Juontokeikalla Namussa

Tämä aihe nousi esille oikeastaan erään huikean, fiksun ja asioita monelta kannalta ajattelevan äiti-blogistin tekstin myötä. jossa hän käsitteli teini-äitiys ”buumin” varjopuolia.

Minulla on aina ollut hyvin yksioikoinen näkemys perherakenteista, valtiontuesta ja yhteiskunnan vastuusta perheen perustamisen suhteen. Se ei millään tapaa kulkenut pitkään käsikädessä entisen poliittisen kantani kanssa (demari), vaan ajoi minut poliittisen vakaumuksen muutokseen.

Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun yksityisellä juontokeikalla ollessani tapahtuman järjestäjätahon kanssa keikan jälkeen keskustellessa nousi esiin raskauteni ja tämän myötä työskentelyni juontajana raskaana ollessani. Ihmetys keskustelun vastapuolella oli suuri, kun selvisi, että en suinkaan elätä itseäni pelkästään keikkatyöllä vaan olen tämän lisäksi nyt ja ollut käytännössä aina 16 vuotiaasta lähtien täyspäivätyöläinen, milloin milläkin alalla. Kuultuaan, että työskentelen täysipäiväisesti ihan ”oikeissa töissä” kaiken julkisuus ja reality-hömpän ohella, oli vastapuoli aivan äimänä. Että tuoko pyörittää exceleitä päivät pitkät toimistossa? Tapahtumajärjestäjä oli automaattisesti olettanut, että minä vähän harrastalen töitä ja elän ”julkisuudellani” joka valitettavasti reality-näyttelijoiden osalta suomessa tarkoittaa vapaasti suomennettuna tuilla elämistä. Mikään suomalainen reality ei kanna täysipainoisesti, ainoastaan erittäin aktiivinen keikkaelämä tekee niin.

Oletusarvo siitä että suomalainen B-julkkis (=ei ansioitunut musiikillisesti, urheilullisesti, taiteellisesti, jne) ja media-persoona olisi sosiaalipummi on automaationa naurettava, mutta valitettavan oikeellinen. Monet näissä piireissä asuvat kontulan lähiöissä, kaupungin asunnoissa, minimi tuloilla ja haihatellen. Yhtä moni tosin keikkailee, toimii yrittäjinä, ansaitsee elantonsa päivätyössä ja elää normaalia elämää keskituloisena. Mitään ”Cheekkejä” kukaan ei meistä vedä +200 tonnin vuositulojen suhteen, mutta varaa on lomailla, shoppailla, ostella ja elää niinkuin itse haluamme. Tämä erottaa B-julkkiksen omasta mielestäni niin sanotusta Ö-julkkiksesta, joiden todellinen agenda olla julkisuudessa ei ole menestyminen omalla alallaan, vaan julkisuudessa oleilu siksi, että he vain ovat niin helvetin ”awesome”.

Oli se sitten Aitolehti (ansaitsee omalla nimellään), Nygård (ansaitsee pimppi-pippeli-perse- vitseillä ja satunnaisella riimittelyllä), Sieppi (ansaitsee missi-tittelillä), Tuksu (ansaitsee kännissä örisemisellä), Harkimo Jr. / Suvi Pitkänen (ansaitsee soittamalla levyjä), Jylhä (ansaitsee kauneuskirurgian konsulttina/ yrityksensä kasvokuvana), Penttilä (ansaitsee playboy-taustalla ja myymällä ulkomaisia kutimia kivijalkaliikkeessä), Ahola (ansaitsee meikkaajana), niin minä nostan jokaiselle hattua siitä, että ainakin nämä ihmiset todellakin elättävät itsensä omalla työllään, eivätkä tuilla.

Se että jotkut meistä joskus joutuvat väliaikaisratkaisuna turvautumaan tukiin, joita on jo ikäänkuin maksettu sisään omilla verorahoilla on täysin ymmärrettävää, mutta en voi ihailla sellaisia kasvattajia, jotka vain haluavat lapsia ja olla kotona vailla huolta huomisesta ja töistä. Työ, koulutus ja kehittyminen ovat osa ihmisen elämänkaarta ja jos jostakin edellämainituista jättäytyy pois, ei sielu voi kuin junnata paikallaan. En tiedä, miten yhteiskunta rakenteen, jossa elämän perusta (koulutus, työ, asunto etc) olisivat omasta takaa (eivät valtion) kunnossa, voitaisiin käytännössä toteuttaa, mutta mielestäni se on välttämätöntä. Tämä näkökanta aiheuttaa harvinaisen usein keskustelussa urputusta, mutta usein huomaa tässäkin asiassa, että se koira älähtää johon kalikka kolahtaa. . Vai miten se meni.

