Käynnissä olevissa jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa on nähty suurta teatteria. Vihreällä veralla teatterilajina on ollut lähinnä draama, mutta lakivaliokunnassa nähtiin tänään liki tyylipuhdasta farssia.

Kolme lakivaliokunnan jäsentä ei edes osallistunut äänestykseen, joka saattoi olla heidän poliittisen uransa tärkein. Suna Kymäläisellä (sd.) ja Mikael Jungnerilla (sd.) oli parempaa tekemistä kuin osallistua kansalaislakialoitteesta syntyneeseen ihmisoikeuksia koskevaan äänestykseen. Onneksi toiselle löytyi sentään varajäsen. Se tosin ei ollut omasta puolueesta, ja varajäsenen kantakin oli päinvastainen kuin poissaolevan.

Vaalikoneessa tasa-arvoista avioliittolakia puoltanut Arja Juvonen (ps.) ei myöskään päässyt paikalle. Vahvistamattomien tietojen mukaansa hänen ulko-ovensa oli teljetty ulkoapäin. Silminnäkijöiden mukaan paikalla nähtiin  isokokoinen vanhempi mies, jolla oli ollut erikoisen kova röhönauru. Puoluetoveri Kaj Turunen pääsi paikalle. Siitä papukaijamerkki! Myös hän oli vaalikoneessa kannattanut tasa-arvoista avioliittolakia. Turusen mielipide oli kuitenkin vaihtunut, ja nyt hän äänesti vastaan. Ilkeämieliset huhut vihjailevat, että syynä olisi ollut se, että kaikkien perussuomalaisten kansanedustajien pitää olla samaa mieltä kuin puolueen johtajan. Turunen nosti Millwall-huivinsa kaksin käsin ilmaan ja kertoi väitteen olevan perätön.

Ekstravagantin huumorintajun vuoksi perussuomalaisista pois potkittu James Hirvisaari äänesti lakialoitetta vastaan. Hirvisaari perusteli kielteistä kantaansa Twitterissä kertoen, että vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa. Hassusti sanottu, sillä Hirvisaaren puolueen nimi on Muutos2011. Puolueen nimenvaihtoa jo kuulemma harkitaan. Vaihtoehtoina ovat Pysähdys2014 sekä Taantuma2014. Koska vakiintuneita käytäntöjä ei sovi muuttaa saanevat pakkoruotsin puolustajat Hirvisaaresta vahvan lisän joukkoihinsa.

Lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlundin mukaan aloite hylättiin, koska siinä oli teknisiä ongelmia. Itse en ole insinööri,  enkä näin ollen tekniikan päälle juuri ymmärrä. Lakiehdotusta puoltaneet eivät kuitenkaan kokeneet teknisiä ongelmia. Olisivatko tekniset ongelmat johtuneet Holmlundista? Tekniikka voi olla joskus olla hankalaa meille nuoremmillekin. Teknisiä ongelmia kohdatessa suosittelen aina kääntymään rohkeasti osaavimpien puoleen.

Itse äänestystulos ei kuitenkaan ollut farssi. Se oli tragedia. Uusintanäytös saataneen syksyllä kun mietintö tulee eduskunnan suuren salin käsittelyyn. Ruotsissa tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin vuonna 2009 äänin 226-22 ja pari vuotta sitten Tanskassa äänin 85-24. Pelottavan suuri osa päättäjistämme kuitenkin on arvomaailmaltaan lähempänä itänaapuriamme kuin läntisiä demokratioita.

Niitä lakivaliokunnan jäseniä, jotka eivät paikalle päässeet pyydän harkitsemaan, että mahtaako lakivaliokunta olla oikea paikka heille. Minusta ei.

Loppuun vielä lainaus kirjasta, joka lienee tuttu lakivaliokunnan jäsenille:

”Perusoikeudet
6 §
Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Osalle kansaa kaikki on aina pielessä. Ensin he itkevät vuosia sitä kuinka kaukana poliitikot ovat kansasta. Sitten kun saamme pääministerin, joka kiitos teknologian, on sosiaalisesti aktiivinen niin sekin on väärin. Ilmeisesti ainoa oikea tapa Suomessa poliitikon ja kansalaisen kanssakäymiselle on se, että poliitikko paistaa torilla makkaraa karvalakki päässä. Ja kahvia, sitä pitää kansalaisen saada. Mieluusti Presidenttiä tai Juhlamokkaa.

Tällä viikolla Iltasanomat uutisoi, että Stubbin twiitit ihmetyttävät. Minua ihmetyttää kyseisen asian ihmettely. Viime viikolla Helsingin Sanomat otsikoi: Stubb ehtii twiittaamaan hallitusneuvotteluista. Ei siinä ole mitään merkillistä. Twiittaaminen on nimittäin nopeaa. Hieman ikävän asenteellinen otsikko kertookin lähinnä siitä, että talouden ja politiikan toimittaja Martta Nieminen tai Stubbin kollegat ei ymmärrä mistä on kyse.

Twitter on maailman kolmanneksi suosituin yhteisöpalvelu. Pääministeri Stubbilla on melkein 120 000 seuraajaa. Tämä tarkoittaa sitä, että hän hetkessä tavoittaa valtavan määrän kansalaisia. Twitter on ehkä paras tapa saavuttaa suuria ihmisjoukkoja. Se on kehittynyttä viestintää sekä vuorovaikutusta. Toinen Twitterin vahvuus on se, että viestit eli twiitit voivat olla maksimissaan 140 merkkiä. Tämä tekee siitä tehokkaan, sillä pitkiä poliittisia blogijaarituksia ei kovin moni jaksa lukea.

