Näkisin tässä huomioitavaksi sen, että siirtomaakilpailu nopeutti pääoman haalimista. Siirtomaiden suhteen oli usein kyse ryöstämisestä pelkän terveen elintasoerojen hyväksikäytön sijaan.

En tiedä tarkalleen, mitä ajat takaa protektionismin hyödyistä kertoessasi, mutta taloustieteellisesti protektionismi ei ole kannattavaa ainakaan kokonaisuuden osalta, ja sen edutkin voivat helposti kääntyä haitoiksi. Ehkä olet tarkoittanut myös tätäkin. Jos protektionismi on toiminut aikoinaan, se ei välttämättä tarkoita sitä, että siitä olisi hyötyä nykyään tai saman kaltaisissa tapauksissa.

Kaukoidän sukuyhteisöllinen kulttuuri sekä väkirikkaus tekivät työvoimasta ja valmistuskustannuksista halpaa. Se haastoi eurooppalaisen yksilöllisyyskulttuurin, ja halvan työvoiman sijaan oli keksittävä jotain muuta. Nämä paineet tekivät suotuisammaksi kehitellä innovaatioita, joilla ruumiillinen työ pystyttiin korvaamaan.

Mutta sitten:
Sen sijaan teollisen vallankumouksen aikaiselle protektionismille voisi olla selityksenä monopolille tyypillinen, ainutlaatuisen kilpailuedun omiminen. Eri siirtomaissa oli erilaisia harvinaisia luonnonvaroja, joista saattoi saada paremman hinnan isäntämaan käydessä niillä kauppaa. Kuten tiedät, teollistumisen aikoihin alettiin valtaamaan siirtomaita raaka-aineaitoiksi, mikä eroaa suuresti historian ensimmäisistä löytöretkistä. Kun valtio kykeni siunaamaan suunnattomia voimia löytöretkille, hyväntahtoisista kaupankäyntiretkistä Afrikkaan tulikin häikäilemättömiä valtiollisia valloitusretkiä.

””Siitä ei ole epäilystäkään, että taloudellinen liberalismi, jota kolmas maailma pakotettiin noudattamaan 1800-luvulla, selittää paljolti sen hitaan teolistumisen.””
Tämä lause jäi vähän selventämättä. Haluaisitko kertoa siitä lisää?

1920-luvulla Iso-Britania ei enää pystynyt kilpailemaan Japanin tehokkaan teollisuuden kanssa. Siispä se lopetti kilpailun ja palasi niihin menetelmiin, joiden avulla se oli alun perin kehittynyt. Britti-imperiumi sulki itsensä Japanin kaupankäynniltä, ja Hollanti ja Yhdysvallat noudattivat samaa käytäntöä. Nämä olivat ensimmäisiä askeleita kohti toisessa maailmansodassa käytyjä tyynenmeren taisteluja.
Nykypäivän ensimmäinen ja kolmas maailma muistuttavat toisiaan paljon enemmän 1700-luvulla. Yksi syy nykyiselle valtavalle erolle on, se että maailman hallitsijat onnistuivat itse välttämään markkinakurin, joiden tiukkaa toteuttamista ne valvoivat riippuvuusalueilla. Siitä ei ole epäilystäkään, että taloudellinen liberalismi, jota kolmas maailma pakotettiin noudattamaan 1800-luvulla, selittää paljolti sen hitaan teolistumisen.