Onhan kylmä tosi asia sekin, että nykypäivänä jo lemmikkien hankkimiseen kuin lisääntymiseenkin pitäisi olla jonkin sortin tasokokeet.

Kerrottakoot näin alkuun, että tällä viikolla mun piti kertoa blogissani jostain aivan muusta aiheesta kuin tästä, mutta koska aihealue taas lätkäistiin päin minun raskaushormoneista muutenkin sapettuneita kasvojani, avaudun tästä nyt. Tässä. Heti.

Olen usein törmännyt käsitteeseen, että B-luokan julkkis on mediassa kahta asiaa varten; paljastelua sekä tyhmyyden ruumiillistumaa esittääkseen. Reality/ lööppi/ tosi-tv julkku on todistetusti paljastelunhaluinen sukupuolesta riippumatta (esimerkki: Hunks) sekä ajatusmaailmallisilta suodattimiltaan yleensä todella höveli mielipiteiden ilmaisija.

”Siis mun mielestä..” -On varmaan yleisin fraasi mitä lööppijulkkikset ovat koskaan käyttäneet, kun taas vastakohtana poliitikot välttävät tämän kyseisen aloituksen käyttämistä missään asiayhteydessä tai missään lauserakenteessa.

Hyvä on, voin hyvin leimautua ”minäminä”-ihmiseksi, mielipiteiltäni ääliöksi ja ärsyttävän yksitoikkoiseksi ämmäksi, mutta en välttämättä haluaisi saada tuon leiman lisäksi leimaa, että koen itsenipaljastelun jotenkin pakonomaiseksi tavaksi tuoda itseäni esille.  En. En helvetissä. En todellakaan. En missään nimessä. EN.

Silti naisen osa suomalaisessa lööppijulkisuudessa on joko riisua taikka tulla riisutuksi. Olla tyhmä tai tulla väärin tulkituksi. Viime aikoina olen törmännyt näistä molempiin ja voin kertoa että mun kuppini keittää yli.

Pahasti yli.

Hyvänä esimerkkinä kerrottakoot että muuan ison kanavan talk-show ohjelmasta, johon minulle ja muutamalle muulle Viidakon Tähtöselle tuli tämän kuluvan vuoden aikana kutsu vieraiksi. Vieraiksi, eli siis haastateltavaksi.  Koska suomalainen tv on yhtä sensaatiohakuinen ja sukupuolirooleja (naisia)alistava kuin minkä muunkin maalainen tv, ehdotti tämän kyseisen sarjan tuotántoryhmä meille, että tulisimme studioon vieraiksi poliitikkojen ja muusikkovieraiden sekaan bikineissä. Voitte vain arvata, suostuinko tähän pyyntöön ohjelmaan, jolla on satojatuhansia katsojia illassa. Suostuisitko sinä?

Erään toisen kerran suostuin maltillisiin huippukuvaajan ottamiin alusvaatekuvauksiin, – ja minusta päätettiin luvatta julkaista rohkea nännikuva ja levittää se median käsiin.

Erään kolmannen kerran kaksi eri lehtitalon edustajaa keskustelivat minun läsnäollessani siitä, suostuisinko poseeraamaan kuin Demi Moore konsanaan rohkeissa raskauskuvissa.  Itse en asiaan kommentoinut mitään, pyöritin vain silmiäni, päätäni ja nauroin näille horinoille niistä sen kummemmin välitämättä. Lopputuloksena toisen lehtitalon seuraava otsikko minusta oli, että olen lupautunut ”rohkeisiin” raskauskuviin. Sanomatta sanaakaan, edes ynähtämättä sanaakaan, olin lupautunut johonkin ”rohkeaan” mikä on vähintääkin tulkinnanvaraista. Rohkeaan kuten Villasukat & Villapaita vai rohkeaan kuten Jallu & haarat auki & keskiaukema,- rohkeaan?

