten maistui keväisten herkkumunkkien kyytipoikana!

Työpäivän päätteeksi päätettiin lähteä ujoille after workeille, ja käytiin Punavuoren Ahvenessa (sydän) maistelemassa josko valkoviinikausi olisi jo makunystyröille avautumassa. Niin se vaan on, että tämän punaviinirakastajan täytyy vaan pikkuhiljaa todeta kevätkausi alkaneeksi, ja shirazit jäävät nyt sitten enää pihvien ja satunnaisten vuodenaikasekoamisten juomaksi. Nyt on virallisesti kevät, nyt juodaan valkkaria.

Lauantai-ilta jatkui erinomaisessa seurassa kun suuntasimme Stadin uuden Vans-kaupan avajaisbileisiin. Tarjolla oli muikeaa seuraa, virvokkeita sekä pari Stadin kovinta tatskaajaa hakkaamassa vähän väriä halukkaiden pintaan. Oli todella mukavaa nähdä paljon tuttuja naamoja yhdessä pienessä tilassa, ja arpoa että ottaakko uusi tatska vaiko ei.. Äiti, sinun riemuksesi voin heti paljastaa, että edelleen samat vanhat kolme mustetahraa löytyy ihostani, uutta en kovasta hingusta huolimatta ottanut.

Kekkereiden jälkeen lähdettiin ykkösmangusin kanssa vielä yksille drinkeille A21:seen, josta jatkettiin Fafasiin syömään bataattiranuja ja parantamaan maailmaa. Ehkä hauskin ilta pitkään aikaan, vaikka se sisälsikin ”vain” ystävän kanssa juttelua, autolenkkiä ja kotiutumista puolenyön aikaan, eikä mitään shottiralleja tai villejä jatkoja. Parempi niin, sillä tuon Lontoon asukin kanssa ei koskaan tule vietettyä tarpeeksi kiireetöntä aikaa kahdestaan, ja koska meno tuolla kaupungin yössä ei eroa piiruakaan vaikka viikko, kuukausi tai vuosi vaihtuisi. Väsyttää vaan aikaisemmin. Tähän on tultu.

- Neljäntenä hot jooga sunnuntailta! Koska heräsin ilman tietoakaan kankkusesta, pakkasin tyytyväisenä joogamattoni ja ison vesipulloni, ja suuntasin salille puolentoista tunnin ying-joogaan. Se on kuulkaa aivan parasta! Jokaista liikettä tehdään about viisi minuuttia, ja se avaa erinomaisen hyvin sekä jumittunutta kehoa että jumittunutta mieltä. Makasin siellä kuumassa joogasalissa aivan sairaan diipeissä keloissa, todella hyvällä mielellä, ja silmät suljettuina ja hymy huulilla venyttelin kipeät lihakset taas vetreiksi. Suosittelen tuota tuntia aivan ehdottomasti, torkahtelen siellä aina muutamiksi minuuteiksi kerrallaan syvävenytyksissä, ja takaisin kotiin kävellessä olo on vähintäänkin puoli metriä maanpinnan yläpuolella. Aivan kuin olisi hieronnassa käynyt.

- Viidentenä ja tärkeimpäna ja ihanimpana asiana viikonlopustani; muutaman vuoden odotus vihdoin palkittiin sunnuntaina, kun Espanjassa asunut siskoni muutti takaisin Suomeen! Rakas, tärkeä ja hurmaava syrre tuli kotiin koko perheen keskelle isoa dinneriä nauttimaan, ja kliseistä tai ei, niin äkkiä tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan missään hiton Barcassa. Tämän vuoden yksi tärkein asia mulle, aivan heittämällä. Molempien siskopuolien kanssa tehdään niin paljon yhdessä, että kolmikon puuttuneen jäsenen palaaminen naapurustoon tuntuu uskomattoman kivalta. Päivällisen jälkeen lähdettiin kolmisin saunomaan ja syömään hapankorppuja (perus paluu Suomeen haha), ja suunnittelemaan keväälle hyviä seikkailuja. Ainakin yksi reissu on jo buukattu, ja lähdetään pääsiäiseksi koko porukka erääseen mulle eksoottiseen kaupunkiin lomalle, ja vaikka pääsiäinen vielä nyt tuntuu kaukaiselta, niin kohtahan sekin jo on! Ja yksi ja sama ollaanko vaan kotona vai jossain ulkomailla – pääasia on se, että pitkästä aikaa ollaan kaikki samaan aikaan samassa maassa. Parasta. Ehdottomasti parasta.