Twiittaava tai ylipäätään sosiaalisessa mediassa aktiivinen poliitikko ei vielä ole meillä kovin yleinen ilmiö. Tänne härmän asiat tulevat viiveellä. Virossa, joka toki on monin tavoin kehittyneempi maa kuin Suomi on twiittaava presidentti. Toomas Hendrik Ilves ei pelkästään ole Twitterissä vaan myös keskustelee siellä. Viime viikolla hän vastasi suomalaisen twitteristin kysymykseen. Vaikka helposti pidämme maatamme teknologisen viestinnän huippumaana, on vaikea kuvitella, että oma presidenttimme toimisi kuten Viron presidentti. Jopa Paavi twiittaa.

Toivottavasti muutkin poliitikot laskeutuvat alas kansan pariin. Osa kansanedustajista kuten Jaana Pelkonen ja Oras Tynkkynen ovat ymmärtäneet, että Twitter on nykyajan tori. Olen varma, että molemmat pääsevät vielä ministeriksi, ja ehkä pidemmällekin. Stubbin poliittinen ura on ollut menestystarina. Hän on noussut nopeasti huipulle. Uskon, että tästä saa osin kiittää sitä, että hän osa käyttää taitavasti sosiaalista mediaa. Perussuomalaisille sosiaalisen median käyttäminen tuntuu olevan vielä jonkinlainen mörkö. He eivät joko juuri käytä sitä, tai jos käyttävät niin, että siitä aiheutuu lähinnä harmia. Toivottavasti he saavat mörön karkoitettua ja astuvat nykyaikaan.

Pieni miinus pitää Stubbille antaa. Hänen Twitter-profiilissaan nimittäin lukee vielä  eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri. Päivitystä kehiin!

Työkyvyn ylläpitoon ja terveyden edistämiseen tarkoitettu reipas päivä on eräs kidutuksen jalostuneimpia muotoja. Päivä alkaa sillä, että väki ahdetaan auditorioon kuuntelemaan asiantuntijaa.  Hän kertoo kertoo, että on tärkeää voida hyvin. Tämä on vielä melko viatonta toimintaa ja ei välttämättä aiheuta pysyviä traumoja.

Auditorion jälkeen työväki ohjataan suurelle kentällä. Pakomahdollisuutta ei ole. Olen melko varma, että samaiselle kentälle vuonna 1918 ajettiin punaiset. He eivät enää kentältä palanneet. Pohjois-Koreasta oppinsa ammentaneet ylipirteyden ammattilaiset vetävät aamujumpan. Siitä tulee kuulemma hyvä olo – ei tule. Henkilöstöhallinnon kätyri seisoo syrjemmässä ja ottaa epätarkkoja valokuvia. Ne laitetaan intranettiin, näin häpeän tunteiden laaja kirjo ikuistetaan.

Tämän jälkeen monikymmenpäinen joukko jaetaan ryhmiin. Ryhmät muodostetaan siten, että ryhmän jäsenet eivät tunne toisiaan. On hauskaa tutustua uusiin ihmisiin – ei ole. Vanhatkin tuttavuudet muodostavat kivireen, jota on raskas perässään vetää. Kättelyt, nyökkäilyt ja vaivaantunut odottava hiljaisuus. Johan on lystiä!

On aika kilpailla toisia ryhmiä vastaan. Jokaisessa ryhmässä on erittäinen kilpailuhenkiset geenit omaava nelosdivarin kärkihyökkääjä. Naama punaisena se huutaa neuvoja kun ryhmä suorittaa liikunnallisia tehtäviä. Pakko voittaa – ei ole. Huuto jatkuu, kiihtyy, kovenee ja vaahtoa lentää suusta. Huomaan miettiväni miten huutajan kirkkaan oranssi lenkkikenkä toimisi äänenvaimentimena, jos sen työntäisi tämän epäonnistuneen jalkapallolupauksen kurkkuun. Pitkittäin tai poikittain, kumpi mahtaisi olla parempi?

Osa kilpailuista liikkuu seksuaalisen häirinnän harmaalla alueella. Keppiviesti on laji, jossa halkaisijaltaan noin kaksisenttinen ja pituudeltaan neljäkymmentäsenttinen keppi asetetaan nivusiin puristaen sitä yläreisien lihaksilla. Sitten koitetaan juostaan  niin, ettei keppi tipu. Kepin vaihto suoritetaan siten, että toinen pyllistää ja kepillinen tökkäisee nivusistaan sojottavan kepin seuraaviin nivusiin. Käsiä kepin vaihdossa ei saa käyttää. Kun hieman yli 50-kiloinen arka poikamies survoo jäykin lanneliikkein keppiä yli kaksi kertaa painavamman riettaan täti-ihmisen haaroihin, on minun vaikea nähdä mitä hyötyä siitä on työkyvylle tai terveydelle – sitä ei ole. Tilanteesta napsitaan valokuvia ja mieleeni tulee ajatus, että johtuvatko maamme korkeat itsemurhaluvut osin tykypäivistä.

Kun neljä tuntia liikunnallista ja henkistä nöyryytystä on takana, lähtevät nilkkansa taittaneet terveyskeskukseen. Henkisillä vammoilla selvinneet laahustavat sisätiloihin, jossa odottaa suomalaisen taivas: seisova pöytä. Se on ruokailutapahtuma, jossa ruuan laatu korvataan määrällä.  Kasvissyöjä seisoo lautasensa kanssa lihapainotteisella linjastolla ja tiedustelee missä kasvisvaihtoehdot ovat. Pitopalvelun emäntä hymyilee ja osoittaa, että tuossa on kanaa. Kasvissyöjä katsoo lautastaan, jossa on muutama kurkun viipale ja kukaksi veistetty tomaatti. Sitten hän katsoo pitopalvelun emäntää silmiin ja poistuu hitaasti takavasemmalle.

Ruokailun jälkeen jaetaan juomalippuja. Mokkaliiveihin sonnustautunut tanssiorkesteri alkaa settinsä soittamalla Mombasa-kappaleen. Kun viisi kuudesta juomalipusta on kaadettu kiduksiin kertyy ihmisen päähän sen verran tyhmää rohkeutta, että voi kertoa muille olevansa ihan helvetin kova  työmies. Nämä tilanteet ovat kiusallisia. Parhaiten ne niistä selviää kun taputtaa olkapäälle ja isällisesti kertoo: niin olet, tosi kova.