En ole koskaan ymmärtänyt, millä tavalla minun raskauteni voisi kiinnostaa ketään ihmistä,- omasta mielestäni raskaus on itseasiassa hyvinkin epäkiinnostava asia, jos ei satu itse olemaan paksuna tai olemaan raskaana olevan välitöntä lähipiiriä. Tämän takia en ehkä ymmärräkään, miksi ihmeessä ketään kiinnostaisi tuijottaa raskaana olevan julkkiksen raskauskuvia. Tai vielä parempaa (pahempaa); rohkeita raskauskuvia? Olipa kyseessä sitten Maria Veitola tai Demi Moore. Miksi käytännössä jokainen suomalainen media on jossain kohtaa pyytänyt minua riisumaan vaatteeni lukijoilleen? Jopa ja varsinkin silloin, kun olen turvonnut, paisunut ja lihoneimmillani? Kuka sellaisen tuijottelusta saa kiksejä?

Vai onko kyse ylempiarvoisuuden tunteesta? Että jos minä riisun, niin kuvan katsoja kokee olevansa jollakin tapaa minun yläpuolellani, koska näytän itseni puolialastomana kaikkein omituisimmassa tilassa, mitä ihmiskeho joutuu kohtaamaan? Onko raskaana(kin) rohkeissa kuvissa esiintyminen itsensäpaljastelun ja narsismin huipentuma vaiko oodi raskaudelle ja elämän suurelle ihmeelle?

Suomalaiseen julkku-kultuuriin kuuluu Pr-toiminta siinä missä jenkkimarkkoinoillakin. Julkut otattavat itsestään kuvat mieleisellään kuvaajalla, tarjoavat ne erinäisille lehdille julkaistavaksi, saavat niistä tarvitsemansa hetkellisen nosteen ja parhaimmillaan jopa maksun lehdeltä. Toisinaan lehdet itse toimivat aloitteentekijöinä ja pyytävät julkkuja kuvauksiin, mutta aivan yhtä usein nämä kuvat otetaan omasta aloitteesta ja julkaistaan omasta aloitteesta. Ei riitä, että kuvat julkaistaan omilla sivuilla, koska se ei ole lainkaan yhtä kannattavaa.

Se, että itse en yksinkertaisesti tunne olevani sopiva tai ole sopiva keulakuva edustamaan minkäänlaista seksikkyyttä on valitettava ja täysin naamavärkkiini sekä selluliittiseen persaukseeni perustuva tosiasia; en ole täydellinen, enkä oikeastaan koskaan seksikäs. En töissä (varsinkaan töissä), kotona, taikka viidakossa. Elämästäni olen ollut seksikäs ehkä 0,00004% ajastasta ja sekin seksikkyys on ollut katsojan silmässä (huom.yksikkömuoto). Maailma on täynnä seksikkäitä ja kauniita naisia, mutta minä voin luvata; en ole enkä halua olla yksi heistä.

En pukeudu niin, että tisseistäni vähintään 75% on esillä koko ajan. En paljastele vatsaani, en ota selfieitä joissa tissit ovat naamani sijasta pääasiassa… Miksi hemmetissä sitten kukaan kokee oikeudekseen tuhota persoonani ja väkipakolla rakentaa minusta seksipommin lailla KÄYTTÄYTYVÄÄ (kröhöm..älyvapaata) 20 vuotiasta, joka ei koskaan olisi yksiavioisuutta muka valinnutkaan elämäntavakseen?! Nännikuva  naimisissa on minun mielestäni kuin julistus; ” Olen naimisissa ja halpamainen, miestäni kunnioittamaton huora!”

Kyllä, olen suostunut elämässäni alusvaatekuvauksiin jos joku on ollut niin tyhmä, että on sellaiseen halunnut minut palkata. Tällöinkin mietin kaksi kertaa, kenen kameran eteen menen ja kenen käyttöön kuvat jäävät. Olen sortunut seksikkyyden puitteissa yrittämään toki kaikenlaista tekotaiteellista ”paskaa”, joka vuosia myöhemmin onkin omaan silmääni näyttänyt seksipommeilulta,- ja jokainen kerta hävennyt silmät päästäni. Nyrkkisääntö numero yksi: paljasta maksimissaan vain sen verran, kun paljastaisit uimarannalla ollessasi. Olen kieltäytynyt kymmenistä enemmän tai vähemmän kyseenalaisista kuvauksista, jotka liityvät alusvaatteisiin, bikineihin ja alastomuuteen. En Viidakon Tähtösissäkään juuri pukeutunut pelkkiin bikineihin. En ole koskaan halunnut Playboyhin, en ikinä suostunut lehtien alastonkuviin, vaikka niistä maksetaankin verrattain ”hyvin”. Hyötysuhde on kuitenkin mitätön siihen nähden, että työmarkkinoilla kehtaan seistä selkä suorassa, enkä ajatella että työpalaverissa olevat ihmiset ovat kaikki nähneet nännini, jos ovat avanneet nimelläni googlen kuvahaun.

