Money and State
Aalto-yliopiston Helsingin kauppakorkeakoulun laskentatoimen ja rahoituksen laitoksen rakennuksessa Chydeniassa järjestettiin vajaan kahden tunnin Hoppe-tilaisuus. Olen istunut samassa salissa ehkä eniten koko opiskeluaikanani. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tilaa yhtä täynnä puhtaasta mielenkiinnosta paikalle saapuneita nuoria aikuisia. Tällä kertaa luennon aiheena ei ollut mitään niin spesifiä kuin toimintokustannuslaskenta, tilinpäätöksen tunnuslukuanalyysi tai yrityksen pääomarakenne, vaan valtion anatomia ja rahan rooli. Siinä yhdistyi yhteiskuntatiede ja talousteoria.
Noin puolet tilaisuudesta oli varattu Hoppen alustukselle, joka oli kauppatieteellisestä yksityiskohtaisuudesta poiketen myös yhteiskunnallinen ja rajoja ylittävä. Toki mm. valtion fiskaalista roolia, keskuspankin ja liikepankkien suhdetta sekä suhdannevaihteluja on käsitelty kauppakorkeakoulunkin kursseilla, mutta yleensä toisistaan irrallaan vailla kokoavaa yhteiskunnallista teoriaa. Vasta Hoppen luennon myötä pääsin todistamaan, että kauppakorkeakoulunkin tiloissa on nyt käsitelty edellä mainittuja aiheita kokonaisvaltaisesti ja edistyneellä yhteiskuntafilosofialla.
Jälkimmäinen osa tilaisuudesta oli varattu keskustelulle ja kysymyksille. Hoppen kanssakeskustelijana toimi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Vesa Puttonen. Hänen positionsa ei ollut lähtökohtaisesti samalla puolella Hoppen kanssa, eikä toisaalta myöskään häntä vastaan. Keskustelu oli antoisaa seurattavaa, sillä Puttonen asetti kysymyksensä juuri siitä näkökulmasta, ettei hänellä ollut vahvoja ennakkoasenteita tai -käsityksiä, vaan ennen kaikkea rahoitusalan asiantuntemusta ja sellaisia ajatuksia yhteiskunnasta, joita merkittävällä akateemisella talousihmisellä Suomessa voi olettaa olevan. Jos Puttosen tilalla olisi ollut Hoppen talousteoriaan tutustunut hanakka kriitikko, keskustelu olisi saattanut kehittyä nopeasti erittäin hienojakoiseksi pudottaen kelkasta suuren osan yleisöstä. Toisaalta omat kokemukseni Hoppen edustaman ajattelusuunnan kohtaamasta kritiikistä ovat niin täynnä virheellisiä ennakko-oletuksia, että keskustelun rakentaminen sellaiselle pohjalle olisi ollut kaikkein vähiten haluttava vaihtoehto. Puttosen esittämät kysymykset ohjasivat keskustelua pelkästä rahateoriasta laajemmalle, mikä lisäsi keskustelun mielenkiintoa ja saattoi tarjota kokeneemmillekin uusia oivalluksia.
Hans-Hermann Hoppe ja rahoituksen professori Vesa Puttonen keskustelemassa Chydeniassa yleisön edessä alustuksen jälkeen 8.5.
Alustus alkoi valtion määrittelemisestä. Misesiläisen määritelmän, ”pakottamisen ja velvoittamisen mekanismin” lisäksi Hoppe korosti, että valtio viime kädessä ratkaisee riitatilanteissa sen, mikä on oikein ja väärin. Tietenkin myös se on valtiollinen kysymys, mitkä ovat puuttumisen arvoisia ristiriitoja ja konflikteja. Valtion määritelmän jälkeen logiikka lähti rakentumaan valtion tarpeesta ja sen taustalla vaikuttavista intresseistä eri keinoihin rahoittaa sen menoja. Yksi olennainen keino historiassa on ollut julkisesti yksinoikeutettu keskuspankki ja sen setelirahoitus. Sen myötä käsittelyssä oli myös hyödykeraha 100% talletusreservillä ja osittaisreservillä sekä hyödykkeistä irrotettu paperiraha, fiat.