Paras päivä työkyvyn ylläpidon ja terveyden kannalta olisi vapaapäivä tai kaksi. Jos kuitenkin on ihan pakko jotain järjestää niin se olkoon saunailta järven rannalla. Makkaranpaistoa, olutta ja saunomista. Ja jos joku alkaa puhua työasiaa niin saunaknapolla ripakka lyönti perseelle – lujaa.
.

Koululaisten toisena lomapäivänä kuuntelin kahvilassa naapuripöydän keskustelua. Kaksi aikuista ihmistä paheksuen kertoivat kuinka heidän koululainen makaa sängyssä ”perse homeessa” puolille päivin. Kauhukseni huomaisin, että olen ajatellut hieman samoin. Minua hävetti. Huono omatunto pyyhki ylitseni. Onneksi niin kävi, sillä huono omatunto on usein kasvattajan paras työväline – kunhan siihen tarttuu.

Peruskoululainen on lukuvuoden aikana ollut noin 190 päivää koulussa. Sen voi laskea lapsen työksi, tosin palkkatöissä on helpompaa. Koululainen ei voi ottaa pekkasta, etäpäivää tai liukumavapaita, vaikka olisi lopen uupunut. Mikäli arkipyhä osuu torstaille, pitää koululaisen raahautua pulpetilleen perjantaina. Pelkkä koulupäivä ei riitä. Koulutehtäviä pitää tehdä kotonakin, eikä niitä voi delegoida kenellekään. Joka kuukausi on kokeita, joista pitää suoriutua mahdollisimman hyvin. Miltä kuulostaisi työpaikka, jossa joutuu tekemään työtä joka ilta kotona ja välillä testattaisiin arvosanoin, miten hyvin osaat hommasi?

Peruskoululainen on luultavasti joutunut useampaan ikävän ahdistavaan tilanteeseen, joista sinä et tiedä mitään. Lihavia on haukuttu läskeiksi, luokan lyhyintä kääpiöksi ja tyttöjen takapuolia on läpsitty. Työpaikalla nämä olisivat sen kaltaisia asioita, jotka ratkaistaisiin raastuvassa. Liikuntatunnilla on kilpailtu veri suussa ja kilpailuviettiä vailla oleva lapsesi on valittu viimeisenä joukkueeseen, sen jälkeen kun kumpainenkin joukkue on sanonut, että me ei tuota läskimoosesta haluta.

Jokainen työelämässä oleva tietää, että on olemassa vittumaisia pomoja. He ovat kohtuuttoman epäreiluja ilkimyksiä, joiden kanssa on mahdotonta keskustella.. Koululaisen pomo on opettaja. Jokainen oppivelvollisuuden suorittanut tietää, että on myös olemassa opettajia, jotka ovat vittumaisia pomoja. Aikuinen voi vaihtaa työpaikka, osastoa tai kertoa luottamusmiehelle, mutta lapsellasi ei ole näitä vaihtoehtoja. Jos hän jollekin kertoo, hän luultavasti kuulee: koita kestää nyt vaan. Ja kestettävä se on, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Yläkouluikäisiä patistetaan kesätöihin. Niin vaan on tehtävä, nuoret kun ei muuten opi työntekoa. Menkääpä itse kesälomallanne hernemaalle kyykkimään. Paarmojen repiessä lihakimpaleita irti olkapäiltä ja auringon porottaessa selkään tulee miettineeksi, että onko tässä herneiden noukkimisessa mitään järkeä, varsinkin kuin korvaus työstä on lähinnä nimellinen – Ei ole.

Ekaluokkalaisemme todistuksien jakotilaisuudessa katselin vihreätä liitutaulua. Kun olin lapsi niin minulle kerrottiin, että vihreä väri rauhoittaa, siksi liitutaulu on vihreä. Kun katselin millaisessa ympäristössä lapseni lukukautensa viettänyt, ei liitutaulu ei rauhoittanut minua. Luokkahuone näytti yhtä tylsältä kuin omani 80-luvun alkupuolella – vain urkuharmoni puuttui. Kun kaksi viikkoa ensimmäistä luokkaa oli takana niin poikani kertoi, että muuten on ihan ok, mutta peppu puutuu. En ihmettele, sillä tuskin kukaan haluaa istua työpäiväänsä kovalla puutuolilla. Viihtyisä työympäristö tai sen vaatiminen näyttää olevan vain aikuisten oikeus.

Kun ihmistaimemme makaavat kuola poskella puolille päivin, se luultavasti ei johdu siitä, että he ovat laiskoja vätyksiä. He ovat väsyneitä, koska ovat uurastaneet ja kokeneet vastoinkäymisiä enemmän kuin me vanhemmat ymmärrämme. Kun kysymme lapsiltamme miten koulupäivä meni, kuulemme usein  kuin automaatista vastauksen: ihan hyvin. Se tuskin aina on totuus.

Koululaiset ovat lomansa ansainneet. Annetaan heidän olla rauhassa ja  lisätään viikkorahaan kesälomabonus.

 
Viikko sitten perussuomalaiset kertoivat, että haluavat lisää kristillisyyttä peruskouluihin. Kolmekymmentäseitsemän puolueen kansanedustajaa allekirjoittivat lakialoitteen tämän puolesta. Perussuomalaiset pitävät uskonnollisuutta tärkeänä kulttuuriperintönä. Huvittavaa, että sama joukko kuitenkin vastustaa ruotsin kielen opettamissa, vaikka sillä on vääjäämättä tärkeä osa meidän kulttuuriperinnössä. Aleksis Kivi oikealta nimeltään Alexis Stenvall opetteli ruotsin kirjakielen ja luki ruotsinkielistä kirjallisuutta ennen kuin kirjoitti kuuluisat teoksensa. Ilman toista kotimaistamme ne luultavasti olisivat jääneet kirjoittamatta. Niin ja ilman ruotsin kieltä meillä ei veisattaisi Suvivirttäkään, joka löytyi ruotsinkielisestä virsikirjasta jo vuonna 1695. Suomalaiseen virsikirjaan se pääsi vuonna 1701 kun Eric Cajanus käänsi sen suomeksi.