Onko liikaa vaadittu olla vain juuri sitä mitä on? Aika tavallisen näköinen, aika lyhyenläntä, silikoniton ja hieman alavartalo leveä, ärsyttävä ämmä vai onko pakko olla blondi seksipommi, jos ei halua?

Kivut kyljissä.

Yhtenä kauniina iltana raskaana olevan naisen teki taas mieli tortilloja. Jos juominen, nukkuminen ja moottoripyörällä ajaminen ovat yleisesti parasta mitä ihmisten mielestä vaatteet päällä voi tehdä, niin raskaana olevalle parasta tekemistä vaatteet päällä on syöminen. Tarkennan, tortillojen syöminen. Siksipä olikin vähintään törkeä pettymys, kun kesken nautinnollisen tortilla mättämisen havahduin kylkikipuihin.

Siis aivan käsittämättömiin kylkikipuihin.

Aikani tuskasteltuani ja seisottuani ja käveltyäni kysyin neuvoa facebook ystävättäriltäni tähän polttavaan kylkikipuun ja melko yksimielinen selitys oli, että lihas venyy kun maha kasvaa ja siksi sattuu.

Taas siis yksi uusi, virkistävä ilo-uutinen raskaudesta ja sen mukanaan tuomista ominaisuuksista!

Ostin muuten huuto.netistä dopplerin. Onnea, sinä varakas kettu joka ostat näitä kiinan ihmeitä eurolla ebaysta ja myyt eteenpäin raskaana oleville 30 kertaisella voitolla suomessa, ostajakunta on ainakin helposti maksavaa (haksahtavaa) sorttia!Enpä tietenkään rautahermoisena jaksanut itä-helsingistä noudettaessa odottaa kotiin asti, vaan aloin kaivamaan dopplerin käyttöön vaadittavia rasvoja esille jo autossa.No, eihän siinä kuskina toimineen Petskun auttanut, vaan joutui pysäyttämään auton hoplopin parkkipaikalle ja kuunneltiin sydänääniä pimeällä parkkipaikalla autossa, kuin kunnon rakkausvarpuset konsanaan.

Tai voi kyllä olla, että ulkopuoliseen silmään illan hämärässä parkkipaikan reunalle pysäköidyn RS Octavian ja sen sisällä pelkääjän paikalla housut kintuissa istuvan naisen ja tämän haaraväliin kumartuneen miehen siluetti saattoi tuoda mieleen jotain muutakin, kuin kaksi ihmistä, jotka kuuntelevat dopplerilla esikoisensa sydänääniä

Tietenkään edes tämä viikko ei voinut sujua ilman ällöttäviä yllätyksiä. Kesken työpäivän ymmärsin hissillä matkustaessani, että vauva ei todellakaan ole korkeuserojen suuri ystävä, eikä tästä muksusta tulisi Lentäjän poikaa. Hissiltä omaan kerrokseen saapuessani olin varma, että hissin aiheuttama ”matkapahoinvointi” on jälleen kestettävissä, enkä ehkä oksenna tähän paikkaan meidän saksalaisten yritysvieraiden jalkoihin. Työpisteelle saapuessani sain todeta aivan muuta ja käytännössä juoksin koko matkan työpaikkani yleiseen vessaan ja siitä pöntölle, tekemään juuri sitä, mitä ainoastaan känniläiset ja raskaana olevat parhaiten osaavat.   Koko raskauden toinen oksennus siis yllätti minut  täysin viikolla 18.

Omituista.

Ensimmäiset vaatteet vauvalle.  No olihan se pakko, kun näin nämä uskomattoman söpöt pikku bodyt kaupassa. Valitettavasti koko on vain jotain aivan muuta kuin vastasyntyneelle pitäisi pukea päälle, mutta käyväthän nämä toki tulevaisuudessa.

Eli vastasyntyneen vaate/tarvike hankinnat ovat edelleen pyöreä nolla. Milloin näitä pitäisi alkaa hankkimaan? Viikolla 20? Viikolla 25? 30?

Mikä on oikea aika seota ja hassata hulluna rätteihin, joita voi käyttää mitä..? Kuukauden?Kulutusjuhla on luultavasti viimeinen mitä tämän lapsen kanssa tulen tekemään.

Toki, shoppailen, mutta en osaa vieläkään pimahtaa ja seota lastenvaate paketeista ja jemmata myssyjä ja takkeja nurkkiin, jotka pursuavat jo omista vaatteistani.