Hoppe painotti monta kertaa sitä, ettei rahakantaa laajentamalla voi vaurastuttaa yhteiskuntaa. Tästä käsityksestä kiistellään akateemisessa maailmassa kuin myös politiikassakin. Hoppen mukaan kyse on pikemminkin varallisuuden jakamisesta ja tuotantorakenteen vääristämisestä. Jo tässä vaiheessa käsiteltiin hieman laajemmin Hoppen yhteiskunnallista realismia intressiryhmistä ja ihmisten kannustimista. Kukaan merkittävä akateeminen tai poliittinen toimija ei ole neutraali keskusteluun liittyville intresseille. Setelirahoitus parantaa siitä hyötyvän asemaa ja tuo myös valtaa. Heillä taas on enemmän varaa ja kannustimia tukea juuri niitä poliittisia ja akateemisia toimijoita sekä instituutioita, jotka puolustavat kyseistä mallia. Kannustimet toimivat samalla tavalla myös valtion budjetin kohdalla. Julkisella vallalla on kannustimet tukea juuri niitä toimijoita, jotka suhtautuvat julkiseen valtaan ja sen nykyisiin tehtäviin myönteisesti.
Valtioilla on Hoppen mukaan vahvoja universaaleja piirteitä, jotka jäävät helposti ymmärtämättä pintapuolisten erojen takia. Yksi olennainen ero on yhteiskunnassa yleisesti jaettu käsitys ja vaatimus tasa-arvosta sekä demokratiasta. Esimerkiksi Suomi, Yhdysvallat ja Venäjä voidaan laittaa karkeasti järjestykseen sen mukaan. Suomessa massiivinen julkinen budjetti jakautuu hyvin laajalle, ja politiikassa on selvä työnjako. Pohjoismaisessa demokratiassa puolueiden omat edunsaajat ovat hyvin laajoja. Venäjällä taas lännessä tunnettu malli demokratiasta ei kuulu yleisesti jaettuihin arvoihin, egalitarismista puhumattakaan. Julkisen vallan intressiryhmät ovat siellä hyvin pieniä, ja näitä kohden onkin jaettavana enemmän etuja ja valtaa. Yhdysvaltojen malli sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, sillä julkiset hyödyt jakautuvat epätasaisuudestaan huolimatta kuitenkin laajemmalle. Toisaalta yhdysvaltalaisen rahoitussektorin ja sotateollisen kompleksin tyyppisiä ilmiöitä ei esimerksi Suomesta löydy läheskään samassa mittakaavassa.
Autio saari
Palataan vielä hetkeksi takaisin pelkkään talousteoriaan. Mieleeni jäi erityisesti Hoppen lainaama sovelluskelpoinen ja havainnollistava Robinson Crusoe -esimerkki inflaation vaikutuksista suhdannevaihteluihin. Jos autiolla saarella asuva Crusoe ja Perjantai kalastavat käsin, sillä tulee juuri ja juuri toimeen. Perjantai päättää tehdä verkon, jonka avulla kalastaminen on tuottoisampaa. Verkon tekeminen vaatii aikaa, jota ei voi käyttää ruoan hankintaan, käsin kalastamiseen. On siis lainattava ruokaa Crusoelta ja sovittava sen maksamisesta takaisin esim. koron kera.
Ruoka on esimerkki hyödykkeestä, joka on puolestaan reaalista varallisuutta. Historiassakin on ollut tapana sitoa helpommin käsiteltävä paperiraha ihmisten arvostamiin hyödykkeisiin kuten jalometalleihin. Misesiläinen rahan regressioteoreema pitää hyödykepohjaisuutta ratkaisevana vaiheena sille, että ihmiset ottavat tai ovat ylipäätään ottaneet rahan vaihdon välineenä käyttöön niin laajasti. Jos nimellistä rahaa lisätään kiertoon ilman niiden arvoa takaavien hyödykkeiden lisäystä, kyse on rahan inflatoimisesta. Nimellisen rahan määrähän ei itsessään poista reaalista niukkuutta. Jos vaikkapa Crusoe antaa Perjantaille viisi kalaan oikeuttavaa seteliä, mutta kykenee tarjoamaan vain kaksi, inflaatiolla on vaikutuksia myös bisnessykliin.