Valtion tulee olla uskonnollisesti neutraali. Kouluissa tai muissakaan valtion hallitsemissa toimijoissa uskonnollista toimintaa ei pitäisi esiintyä. Hurmoshenkisimmät kokevat, että tämänkaltainen sekulaarius on uskonnon vastustamista. Se on virhepäätelmä, sillä neutraalius on  uskontojen kunnioittamista; ainuttakaan uskontoa ei nosteta toisen ylitse, kaikki ovat samanarvoisia valtion silmissä. Japanin perustuslaissa tämä valtion puolueettomuus on ilmaistu esimerkillisen hienosti:

§ 20
(1) Uskonnonvapaus taataan kaikille.
(2) Minkään uskonnollisen järjestön ei tule saada erityisoikeuksia julkiselta vallalta, eikä hallita poliittista valtaa.
(3) Ketään ei saa pakottaa osallistumaan uskonnolliseen toimintaan, juhlaan, riittiin tai muuhun uskonnonharjoitukseen.
(4) Valtion ja sen virastojen on pidättäydyttävä uskonnon opetuksesta ja muusta uskonnollisesta toiminnasta
(Lähde: Wikipedia)

 

 

Kun apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen keväällä selvitti koulujen uskonnollisten tilaisuuksien problematiikkaa uskonvapauden ja yhdenvertaisuuden kannalta paljastui, että suuri osa kansalaisista ei osaa lukea. Jopa maamme yhden laajalevikkisimmän päätoimittajan kirjoituksista kävi ilmi, että hän ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt lukemaansa. Keskustelu kääntyi tai käännettiin  Suvivirteen, vaikka kyse oli paljon suuremmasta kokonaisuudesta. Sananlaskuperinne näytti voimansa, sillä suuri osa ei nähnyt metsää puilta.

Apulaisoikeusministeri Puumalainen kiinnitti huomiota mm. uskonnollisiin aamunavauksiin, joissa harjoitetaan uskonnollisia riittejä kuten rukoilua. Monissa tapauksissa uskonnottomat oppilaat siirretään aamunavauksen ajaksi käytävälle tai heidät paineistetaan osallistumaan uskonnon harjoittamiseen. Huomionarvoista on sekin, että uskonvapauslain mukaan myöskään uskontokuntiin kuuluvien oppilaiden ei tarvitse osallistua näihin, usein seurakuntien järjestämiin, aamunavauksiin. Onkohan kukaan opettaja koskaan kunnioittanut lasten uskonvapautta ja sanonut: ”Nyt seuraa uskonnollinen aamunavaus, jos ette halua osallistua siihen niin jokainen joka haluaa voi poistua luokasta.”

Kulttuuriperintö on hieman ongelmallinen käsite. Sen pirtaan voi niputtaa vaikka mitä. Jussi Karhu kysyi hyvän kysymyksen Twitterissä: ”Sauna on äärimmäisen merkittävä osa suomalaista kulttuuriperintöä. Miksi kouluissa ei saunota?”  Veikkaisin, että jos meidän tärkeintä kulttuuriperintöä kysyttäisiin kansalta, selättäisi sauna Jeesuksen – ja reilusti. Ehkäpä kouluissa tulisikin saunoa. Koko luokka vaan aamusaunaan, koivuhalkoa pesään ja vettä kiukaalle. Mitään ei edes tarvitse lauteilla puhua, saunan pyhyydelle kun ei ole edes sanoja.

PS.
Tänä viikonloppuna on muuten Save The Suvivirsi -tapahtuma, jossa taatusti pääsee veisaamaan. Pitää myöntää, että hieman minua huvittaa se, että tärkeää suomalaista kulttuuriperintöä juhlistavalla tapahtumalla on englanninkielinen nimi.

Tällä viikolla yli 50 vuotta joulupukkina ympäri maailmaa esiintynyt Timo Pakkanen sai Joulupukkisäätiön johtajalta Petri Paarniolta sähköpostin, jossa Oy Santa Claus Licensing Ltd antoi monoa Pakkaselle. Syynä oli olutharrastus. Pakkanen ei ollut humalassa töissä, ei riehunut kännissä kadulla vapaa-aikanaan, vaan oli Olutpostin kannessa. Se ja artikkeli, jossa mm. mainittiin, että hän johtaa vuonna 1978 perustetun Kohtuullisen Hutikan Pyhää Veljeskuntaa ja ottaa muutaman oluen aattoillan päätteeksi oli liikaa sivistystä vailla oleville ahtaille mielille.

Jonkinlaiseen absurdin ironian virtaan vääjäämättä ajautuu kun lukee Iltasanomista matkailun edistämisen parissa työskentelevän ihmispolon paheksuntaa: 

”Hei! Poikkesin illalla yhdelle pienelle oluelle paikalliseen pubiin, jossa oli Olutseuran uusi lehti. Tässä sen kansi. Tällainen on todella kaukana Joulupukkisäätiön arvoista. Toivon, että kaikki yhteistyökumppanit huomioivat tämän omassa toiminnassaan, kun hyödyntävät joulupukkia.”

Matkailun edistämisen rautainen ammattilainen tajuaa näemmä ottaa vapaa-ajallaan vain yhden pienen oluen, jotta arvot säilyvät kirkkaina ja moraali terässä.