Teollisen vallankumouksen mahdollisti myös protektionismi. Esimerkiksi Iso-Britania kääntyi vapaakauppaan vasta sen jälkeen, kun puolitoista vuosisataa protektionismia (1800-1938) oli antanut sille niin valtavia etuja, että ”pelikentästä oli tullut tasainen”. ja turvallinen. Silloinkin se saattoi lisäksi luottaa siihen, että 40 prosenttia sen viennistä kohdistui kolmanteen maailmaan. On vaikea löytää poikkeusta protektionistiseen politiikkaan, jos tarkastelemme Euroopan teollisen vallankumouksen alkuaikojen jälkeistä historiaa. Teollisen vallankumouksen aikana Daniel Defoe ilmaisi ajalleen yleisen käsityksen vuonna 1728 varoittaessaan, että Englannin olisi hyvin vaikea kilpailla ”Kiinan, Intian ja muiden itämaiden kanssa”. Ongelmana oli se, että niillä oli ”maailman laajin ja monimuotoisin teollisuus: heidän halpuutensa voimalla”. Toisin kuin on kauan luultu, tuolloin näissä maissa saattoi olla myös maailman korkeimmat reaalipalkat ja suotuisimmat olosuhteet työväenluokan järjestäytymiselle, mihin viimeaikainen tutkimustyö viittaa. Iso-Britania olisi todennäköisesti itse taantunut teollistumattoman kolmannen maailman tasolle Intian puuvillakankaiden halpuudesta johtuen, ellei protektionistiseen politiikkaan olisi turvauduttu. Teollisen vallankumouksen aikana tilannetta tarkasteltiin paljolti samalla tavalla. Vuosisata Defoen jälkeen liberaali historoitsija Horace Wilson totesi, että ilman protektionismia ”Paiseyn ja Manchesterin kutomot olisi täytynyt seisauttaa jo alkuvaiheessa, ja niitä olisi tuskin pystytty saamaan liikkeeseen edes höyryvoimalla. Ne luotiin uhraamalla Intian teollisuus”. Sitten mm. Intian teräs –ja laivateollisuus taantuivat.

Iso-Britania omaksui vastaavanlaisen linjan Egyptin yrittäessä toteuttaa omaa teollista vallankumoustaan Muhamed Alin johdolla. Ranska ja Iso-Britania pelkäsivät, että Egyptin kehitys saattaisi onnistua sen rikkaiden maatalousresurssien ja kotimaisen puuvillan ansiosta. Se kuitenkin epäonnistui, koska Iso-Britania käytti sotilasvoimaansa estääkseen epätoivotun kilpailun ja Egyptin sekaantumisen Iso-Britanian impearilistiseen strategiaan. Toisin kuin Yhdysvallat samaan aikaan, Egypti ei pystynyt toteuttamaan samanlaista ”taloustieteiden periaatteiden” vastaista itsenäistä kehitystä.

Afrikan Tutkija Basil Davidson huomauttaa myös, että modernisaatioon tähdänneet uudistukset Länsi-Afrikan Fanti-liittovaltiossa ja Asante-kuningaskunnassa olivat samanlaisia kuin ne, joita Japani toteutti samaan aikaan. Davidsonin näkemyksenä on se, että ”Afrikan mahdollisuudet eivät poikenneet merkittävissä määrin niistä mahdollisuuksista, joita Japanilla oli ja joita se toteutti vuoden 1867 jälkeen. Länsi –Afrikan kohtalo oli samanlainen kuin Egyptin ja Intian (Brittien väliintulo), mutta Yhdysvallat ja Japani taas pystyivät seuraamaan omaa itsenäistä tietään vapaina siirtomaavallan ja taloudellisen rationaalisuuden rajoituksista protektionismin tiellä..

Kolonialismi ja imperialismi antoivat etumatkaa nykyisille vauraille suurvalloille, ja vetivät pitkän kuilun. Tätä en ole kiistänyt. Väitit historiankäsitystäni virheelliseksi ilmeisesti, koska en ollut maininnut tätä puhuttaessa teollisesta vallankumouksesta. Teollinen vallankumous tapahtui Euroopassa ensimmäistä kertaa maailmassa, ja sen mahdollistivat pääoman lisäksi mm. orastava valistusmielinen länsimainen yksilökeskeinen ajattelutapa sekä rahoituskulttuuri. Tämä vaati uskontojen ylivallan hellittämistä, ajattelutavan maallistumista ja uskoa innovatiivisiin luonnontieteisiin. Orjatyövoimalle oli hoppu keksiä korvikkeita, vaikkakin teollistumisen aikoihin Yhdysvalloissa oli vielä käytössä neekeriorjia.

Tällä hetkellä vapaan markkinatalouden vastainen rikkaiden maiden harjoittama protektionismi on haitta kehitysmaille. En maininnut tuota edellisessä kirjoituksessani, koska sen ei ollut tarkoitus olla enää yhtään pidempi manifesti, vaan kannanotto.