Kun Perjantai tekee verkkoa ja hänelle tulee nälkä, raha ei auta täyttämään hänen vatsaansa. Tarvitaan reaalisia hyödykkeitä. Kun Perjantai ei saa viidellä kalaan oikeuttavalla setelillään viittä kalaa, hän joutuu jättämään verkon tekemisen sikseen ja kalastamaan itse. Verkko jää tekemättä, ja siihen upotettu aika on hukkaan heitettyä. Crusoe ei välttämättä tule saamaan takaisin edes niitä kahta kalaa, jotka Perjantai on häneltä ehtinyt lunastaa. Tässä oletettiin, että käsin kalastaminen on työlästä ja tehotonta, minkä takia verkon tekeminen ylipäätään houkutteli.
Yritysten investointihankkeet ovat paljon monimutkaisempia, mutta samat piirteet pätevät niihinkin. Hankkeet toteutetaan reaalisilla resursseilla, kuten työvoimalla ja materiaaleilla, joiden niukkuutta nimellisen rahamäärän lisääminen ei helpota. Ennen pitkää nimellisen rahamäärän kasvu välittyy hintoihin, ja hinnat nousevat. Tällöin investointilaskelmiin joudutaan tekemään korjauksia, jotka heikentävät odotettavissa olevia tuottoja. Yhä useampia hankkeita osoittautuu kannattamattomiksi. Jotkut niistä saatetaan loppuun, ja jotkut niistä keskeytetään. Resurssit, jotka on sidottu yhteen kapeaan käyttötarkoitukseen, eivät ole helposti muutettavissa toiseen tarkoitukseen ilman mittavia lisäkustannuksia.
Rahakannan laajentaminen ja rahapoliittinen inflatorinen elvytys ovat houkuttelevia poliittisia vaihtoehtoja oikeastaan kaikissa merkittävissä poliittisissa ryhmissä. Jopa vasemmistossa valmiiksi kireän verotuksen kiristäminen ei ole enää itsestäänselvä patenttiratkaisu. Suomessa jaetaan myös laajasti intressit pyrkiä säilyttämään luottoluokitus välttämällä ”ylimääräistä” velkaantumista. Paine tulee kohdistumaan Euroopan keskuspankkiin. Hoppen osoittamat piirteet osittaisreservijärjestelmästä sekä ylipäätään sillä suoritettaviksi toivotuista inflatorisista operaatioista säilyvät ajankohtaisina ja relevantteina eurovaalien jälkeenkin.
Illallinen ravintola Teatterissa Money and State -luennon jälkeen.
Intensiivisempi keskustelu perjantai-iltana 9.5. Keskusteluissa sivuttiin mm. tieteellisten paradigmojen kehitystä, taloustieteen historiaa sekä julkisen sektorin kannustimia näin muutamia mainitakseni.
Unohtumaton kokemus!
]]>Saksalaissyntyinen tohtori ja eläkkeellä oleva professori on tunnettu yhdysvaltalaisen Ludwig von Mises -instituutin johtavana hahmona ja jyrkkänä valtiojohtoisuuden, sekatalouden sekä demokratian kriitikkona. Hänen kirjoituksensa ja kirjansa ovat pitäneet yllä 1900-luvun itävaltalaisen koulukunnan talousajattelua sekä libertaaria yhteiskuntafilosofiaa. Lisäksi Hoppe on edeltäjiensä pohjalta myös suurta lisäarvoa. Hoppe oli mm. edesmenneen Murray Rothbardin (1926-1995) oppipoika ja läheinen ystävä. (Ludwig von Mises vastaavasti mentoroi aikoinaan Rothbardia.)
Tapahtuman Facebook-sivulta:
Shortly:
What: Lecture on ’Money and State’ by Hans-Hermann Hoppe, and a discussion based on the lecture
Where: At the hall G112 of Aalto University’s Chydenia building, Runeberginkatu 22-24
When: 8.5.2014 at 16.00
For Who: The event is open for everybody
In case you have any questions about the event or Professor Hoppe’s visit in Finland, send email to atolvanen@studentsforliberty.org.