Aikani kuljettuani farkkujeni aukinaisia nappeja ja vetoketjuja peittävissä paidoissa kyllästyin jatkuvaan sorvailuun ja nöyrryin: oli aika hankkia ensimmäiset raskaushousut.  Beiget pöksyn kammotukset herättivät mustien nahkahousujen ihannoitsijan mielikuvat seksikkäästä pukeutumisesta viimeistään tässä kohtaa romukoppaan.  Ihan niinkuin tyyli ja muodin raiskaus ei beigejen H&M housujen myötä olisi totaalista ja lopullista, niin ostin vieläpä persikan värisen velour-asun! Noniin tyyli-ikonit ja mammamuoti-blogistit, kivittäkää minut sanoillanne!

Se, mikä on mukavaa päällä, olkoot nyt riittävää ja mikä on riittävää, on henkkamaukka ja mammaosaston ale-korit. Käytännössä koko käsite raskausmuodista on täysin yli-arvostettua rahastusta. Katso mieltäsi miellyttävä paita, osta se kolme kokoa liian isona ja pue säkki päällesi.  Asusta korulla taikka kahdella. Voila!

Kammottava kakkos neuvola

Mikä siinä on, että jokainen kerta kun kävelen neuvolaan, on mun verenpaineeni niin katossa, että Petsku raukka saa aina pelätä henkensä sekä kunniansa puolesta ja pysytellä musta vähintään kolmen metrin päässä, kun lampsin mieli mustana terveyskeskusta kerros kerrokselta ylöspäin, kohti neuvolan aulaa.

Aamu raivo, potutus, mittaaminen, odottaminen ja sitten se pirun pällistely. ”No miten sinä olet voinut? Mitä olet syönyt? Miltä on tuntunut? Mitä ajatuksia tämä on herättänyt? ”

Mä väitän, että antiikin rooman aikaan kukaan ei kysellyt naisilta, miltä niistä tuntui pyllistellä pellavapelloilla kakara mahassa 16 tunnin työpäiviä, joten mitä väliä sillä on, miltä musta milläkin viikolla tuntuu? Toisinaan potuttaa, sitten naurattaa. Jonka jälkeen oksettaa, jota seuraakin taas jumalaton ummetus.

Että semmoista mulle kuuluu.

Miksi neuvolassa pitää käydä niin usein? Mitä ihmeen eroa on neuvolalääkärillä ja neuvolakäynnillä, kun kumpikin tekee samoja asioita, eli kuuntelee sydänääniä (sitä voin tehdä kotona itsekin) ja hölisee totaalisia joutavuuksia.

Viimeksi meidän neuvolan täti tiesi alkaa kertoa meille raskauden aikaisesta seksistä kovia faktoja. Kuten että mistä tulee mitäkin eritettä milloinkakin ja miten asennot vaikeutuvat.  Kiitos huomiosta, olen tietoinen että tulen paisumaan kuin pullataikina ja että tulen erittämään rinnoistani jossain vaiheessa maitoa, tämä on perus biologiaa. Seuraava aihe!

Neuvolatäti myös kertoi Petskulle, kuinka hän vaatii, että Petsku alkaa laulamaan vauvalle ennen tämän syntymää, jotta vauva tutustuu isänsä ääneen. Petskukin oli harvinaisen vahvasti sitä mieltä, että lienee turvallisinta kaikille osapuolille, että hän ei laula. Kotiin päästyämme kysyin Petskulta, mitä herra oli ajatellut vauvalle laulavansa, jos olisi pakko laulaa jotain? Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä ja täysin vilpittömin silmin:

”Oolannin sotaa”.

Jep.. jep..

Yhdessä asiassa neuvolan täti oli kuitenkin oikeassa. Tai jos ei oikeassa, niin kuitenkin oikeammalla aaltopituudella kanssani kuin seksivalistus julistuksissaan (kuvitteleeko se täti todella, että tämä lapsi sikisi pyhästä hengestä?!)Neuvolan täti, eläinihminen kun on ja sanoi että tarkkailepa koiria, huomaavatko ne jo vauvan?  Ja itseasiassa kyllä, kieltämättä!  Uroskoiramme Lexi tuijottaa minua epätavallisen rauhallisesti ja rakastuneesti pitkät pätkät silmiin ja minä onnellinen tuijottelin yhtä rakastuneesti takaisin.

Kunnes tajusin että se paskiainen kuolasikin kädessäni ollutta sämpylää.