Säätiön johtaja Petri Paarnio puolestaan kertoo Iltasanomissa, että säätiön Joulupukilta vaaditaan korkeata moraalia. Pakkanen on yli 50 vuoden aikana levittänyt iloa ja onnea varmaan sadoille tuhansille lapsille ja aikuisille ympäri maailman. Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan puheenjohtajana hän on sitoutunut hyvänsuopaisella toiminnalla levittämään kohtuullisuuden aatetta niin kotimaassa, kuin myös maamme rajojen ulkopuolella. Kohtuullisuus ja moraali tuntuvatkin puuttuvan Paarniolta ja hänen edustamaltaan säätiöltä. Taidankin kirjoittaa Korvatunturille ja toivoa, että Paarnio kumppaneineen saisi aattoiltana saisi hieman moraalia, kohtuullisuutta, oikein lämpimät villasukat ja muutaman pullon hyvää olutta.

Joulupukkisäätiötä vielä pahempi demonisoija on maamme päättäjät ja virkamieskoneisto, joka fundamentalistisen raittiusliikkeen raivolla on ottanut silmätikukseen oluen, sen ystävät ja varsinkin sen pienet toimijat – pienpanimot. Heidän(kin) piponsa on niin kireälle viritetty, etteivät he edes kykene erottamaan normaalin kohtuukäytön ja alkoholismin eroa. Muutama järjen äänikin onneksi päättäjistä löytyy ja Jaana Pelkosen johdolla pientä järjen valoa kajastuu horisontista.

Tänään torstaina alkoi Tampereella Suuret oluet – Pienet panimot -tapahtuma, jossa maamme pienpanimot tarjoavat mainioita oluitaan. Näissä tapahtumissa on hieno tunnelma, eikä häiriöitä esiinny. Oluenystävät eivät vedä päätään täyteen ja riisu paitaansa ennen amok-juoksua – me nautimme oluesta ja toistemme seurasta. Meitä on paljon ja joukkomme kasvaa. Suurin osa suomalaisista osaa ottaa kohtuudella, vaikka eivät ole hartaita olutharrastajia. Toki on pienempi joukko, joka ei osaa, mutta heitä ei säännöstely tai muu holhous auta – he tarvitsevat ammatillista apua.

PS. Jos joku pitää tätä kirjoitusta kohtuuttomana tai moraalittomana niin se johtunee siitä, että join samalla olutlasillisen Abbaye Notre De Scourmontin trappistiluostarissa pantua Chimay-olutta. Niin ja Timo Pakkanen, jos tulet Tampereen Keskustorille Suuret oluet – Pienet panimot tapahtumaan (22. – 24.5.) niin käyhän Pyynikin käsityöläispanimon tiskillä. Siellä on meinaan  aikaistettu joululahja sinulle osoitettuna. 

Iltasanomien uutinen aiheesta
Olutliiton kannanotto

Raivostuneiden kansalaisten kommenteista esiin nousee parta. Itse en hänen parin päivän sänkeä parraksi sanoisi, mutta raivostuneille se tuntuu olevan liki ylitsepääsemätön asia. Entinen Kokoomuksen kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara kommentoi FB-sivuillaan:

”Conchita oli puistattava ilmestys. Olisiko kappale voittanut myös ilman, että sen esitti parrakas nainen? Mitä epänormaalia keksitään ensi kevääksi. Parrakas nainen on sairas, koska hänellä täytyy olla vakava hormonihäiriö, jotta hänelle kasvaa parta. Kyseessä on usein kasvain lisämunuaisessa ja se vaatii leikkauksen. Drag-show on ok, mutta pitääkö pelleillä näin pitkälle? Kohta esitetään kehitysvammaisia tai synnynnäisiä epämuodostumia viihdeohjelmassa”

Ilmeisesti Asko-Seljavaaraa harmittaisi myös Euroviisuissa esiintyvä hormonihäiriöstä kärsivä sairas nainen. Drag-artisti kävisi, kunhan hänellä ei ole partaa – tai sänkeä. Toisaalta ymmärrän Asko-Seljavaaraa (74), koska hän on sitä ikäluokkaa, jolle erilaisuus usein saattaa olla puistattavaa – jotain mitä ei voi järjellä käsitellä. Pentti Kurikan nimipäivät  yhtyeen (ja muidenkin seikkojen) diggarina pidän kuitenkin hänen kannanottoaan melko puistattavana. Kun he vetävät hikisen keikan salilliselle keesipäitä ja karvanaamoja, joukossa tuskin on ketään, jota edes kiinnosta se, että bändin soittajat ovat kehitysvammaisia. Sillä ei ole merkitystä. Takarivistä korviaan pidellen kuitenkin saattaa löytyä vanhempi kehitysvammaisten hoitaja ja kauhistelee, etteivätkö ne voisi soittaa mukavampaa musiikkia –vaikka Fröbelin palikoita.

Suurimmalle osaa miehistä kasvaa parta. Conchita Wurstille se näyttää kasvavan kadehdittavan tasaisesti. Parta varsinkin hieman pidempänä hämmentää osaa ihmisiä. Ei ole harvinaista, että baarissa, ventovieras muutaman nauttinut, mies tulee kysymään, että saako hän koskea partaani. Parta koetaan maskuliinisuuden merkiksi, mutta tämän kokemuksen tuntevat vain ne, joilla partaa ei ole. Me partahemmot emme koe olevamme miehekkäämpiä – pidämme vain parrasta tai olemme liian laiskoja ajaaksemme sen joka aamu pois. Jonkinlaista itsevarmuudesta se saattaa olla merkki, sillä liki jokainen hameeseen sonnustautunut mies, jonka olen festareilla nähnyt on ollut partainen. Ainoa maskuliinisuuteen viittaava ilmiö tapahtuu rautakaupassa. Kirjoittamaton sääntö nimittäin kertoo, että jos rautakaupan voimakonehyllyn edessä seisoo partainen mies niin pitää mennä hänen viereensä, nyökätä herrasmiesmäisesti, vaihtaa muutama sana ja lyhytpartaisempi lähtee paikalta ennen isompi partaista.