Hoppen tunnetuimpia aiheita ovat omistusoikeus ja argumentaatioetiikka, prakseologia ja taloustieteen metodologia, yhteiskuntajärjestelmien analyysi, demokratian kritiikki sekä rahateoria. Lisäksi Hoppe on soveltanut yhteiskuntafilosofista ja taloustieteellistä ajatteluaan muitakin elämän osa-alueita käsittelevissä kirjoituksissaan. Hänen ajattelunsa on myös jakanut ihmisiä itävaltalaisen taloustieteen ja libertaarienkin piireissä. Kyseessä on siis merkillinen henkilö, johon aiheesta kiinnostuneilla on ainutkertainen mahdollisuus tutustua myös kuuntelemalla häntä livenä.
Talouden perusteet -sivustolla on Hoppen artikkeleita suomeksi:
]]>Nyt puhutaan vaihteeksi koulutuksesta. Ajatuspaja Liberan viikon vieraana haastattelun antanut professorina ja yliopiston rehtorina toiminut Kari Raivio esitti ajatuksen maisteriverosta, jolla veronmaksajien rahoista koulutuksen saaneet ja menestyneet laitettaisiin maksamaan koulutuksensa takaisin. Ajatus herätti huomiota, ja siitä uutisoitiin mm. Talouselämä-lehdessä sekä sosiaalisen median säikeissä. Keskustelu maisteriverosta haastaa väkisinkin miettimään yleisemmällä tasolla yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen hyötyjä ja kustannuksia.
Tapaus tuo osuvasti ilmi kontekstin suuren merkityksen idean vastaanoton kannalta. Ensimmäisen kerran luin maisteriverosta demareiden ideana vuosia sitten ollessani vielä lukiossa. Vastaavasti tällä hetkellä, kun jo omienkin maisteriopintojeni alku häämöttää kuukausien päässä, maisterivero on saanut Liberan tarjoaman puheenvuoron myötä oikeistolaisemman ja liberaalimman sävyn. Mikään yksittäinen ideologia ei voi omia ideaa yhteiskunnalta saadun edun maksamisesta takaisin. Vastikkeettomuuteen verrattuna vastikkeellisuus on lähempänä liberalismina tunnettua ajatusta vapaudesta ja vastuusta, vaikka tässä tapauksessa kyse onkin lähtökohtaisesti kollektivistisesta edusta.
Korkeamman asteen koulutuspalvelun tuottaminen maksaa nykyisellään tuntuvasti. Merkittävimpiä eroja ilmenee kuitenkin siinä, missä suhteessa koulutus maksaa itsensä takaisin. Maisteriveron olisi tarkoitus rokottaa niitä, jotka ovat päättäneet hankkia yhteiskunnan tuen vastineeksi niin hyödyllisiä taitoja, että viime kädessä suoraan tai välillisesti markkinoilla ostava asiakas on valmis maksamaan niistä enemmän. Todellisuudessa julkisen sektorin toimeksiannot ja itsessään julkisen sektorin merkittävä koko vähentävät tietoa siitä, mistä ihmiset olisivat itse aidosti valmiita maksamaan.
Asian voisi nähdä niinkin, että keskimääräisesti korkeammin palkattuihin ja koulutustaan vastaaviin töihin työllistyvät maisterit joutuisivat kustantamaan nekin maisteritutkinnot, jotka eivät avaa työmarkkinoilla suurempia ovia – siis tee sitä, minkä lievästikin järkevä opiskelija mieltäisi koulutuksen tehtäväksi. Voin vain kuvitella, miten yliopiston puolella opiskelleet teoreettisempien aineiden osaajat ottavat idean jokseenkin myönteisesti vastaan kuten melkein minkä tahansa taloudellisen kollektivismin menneisyydessä. Vastaavasti mm. talouden ja teknillisen puolen korkeakouluissa opiskelleiden keskuudessa idea kohtaa jyrkempää vastustusta.
On ymmärrettävää, että väkisin yhteisistä varoista tarjotuista niukoista tutkinnoista halutaan periä kustannukset takaisin silloin, kun se on mahdollista. Se, että vain ne henkilöt, jotka ovat päättäneet valita itselleen ja koko yhteiskunnalle tuottoisamman tutkinnon laitettaisiin kantamaan suurempi taakka, ei korjaa resurssien virheellisen kohdistamisen ongelmaa. Resursseja siis käytettäisiin edelleen sellaisiin tutkintoihin, jotka eivät maksaisi itseään takaisin. Maisterivero ei lisäisi kannustimia suorittaa vähemmän itsensä takaisin maksavan tutkinnon sijaan paremmin itsensä takaisin maksavaa tutkintoa.