Taas yksi neuvolatädin vääräksi osoittama teoria.

Seuraavana päivänä menimme mieheni vanhempien luokse syntymäpäivä kahveille ja samalla tulimme vilkaisseeksi Petskun vauvakirjaa. Oletan, että itsestäni tällaista ei ole tehty, koska en sellaista ole muistaakseni koskaan nähnyt.  Nauroimme pitkät pätkät Petskun edesottammuksille ja letkautuksille, jotka menivät jotakuinkin näin;

”Missä on hunninko?” Peter 3v.

Appiukkoni oli myös pitänyt Petskun vanhimmalle veljelle luentoa siitä, kuinka hänen olisi jo aika alkaa työskentelemään perheyrityksen palveluksessa. No,  yritys ei veljeä kiinnostanut, vaan hän tyrmäsi isänsä ehdotuksen ja sanoi, ettei hän suinkaan halua työpaikkaa, vaan tietokoneen.

Tähän appiukkoni oli todennut närkästyneenä huudahtaen, että ”Jassoo! firman saa sitten keskimmäinen poika”

Kuopus, eli Petsku (jälleen vasta 3v) oli tarttunut tomerasti tähän oivaan perinnönjako tilaisuuteen sekä sen tuomiin rajattomiin mahdollisuuksiin ja huutanut väliin ” Ja mulle Bemali!” (Lue = bemari).

Että sellainen naimasuku. . . <3

Raskausviikko 12 alkoi onnellisissa merkeissä kaikin puolin.

Raskaana ollut ystäväni sai kolmannen lapsensa, olotilat helpottivat, Petsku hemmotteli minua parhaansa mukaan (kiitos kulta shoppailureissusta,kolme uudet kengät! &lt;3) sekä ensimmäisestä ultrasta !

Raskauden plussapuolet: kerrankin rakennekynsistä luopuminen on mahdollista, sillä omat kynnet tuntuvat melkolailla tavallista vahvemmilta! Tai johtuukohan tämä popsituista vitamiini ja kalkkivalmisteista?

Ystävän vastasyntynyt pienokainen kyllä pahentaa vauvakuumetta.. Milloinkas se minun omani tulee?

Meidän ensimmäinen np-ultra sijoittui nyt automaattisesti asuinpaikkakunnan mukaan Jorvin sairaalaan, jota jo ennakkoon karsastin todella pahasti.

Olin saanut siellä synnyttäneeltä kälyltäni mielikuvan, että kyseinen sairaala on oikein osaava, mutta henkilökohtaisiin tarpeisiin vastaamisessa paikalla olisi paljon parannettavaa. Toisinsanoen suora mielipide häneltä oli, että hän ei Jorvissa enää synnyttäisi jos saisi päättää, mikä oli tuskallista kuultavaa, sillä luotan kälyni mielipiteeseen paljon, – hän kun on hyvin järkevä ja realistisesti asioita tarkasteleva ihminen.

Kyseinen kälyni käänsi pääni, kun alkuraskaudesta pauhasin, että meidän olisi pakko myydä nykyinen kaksiomme ennen ensimmäisen lapsen syntymää (tästähän Petsku oli todella vastahakoinen) ja muuttaa ehdottomasti isompaan asuntoon.

Väitin kivenkovaan, että me emme mitenkään eläinkatraamme kanssa mahtuisi 60 neliöön ja hissitön taloyhtiö olisi täyttä tuskaa, mutta kälyni sanoi minulle topakasti, että pienen vauvan kanssa nyt pärjää aivan minkä kokoisessa asunnossa vain alkuun.

Ja tottahan se lienee.

Hissittömyys täytynee vain kestää, eikä meillä rappusiakaan ulko ovelta liene yli 15 kappaletta. Suurempi stressi tässä väsymyksen ja töiden myllerryksessä olisi myydä ja remontoida uutta kotia, kuin valmistella nykyistä asuntoa kaikkeen muutokseen.

Melkein voisi väittää että np-ultra päivä oli ollut omaa maailmaani mullistavin aamupäivä!

En oikeastaan osannut odottaa yhtään mitään ensimmäiseltä ultralta ja samaan aikaan odotin hieman kaikkea.

Harhailimme Jorvin pääovista sisään ja etsimme kuumeisesti (myöhässä) äitiyspoliklinikkaa. Olin raivoissani ja hermostunut. Seiska oli viikkoja aikaisemmin ilmoittanut, että he tietävät missä ja milloin ultrani on (niin mikä ultra, en ole edes kertonut raskaudestani millekään medialle?) ja olin ahdistunut ajatuksesta että matkalla parkkipaikalla olisi joku kamera-apina ikuistamassa päivää, joka ei millään tapaa vielä kuuluisi ulkopuolisille.