Joskus partaa pidetään älykkyyden mittarina. Tämä pitää paikkansa, mutta parta ei kerro mitään sen kantajan älykkyydestä, vaan muiden ihmisten. Pitkään blogeja kirjoittaneena olen pistänyt merkille, että suuri osa saamastani negatiivisesta palautteesta viittaa partaani. En voi ymmärtää mitään lasten kasvatuksesta, koska olen karvanaama. ”Mitä tuollainen karvanaama mistään tajuaa” tai ”naamasi näyttää apinan *itulta” ovat melko yleisiä palautteita. Tuonkaltaisia palautteita lukiessa nauran – ja suin partaani.

Parta saattaa luoda katteettomia mielikuvia. Kapakan pöydässä partaani sukiessa saattaa saada kuvan, että olen läsnä ja filosofinen. Se on yleensä virheellinen päätelmä. Jos suin partaani niin olen luultavasti tylsistynyt ja Kierkegaardin eksistentialismin sijaan mietin, mitä söisin huomenna.

Usein kuulee myös kysyttävän, miksi minulla on parta. Kysymys on jokseenkin järjetön, ei minulla ole siihen vastausta. Se on sellainen kysymys, joka saa minut sukimaan partaani ja miettimään josko huomenna söisi siskonmakkarakeittoa. Pitäisikö siihen olla jokin syy – se on vain parta. Se ei ole kannanotto tai vihje persoonastani. En usko, että Thomas Neuwirthillä, taiteilijanimeltään Conchita Wurst, löytyy sen parempaa syytä, sille miksi hänellä on parta.

Arabialainen sananlasku kuuluu: ”Kun pojallesi kasvaa parta, älä neuvo häntä enää.” Tuskinpa Neuwirthkään tarvitsee neuvoja sen suhteen saako hän kasvattaa parran tai esiintyä drag-taiteilijana.

PS.
Itse Euroviisukappaleesta en osaa sanoa mitään, sillä en ole kuullut sitä.

Päivitys:
PPS. Nyt kuuntelin. Sehän oli kerrassaan loistava kappale!

Eläinkommunikoija Anne Multanen kertoo kotisivuillaan:

 ”Eläinkommunikoija ei ole kouluttaja tai eläinlääkäri. Hän voi saada tietoa eläimen käytösongelmasta tai sairaudesta, mutta ei voi ”parantaa” sitä. Siihen saatetaan tarvita muitakin keinoja.”

Multaselta onneksi löytyy noita ”muita keinoja”, sillä hän on myös eläinten luontaishoitaja, joka hoitaa eläimiä homeopatialla, yrteillä ja kukkaterapialla. Ja kuten jokainen asiantunteva uskomushoitaja, hän järjestää myös kursseja. Kursseilla opitaan kommunikointitekniikoita sekä body scannausta, jonka avulla voi saada tietoa eläimen fyysisistä vaivoista. Kurssit ovat uskomushoitajan paras ansaintakeino, sillä se on helpoin tapa saada paljon rahaa kerralla, eikä vastuukysymyksiä tarvitse miettiä. 

Yksitoista vuotta eläinkommunikaation parissa toiminut Mia Karmi tarjoaa eläimille keskusteluterapiaa:

 ”Eläinkommunikoijana/ keskusteluterapeuttina toimin kanavana sinun ja eläimesi välillä. Saatte näin molemmat mahdollisuuden  ilmaista ajatuksianne ja tunteitanne toisillenne. Kauttani voit esittää tarkentavia kysymyksiä eläimellesi koskien hänen käyttäytymistään tai jos vaan haluat ymmärtää häntä paremmin.”

Hän auttaa myös hädän hetkellä. Tässä kiteytyy huuhaan irvokkain ja samalla ehkä toimivin metodi: hädässä olevien hyväksikäyttö.

”Jos eläimesi on kadonnut autan mielelläni sen jäljittämisessä. Telepaattisen eläinkommunikoinnin avulla on mahdollista saada yhteys kadonneeseen eläimeen. Eläin saattaa tarvita apua löytääkseen takaisin kotiin, eläin saattaa olla loukussa eikä pääse omin neuvoin sieltä pois tai se on vammautunut ja tarvitsee apua. Eläin voi mahdollisesti olla myös kuollut. Älä siis jää yksin huolesi ja epätietoisuuden kanssa! Kontaktin saaminen kadonneeseen eläimeen saattaa vaatia useamman kontaktointikerran, jotta saan selville missä eläin on tai liikkuu. Veloitus on 70 euroa.”

 

Shoo!TAG on Energetic Solutionsin eläimille ja ihmisille tarkoitettu hyönteissuoja, joka valmistajan mukaan toimii seuraavasti:

 ” Shoo!TAG™ -kortin toiminta perustuu luonnolliseen elektromagnetismiin. Shoo!TAG -hyönteissuojakorttien taajuusalue on sama kuin Schumann Wave, eli sen taajuus on hyvin matala ja se on hyödyllinen kaikille elolliselle. Sillä ei ole siis mitään negatiivisia vaikutuksia ihmisiin, eläimiin eikä maapalloon.

Tuotteen magneettinauhaan on sulautettu ainutlaatuinen kolmiulotteinen elektromagneettinen staattinen kenttä, joka toimii yhdessä käyttäjänsä luonnollisen sähkökentän kanssa suojana hyönteisiä vastaan. Kortti siis vain vahvistaa käyttäjän omaa sähkökenttää (jota käyttäjä luonnostaan itse lähettää) lisäämällä siihen muutamia frekvenssejä, joita hyönteiset tutkitusti karttavat. Kortti ei ota käyttäjältä energiaa, vaan kortti vain vahvistaa sitä, mitä on jo olemassa. Koska kortti käyttää ainoastaan maan omia energioita, se ei aiheuta mitään negatiivista käyttäjälleen.”