Kyseenalaistan siis koulutuksen pyhyyden ja yleishyödyllisyyden, mikä on silta suurempaan keskusteluun koulutuksen funktiosta. Puhutaan, että Suomen olisi investoitava koulutukseen, jotta maassa olisi osaavaa työvoimaa. Koulutus ei ole suoraan sama asia kuin osaava työvoima. Se ei myöskään ole homogeeninen kategoria. Koulutusta ei voi verrata tasalaatuiseksi eikä edes vaihtelevan laatuiseksi prosessiksi, joka tuottaisi annetuista tuotantopanoksista vaihtelevan tasoisia hyödyllisiä valmiuksia. Taloustieteellisesti ajateltuna hyöty on subjektiivista. Politiikassa puhutaan yhteisestä, yhteiskunnallisesta hyödystä juuri koulutuksen kohdalla. Sille hyödylle ei ole kriteerejä, vaan kaikki koulutus nähdään kuin uskonnollisella asennoitumisella myönteiseksi. Voidaan nähdä, että takaisinmaksukyvyltään heikompienkin tutkintojen kohdalla uskotaan sattumiin, joiden epätodennäköisyyksiä ei haluta edes arvioida.
Kaikki opiskelu ei vain ole kustannuksiin verrattuna hyödyllistä. Tiettyjen opetettavien tietojen ja taitojen vähäistä kysyntää markkinoilla yritetäänkin usein peitellä yleissivistyksellä. Monia yleissivistäviä tutkintoja varten pyritään myös järjestämään teennäisesti julkista tilausta. Itse arvostan yleissivistystä aivan valtavasti. Minua monesti turhauttaa se, miten monet korkeastikin koulutetut osaajat eivät ole kiinnostuneet asioista omaa kapeaa erikoistumistaan laajemmin. Näen yleissivistyksen pikemminkin henkilökohtaiseksi ihanteeksi ja hyveeksi sen sijaan, että se olisi jonkun muun ylhäältä määräämä itseisarvo.
Koulutus tulisi nähdä enemmänkin opiskelijalle kohdistuvana palveluna, tuotteena ja investointina. Vertaus ei kuitenkaan ole täydellinen, jos investoiva taho ei itse ole vastuussa uhraamansa ajan lisäksi myös laskun maksamisesta. On jopa harmillista, jos nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle tarjotaan yhteisistä varoista etu opiskella aineita, jotka eivät olennaisesti paranna työelämän valmiuksia, mutta joille on joskus nähty ”yhteiskunnallista merkitystä”. Siinä ei ole kyse investoinnista yhtään mihinkään.
Pohjimmiltaan maisteriveron takana on ajatus, että juuri edun saaja maksaa valtiolle takaisin siinä vaiheessa, kun etu realisoituu. Miksi ainoastaan maisterikoulutuksesta tulisi maksaa korvamerkitysti takaisin? Miksei julkisia menoja pyritä kohdistamaan enemmänkin käyttäjä- ja hyötyjäperusteisesti? Vastauksena on todennäköisesti se, ettei lisääntynyt byrokratia maksaisi takaisin hyödyissä. Tosin meillä vallitsee jo tällä hetkellä yksi maailman korkeimmista veroasteista, jonka progressio ja erilaiset solidaarisuuslisät verottavat erityisesti niitä, jotka ovat hyötyneet koulutuksestaan. Tosiasiassa ehdotetun kaltainen maisterivero on jo pitkälti erottamaton osa vallitsevaa verojärjestelmää. Erotuksena on ainoastaan se, jos onnistuu menestymään ilman koulutusta. Liberaalisti ajateltuna maisteriveron ottaminen käyttöön nykyisen järjestelmän päälle olisi kehitystä huonompaan suuntaan. Maisteriveron kaltainen julkisten etujen kohdistaminen voisi olla kohtuullista, mikäli verojärjestelmän perusta olisi tasaisessa prosentissa, ja lisävero olisi saadun palvelun kustannuksiin suhteutettu kiinteä lisäsumma prosentin sijaan.