Onneksi apinoita ei matkalla näkynyt ja pääsimme turvallisesti oikealle osastolle, jossa olikin oikein hymyilevän ja pirteän oloinen kätilö vastassa kysymässä olimmeko kenties ultraan tulossa.

”Kyllä vain.” Hyvä, tätä tietä ja tutkimushuoneeseen.

Kysymykseen voinnistani ja ruokavaliostani vastasin totuudenmukaisen vähättelevästi, että koin kyllä pienoista pahaa oloa lähes jatkuvasti.

Oksennatko?

No yhden kerran koko tänä aikana, en enempää.

Oli lohduttavaa kuulla, että minä saisin syödä juuri sitä, mitä pystyisin ja vauva ottaisi siitä kaiken omansa ensin,- loput energiat ja vitamiinit ”saisin” minä. Joten vauva ei ainakaan kärsisi tästä ”välipala” ruokailusta, joksi leipä-hedelmä linjaani kuvailin.

Lukuunottamatta poikkeuspäivää, jolloin menimme koko ”happy little family” (Petsku, minä, Suvi, Amanda, Teppo, Safina) syömään Stefans Steak Houseen. Itse Stefan tuli pitkäksi pätkäksi juttelemaan meidän kanssamme ja pakko sanoa- siinä vasta karismaattinen herrasmies !Tällä kertaa jopa itselleni maistui pihvi ja pakko sanoa että kyseisen ravintolan tunnelma oli juuri minun makuuni,- tänne uudestaan!

Ultra otettiin minulta vatsan peitteiden päältä (iloinen yllätys sisätutkimuksen sijasta) eikä menny aikaakaan kun huomasimme kuvaruudulla aivan selkeän ”tyypin”!

Olo oli aivan mieletön, kyyneleet nousivat silmiin ja hymyilytti kuin naantalin aurinkoa.  Petsku otti liikutuksissaan mua kädestä kiinni ja hymyili itsekin kuin hangonkeksi koko toimituksen ajan. Tyypillä oli selkeä ja suloinen sivuprofiili jossa näkyi pieni nenän nupukka ja leuan kärki (josta minulle tuli väkisinkin mieleen oma leukani). Kokonaiskuvaltaan vauva näytti hyvin paljon mieheni veljenpojalta, mikä jaksoi naurattaa, sillä samaan aikaan päässä takoi realistisuus siitä, että ei kai tyyppi nyt vielä voi oikein muistuttaa ketään? Vai voiko? Vaiko eikö?

Muiden ihmisten ultrakuvia tutkaillessa kyllä huomaa, että yksikään ultra-vauvoista ei todentotta ole toisensa näköinen. Mutta piirteiden kehittymisen kuvittelisi vievän hieman enemmän aikaa?

Herra tai neiti Känkkäränkä reaktio, kun kätilö ravisteli tyyppiin liikettä. Nyrkki pystyyn ja haba näytille ! Äitiinsä tullut luonteen lujuudessa

Sydämensykkeen löytyminen vahvisti että kaikki oli juuri niinkuin pitikin ja vauvan koko vastasi lähes päivälleen epäiltyjä viikkoja.

Tyyppi oli kuitenkin hyvin selvästi unilla, joten kätilö ravisutteli kohtuani ja vastaukseksi kaikelle tönimiselle saimme todistaa tyypin raivoisaa potkimista ja heiluttelua. Aivan kuin tyyppi olisi hyppinyt hidastetusti trampoliinilla! *poing poing*

Toisinaan kuvaruutu heilui ja tärisi mahtavista nauruista joita päästin Petskun, kätilön ja itseni vitsaillessa ”Börjen” touhujen suhteen.

Ihana kätilö!

Viikon:

Päivä: La muuttui 17.3 pvästä päiväykselle:  16.3 !

Olotila: Hermoraunio, liikkis, aidosti tosi oudolla tavalla onnellinen.

Petskun kommentit: Siellä se vilkutteli. Ei ole Tialla ollutkaan turhan takia huonot olot.

Tämäkin viikko tuli .. Ja millä rytinällä!

Pahoinvointi on jotain niin sanoinkuvaamatonta, eikä tilannetta auta maha, jonka tunne-elämä on vähintääkin erikoinen!

Kuvaava sanasto: Hiroshima.