Tämä ei vakuuta minua, mutta se on vakuuttanut useamman lemmikkieläinkaupan ja Yliopiston apteekin. Mitään tutkittua näyttöä tämän toimivuudesta ei yllättäen löydy. Ennen tätä mullistavaa tuotetta Energetic Systems valmisti mm. homeopaattista voidetta stressin hoitoon.

Tällä viikolla silmiini osui julkinen FB-päivitys, jota ensin luulin vitsiksi:

Tätä ihmeainetta saa ostaa luultavasti henkilöltä itseltään ja myös Klaukkalan luontaistuotepalvelusta 20 euron hintaan. Kyypakkauksen saa apteekista alle 10 eurolla. Homeopatia ei paranna mitään. Se on kuin puhallus lapsen polveen polkupyöräonnettomuuden jälkeen. Sen vaikutus on lumetta, osaan ihmisistä lume toimii. Eläimiin se ei toimi – ne ovat fiksumpia. 

Lopuksi esitän pienen haasteen eläinkommunikoijille. Mikäli pystyt kommunikoimaan eläimien kanssa niin voisimmeko tehdä pienen testin. Lähetän sinulle viisi lemmikin kuvaa. Otat telepaattisen yhteyden eläimeen ja kysyt hänen nimensä ja kuinka monta ihmistä hänen perheessään on. Lisäksi lähetän kolmekymmentä lemmikin kuvaa, joista kerrotte mitkä eläimet ovat vielä elossa. Mainospuheiden perusteella tämä on teille helppo homma. Ehkäpä Maiccu Kostiainen tarttuu haasteeseen. Aiemmin tänä vuonna lähetin sähköpostia eräälle eläinkommunikoijalle, joka kertoi pystyvänsä viestimään kuolleiden eläimien kanssa. Tiedustelin, että voisiko hän päästä yhteyteen Mannerheimin hevosen  tai Adolf Hitlerin kissan kanssa. En saanut vastausta – ehkä tiedustelu olisi pitänyt lähettää kissani kautta.  

Asuin suuren osan lapsuuttani pienessä pohjoissatakuntalaisessa kylässä. Koulussamme oli noin kolmekymmentä oppilasta. Natisevin urkuharmonein varustettuja luokkahuoneita oli kaksi. Lisäksi kellarissa oli liikuntasali, joka toimi myös puukäsityöluokkana. Sen vieressä oli ruokala, jonka toinen seinä oli täynnä kirjoja, sillä se toimitti myös kylän kirjaston virkaa.

Joka torstai kirjasto oli auki. Se aukesi heti koulun jälkeen ja rehtorin vaimo hoiti kirjastonhoitajan virkaa. Hän istui saman pöydän takana, josta päivisin lautasillemme lapattiin kesäkeittoa, tillilihaa, kanaviilokkia ja muuta sapuskaa, jota ihmistaimi Koiviston ensimmäisellä presidenttikaudella kasvaakseen tarvitsi. Kouluruokailun aikana tunnelma oli usein ahdistavakin, mutta kun sama tila muuttui kirjastoksi tunnelma muuttui täysin. Peltisten maitomukien kolina muuttui arvokkaaksi hiljaisuudeksi.

Ovesta sisään astuessa heti oikealla puolella oli korkea lehtiteline. Silmieni korkeudella oli Tieteen Kuvalehtiä ja Tekniikan Maailmoja. Muistan vieläkin kansikuvia Tieteen Kuvalehdestä, ne olivat silkkaa timanttia tiedonjanoiselle nelisilmälle. Hieman alempana oli Aku Ankka ja Maailman vahvin nalle. Ylempänä ohuen käden tavoittamattomissa oli Alibi, jonka puolittain näkyvästä kannesta saattoi hyvällä tuurilla nähdä surmatyössä käytetyn kirveen.

Lehtitelineen jälkeen tuli muutama metri harrastekirjallisuutta. Siinä ei ollut juuri mitään kiinnostavaa, paitsi paperilennokkikirja. Tämän jälkeen oli kapeahko lasten- ja nuortenkirjojen hylly. Sen alaosassa oli sarjakuva-albumit: Tintit, Asterixit, Anut ja Antit, Ahmed Ahneet ja muut. Kannoin niitä kotiin ja luin niitä samalla kun kastoin ranskanleipää maitokaakaoon. Se oli tarkkaa hommaa, sillä kirjastokirjaan (tai lainastokirjaksi niitä kai silloin kutsuttiin) ei saanut jäädä jälkeäkään. Ja jäihän niitä, melkein joka albumiin. Sanomista ei kuitenkaan koskaan tullut.

Sarjakuva-albumeiden yläpuolella oli tietokirjallisuutta. Kun ensimmäistä kertaa sai käsiinsä Sudenpentujen käsikirjan oli epätodellinen tunne: tämä on olemassa! Kirja kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi, sillä vastauksia kaikkiin ongelmatilanteisiin ei löytynyt. Mieleeni on myös painunut Yrjö Karilaksen Antero Vipunen, jonka kannessa oli puinen pirunnyrkki, sekä Uusi Pikkujättiläinen, jonka ilokseni sain myöhemmin joululahjaksi.

Tietokirjojen yläpuolella oli kaunokirjallisuutta. Viisikko ei toiminut, heppakirjoihin en koskenut, mutta sitten tuli vastaan joitain mikä iski koivuhalolla otsalohkoon. Rivi valkoselkäisiä kirjoja: Kolme etsivää. Tunsin voitonriemua, sillä kirjojen kirjoittajaksi oli mainittu Alfred Hitchcock. Sama kaveri, jonka elokuvia en saanut katsoa. Hitchcock ei tietenkään ollut kirjoittanut kirjoja itse vaan kyseessä oli ovela markkinointikikka, mutta Jupiter Jones, Peter Crenshaw ja Robert Andrew tekivät sellaisen vaikutuksen, että halusin perustaa etsivätoimiston. Serkkujeni kanssa sellaisen perustinkin yhdeksi kesäksi, mutta se kaatui asiakkaiden puutteeseen.