Olet kertonut hyvän esimerkin valtiollisesta sosialismista, jota en toivoisi kehitysmaihin, enkä myöskään muuallekaan. Jos valta keskittyy liikaa, ja poliitikot saavat rauhassa tehdä älyttömiä talouspoliittisia päätöksiä, se loukkaa yksittäisten ihmisten vapautta. Valtiota, siis veronmaksajia velkaannuttavat (käytännössä verotaakkaa nostavat) poliitikot ovat verrattavissa talousrikollisiin.

Vastikkeettomista tulonsiirroista nauttivia on ihan oikeus ja kohtuus velvoittaa täyttämään niiden vaatimuksia, joilta he rahansa saavat. Voisivat nimittäin pahimmassa tapauksessa joutua olemaan ilmankin. Kehitysmaiden olisi kuljettava kohti sitä, että he oikeasti ansaitsisivat oman elintasonsa. Alkuun tulisi luopua helpoimmin korvattavista avun osista.

On varsin eri asia olla köyhästä maanosasta kotoisin, kuin olla köyhä köyhässä maanosassa. Katsoin huvikseni kyseisen naisen historian, 2-vuotta rikollisjärjestössä töitä ja 8-vuotta investointipankissa eivät ole kovin hyvä lähtökohta minkäänlaiseen puolueettomuuteen.

Mitä tulee taloustieteen historiankäsitykseesi se on virheellinen, sekä Yhdysvaltojen, Euroopan ja Japanin maiden taloudellisen menestyksen ovat mahdollistaneet vapaan markkinatalouden vastainen protektionismi.

Voin antaa jo tässä esimerkin syistä kehitysmaiden ongelmiin. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Indonesia, sen kansantaloutta kuristaa velka, joka on noin 140 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Kun jäljität velan, huomaat, että rahan lainasivat noin 100-200 indonesialaista. He olivat USA:n tukeman sotilasdiktatuurin virkamiehiä ja heidän ystäviään. Velkojat olivat kansainvälisiä pankkeja. Suuri osa tuosta velasta on sosialisoitu IMF:än avulla, mikä merkitsee sitä, että Pohjoisen veromaksajat ovat vastuussa siitä…

Mitä rahalle tapahtui? Rahaa lainanneet käyttivät sen itsensä rikastuttamiseen. Pääomaa vietiin ulkomaille, ja myös jonkinlaista taloudellista kehitystä tapahtui. Rahan lainanneita ihmisiä ei kuitenkaan saateta edesvastuuseen, Sen sijaan Indonesian kansalaiset pannaan maksamaan heidän velkansa. Se tarkoittaa että heidän on elettävä musertavien vyönkiristysohjelmien alla, koettava äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Heidän on itseasiassa mahdotonta koskaan maksaa takaisin tätä velkaa, rahaa jota he eivät lainanneet.

Entä velkojat? Heidät suojataan riskiltä. Se on yksi IMF:än päätehtävistä: IMF tarjoaa ilmaista riskivakuutusta sijoittajille, jotka sijoittavat korkeariskisiin lainoihin. Siksi he saavat niin korkeita voittoja- koska riskit ovat suuria. Heidän ei tarvitse kuitenkaan kantaa riskiä, koska se on sosialisoitu. Riski siirretään eri tavoin Pohjoisen veronmaksajien kannettavaksi IMF ja muiden välineiden, kuten Brady-velkakirjojen avulla. Koko järjestelmä toimii niin, että velalliset vapautetaan vastuusta. Vastuu siirretään heidän kotimaidensa väestölle, sen köyhälle enemmistölle. Nämä ovat poliittisia valintoja.

Toinen ongelma on toki, että maailmanpankin ja IMF:än kaltaiset rikolliset organisaatiot painostavat kehitysmaita tuhoisiin uudistuksiin, joista törkein on ehkäpä painostus tehottomaan yksityiseen terveydenhoitoon. Ties kuinka monta miljoonaa lastakin tuollaisten tuhoisten linjavalintojen menettää henkensä.

Lista Suomalaisista kehitysavun puolustajista sanoo Suomen hallitukselle (ja kansalle): ”TERVEISIÄ PERSEESTÄ!” ja yhdeksän kymmenestä Suomalaisesta haluaa heitellä ihmisiä rahalla niin että sattuu.

Nyt hitto oikeesti.