Turvottaa, kurmuttaa, kutittelee, pullistelee.. Ei kukaan kertonut että raskaus tekee naisesta heliumpallon!

Maha tuntuu siltä kuin sinne olisi pumpattu ilmaa, mutta samalla nälkä kalvaa kahden tunnin välein ja tulee vedettyä melko yksipuolista ravintoa: leipää, mikro hamppareita, hotdogeja ja omenoita!

Jokainen suupala aiheuttaa välittömän signaalin aivoihin ”ei jumankauta mahdu, ei ole nälkä” ja siltikin on!

Närästää, röyhtäyttää (yöks) eikä vatsa toimi.

Jos tää on tätä yhdeksän kuukautta, niin peli on selvä; mä olen joko työtön, sairaslomalla tai mielipuoli seuraavat kuukaudet !

Raskaus saa kaivamaan vanhoja asioita esiin. Neuvolakortti löytyi Petskun toimesta vanhojen papereiden seasta. Eipä ole kovin reipas olo enää

Hermo palaa kun parempi puolikas sanoo yhden vääränkin sanan. Tänään sain raivarin kaupan parkkihallissa, marssin ulos autosta (raskaiden saatesanojen kanssa) ja hetkeä myöhemmin soitin raivon vallassa ukolleni syyttäen tätä vähintäänkin heitteillejätöstä.

Mies oli ajanut auton siis kotipihaamme, joka oli noin 10 metrin päässä parkkihallista, jonka nurkille olin jäänyt murjottamaan.

Raskaus laukaisi skitsofrenian.

Ai kun kiva.

Hulluilla pitäisi olla helpompaa, mutta siltä tämä ei todellakaan tunnu.

Kaikki itkettää, nyyhkytyttää ja väsyttää.

Kukaan ei ymmärrä. Olen varmasti universumin ainoa nainen joka käy tällaista läpi!

Byääh!!!

Tai ainakin kaveripiirin, sillä paksuilla ystävättärillä ei ole ihmeellisiä oireita,- ”pikkasen kuulemma tavallista suurempi nälkä.”

OIKEASTI!?

Vannon jo nyt itselleni, että haavekuva 4 lapsesta saa luvan jäädä unholaan,

 hautaan koko ajatuksen Estonian syvyysasteille ja pyöräytän vain tämän yhden kakaran- olkoon tässä nyt sitten se yksi ja ainoa special edition! Kuka helvetti ryhtyy raskaaksi vapaaehtoisesti toista kertaa?

Missä on mun elimistöni? Euforian tunne? Energia? Tyyneys? Elimistön rauha?

Pahoinvoijan pilleri-spesiaali ja tuorepuristettu greippimehu, joka toimii lisä foolina keholle sekä vauvalle.

Sama linja jatkuu, kotimaisia pakastemarjoja, kun muu ei uppoa.

Mielummin vetäisin viikoittain Tinon Coctail Baarista ötökkäpirtelöä kuin sietäisin tätä olo

Eihän tässä ole mitään pirun järkeä!

Kyllä se lienee niin, että yksi kakara per lärvä on luonnollinen maksimi, jota ei ihmisen tule ylittää.

Ei mikään ihme etä suomalaiset ovat masentunutta ja ryyppäävää kansaa.

Yhdeksän kuukautta tätä p*skaa ja siihen synnytys polttoineen ja repeämisineen päälle, niin minäkin varmaan hamuan kossupulloa ensimmäisenä käteeni, kun kotiudun kättäriltä!

Ja masennun aivan varmasti jos tämä kaikki toistuu enää koskaan! KOSKAAN!

Petskun mukaan perheen ainoasta lapsesta tulee hemmoteltu, joten yksi ei käy laatuun.

Olisin saattanut allekirjoittaa tuon saman vielä joitakin kuukausia sitten, mutta sen voin tässä kohtaa vannoa, että tästä ipanasta saa tulla vaikka maailman hemmotelluin pikku herranterttu, jos sillä tavoin onnistun säilyttämään järjen päässäni ja kontrollin tässä kropassa.

Ai niin.

 Kuka laittoi tiiliskiviä mun tisseihini? Mikä näitäkin vaivaa? Haloo meijerit, imettämiseen on aikaa vielä yli puolivuotta, – ehkä hieman ennakoivaa ryhtyä jo nyt muutostöihin?!

Ja ei muuta kuin ryhtyminen hotdogin lämmittämiseen, koska omenat on tästä taloudesta pureskeltu loppuun.

Ugh!