En tarkalleen muista minkä alan hylly seuraavana oli, mutta sieltä löytyi jotain mikä iski vähintään yhtä kovaa kuin Kolme etsivää. Hyllyssä oli Tapani Koivulan Ufojen kosminen viesti, muita ufokirjoja ja ennen kaikkea Erich Von Dänikenin kirjoja. Luin pienen kirjaston ufokirjat ja olin vakuuttunut. Pyysin vanhempiani ostamaan niitä kirjoja minulle ja lisäksi toivoin tähtikaukoputkea. Sain kirjoja ja tähtikaukoputken, mutta ufoja ei pohjoissatakuntalaisella taivaalla näkynyt.

Tämän jälkeen seinä jatkui aikuisten kaunokirjallisuudella. Sieltä mieleeni on jäänyt kaksi kirjaa, jotka luen vieläkin noin kerran vuodessa: Lois L’Amourin Matkarumpu ja Henri Charrieren Vanki nimeltä Papillion. Kun aikuisten kirjoja lainasi niin rehtorin rouva selaili kirjaa läpi ja nosti sitten katseensa mittaamaan minua. Se oli jännittävä hetki. Pohdinta onneksi päätyi aina hymyyn ja sain haluamani kirjat. Äitini tosin ei tainnut hymyillä kun Vanki nimeltä Papillion kirjan jälkeen kerroin, että isona otan perhostatuoinnin rintaani. En ottanut, mutta mahtavia seikkailukirjoja molemmat!

Kirjasto on ollut minulle tärkeä paikka. Kirjaston vihreä pahvikortti, jossa luki nimeni ja johon kirjoitettiin minkä kirjan olen lainannut ja koska se pitää palauttaa oli kuin aarre. Hukkasin koulukirjoja, kyniä, pipoja, mutta kirjastokorttia en koskaan. Tätä blogia kirjoittaessa poden huonoa omaatuntoa. En ole käynyt kirjastossa vuosiin, en vie lapsiani sinne. Luen kirjoja melkein joka päivä, mutta minä ostan ne – omistan. En ole kyennyt siirtämään lapsilleni tunnetta kirjaston maagisuudesta. Vaikka he lukevat paljon ja ostan heille jokaisen kirjan, jonka he pyytävät niin minusta tuntuu siltä, että ehkä jotain tärkeää jää puuttumaan.

Niin ja tuohon kunnallispoliitikon väitteeseen: ”Kirjasto on mielestäni yliarvostettu paikka” en edes vastaa – niin typerä se on.

Muutama viikko sitten kirkon kanta tuli julki. Kirkon kanta oli tismalleen sama kuin Päivi Räsäsen: oikeus avioliittoon ei kuulu homoille. Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kertoi luterilaisen kirkon kannan asiantuntijan ominaisuudessa eduskunnan lakiasiankunnalle. Keskitalo kertoo Kotimaa24-verkkolehdelle: ”Valiokunnan kuulemisessa edustan kirkkoa, eikä minulla ole silloin omaa henkilökohtaista viestiä. Toin esille kirkon kannan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Tämä käy ilmi kirkkokäsikirjasta sekä kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen kannanotoista. Kirkko lähtee siitä, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo riippumatta hänen suuntautumisestaan tai ominaisuuksistaan. Kirkko kunnioittaa yksilöiden elämänvalintoja, vaikka kirkko opetuksessaan pitää kiinni avioliittokäsityksestään.” Luterilaisen kirkon kanta on kuin rasistin, joka vilpittömästi kertoo: – ei mulla ole mitään vääränvärisiä vastaan. Kirkollakaan ei ole mitään homoja vastaan, heille vain ei kuulu samat oikeudet kuin heteroille.

Ihmettelen, että kirkon jäsenet eivät nostaneet tästä meteliä. Ihmisten tasavertaisuutta tärkeämpi asia tuntuu olevan virsi, joka lauletaan kouluissa kerran vuodessa. Muutama tuntemani fiksu teologi ihmetteli Keskitalon lausuntoa, eikä pitänyt siitä, mutta suurempi julkinen keskustelu jäi käymättä. Se kai kertoo siitä, että yleisesti kanta hyväksyttiin.

Luterilainen kirkko nostaa usein esiin, että tähän hienoon uskonnolliseen yhteisöön kuuluu noin 4.1 miljoonaa suomalaista – sitä pidetään arvokkaana asiana. Minusta on pelottavaa, että noin moni haluaa kuulua instituutioon, joiden mielestä Pekan ja Eskon tai Tiinan ja Elinan välinen rakkaus ei ole niin arvokasta, että he saisivat mennä naimisiin. Kirkkoisien puheet armosta ja ihmisen kunnioittamisesta ovat tällä hetkellä palturia. Moni perustelee kirkkoon kuulumistaan sillä, että vain niin on mahdollisuus vaikuttaa. Nyt olisi aika nousta ylös avata suunsa ja vaikuttaa, mikäli kokee Keskitalon kertoman kannan omansa vastaiseksi. Vaikenemalla se hyväksytään – sinetöidään.

Tasa-arvoisen avioliiton toteutuminen ei onneksi ole kirkosta kiinni. Asia ei edes kuulu heille, kyseessä on maallinen päätös. Kun laki hyväksytään kirkko joutuu uuden haasteen eteen. Se joko joutuu luopumaan vihkimisoikeudestaan, muuttamaan näkemystään avioliitosta tai sitten se jatkaa samalla linjalla vihkien vain miehen ja naisen välisiä pareja. Mikäli se päätyy viimeiseen vaihtoehtoon,se tietää nykyisen luterilaisen kirkon tuhoa. Jokainen instituutio, joka ei pysy yhteiskunnan humanistisen kehityksen mukana, vaan on lähinnä ankkuri tai peruutusvaihde, tulee tuhoutumaan.

”Niin se käy, so it goes” – Kurt Vonnegut, Teurastamo 5