Palataan vielä lyhyesti maisteriveroon. Se olisi käytännön toteuttamisen kannalta erittäin haasteellinen monien välttämättömien kiistanalaisten määritelmien johdosta. Voisiko esimerkiksi akateemisesta tutkinnostaan luopua vapaaehtoisesti? Entä jos työntekijä tai yrittäjä rikastuu toiminnalla, joka ei millään tavalla liity käytyihin yliopistokursseihin? Entä jos se liittyy vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin? Mihin tulisi vetää raja? Entä opintonsa kesken jättäneet? Voidaanko tietty osuus vaadittavista kursseista nähdä perusteeksi verolle, vai vedetäänkö raja suoraan tutkintotodistuksen hakemiseen? Voisin kuvitella, miten tietotaidoltaan maisterin tasoiset veroja välttelevät osaajat hankkisivat suoritusotteen käymistään kursseista ja selittäisivät työnantajalle olevansa kurssia tai todistusta vaille valmiita maistereita. Kyllä diplomi-insinöörin tutkintoon vaadittavia kursseja tarpeeksi suorittanut työnhakija kykenee vastaamaan osaamista kartoittaviin alan kysymyksiin vakuuttavasti. Yksityisellä sektorilla ymmärrys kohdistuisi varmasti enemmän osaajaan kuin verottajaan. Jos tuosta skenaariosta täytyisi etsiä hyvä puoli, niin ainakin yksityisen sektorin kiinnostavuus työnantajana nousisi, mikä olisi sentään erittäin kaivattua.
Nyt puhutaan vaihteeksi koulutuksesta. Ajatuspaja Liberan viikon vieraana haastattelun antanut professorina ja yliopiston rehtorina toiminut Kari Raivio esitti ajatuksen maisteriverosta, jolla veronmaksajien rahoista koulutuksen saaneet ja menestyneet laitettaisiin maksamaan koulutuksensa takaisin. Ajatus herätti huomiota, ja siitä uutisoitiin mm. Talouselämä-lehdessä sekä sosiaalisen median säikeissä. Keskustelu maisteriverosta haastaa väkisinkin miettimään yleisemmällä tasolla yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen hyötyjä ja kustannuksia.
Tapaus tuo osuvasti ilmi kontekstin suuren merkityksen idean vastaanoton kannalta. Ensimmäisen kerran luin maisteriverosta demareiden ideana vuosia sitten ollessani vielä lukiossa. Vastaavasti tällä hetkellä, kun jo omienkin maisteriopintojeni alku häämöttää kuukausien päässä, maisterivero on saanut Liberan tarjoaman puheenvuoron myötä oikeistolaisemman ja liberaalimman sävyn. Mikään yksittäinen ideologia ei voi omia ideaa yhteiskunnalta saadun edun maksamisesta takaisin. Vastikkeettomuuteen verrattuna vastikkeellisuus on lähempänä liberalismina tunnettua ajatusta vapaudesta ja vastuusta, vaikka tässä tapauksessa kyse onkin lähtökohtaisesti kollektivistisesta edusta.
Korkeamman asteen koulutuspalvelun tuottaminen maksaa nykyisellään tuntuvasti. Merkittävimpiä eroja ilmenee kuitenkin siinä, missä suhteessa koulutus maksaa itsensä takaisin. Maisteriveron olisi tarkoitus rokottaa niitä, jotka ovat päättäneet hankkia yhteiskunnan tuen vastineeksi niin hyödyllisiä taitoja, että viime kädessä suoraan tai välillisesti markkinoilla ostava asiakas on valmis maksamaan niistä enemmän. Todellisuudessa julkisen sektorin toimeksiannot ja itsessään julkisen sektorin merkittävä koko vähentävät tietoa siitä, mistä ihmiset olisivat itse aidosti valmiita maksamaan.
Asian voisi nähdä niinkin, että keskimääräisesti korkeammin palkattuihin ja koulutustaan vastaaviin töihin työllistyvät maisterit joutuisivat kustantamaan nekin maisteritutkinnot, jotka eivät avaa työmarkkinoilla suurempia ovia – siis tee sitä, minkä lievästikin järkevä opiskelija mieltäisi koulutuksen tehtäväksi. Voin vain kuvitella, miten yliopiston puolella opiskelleet teoreettisempien aineiden osaajat ottavat idean jokseenkin myönteisesti vastaan kuten melkein minkä tahansa taloudellisen kollektivismin menneisyydessä. Vastaavasti mm. talouden ja teknillisen puolen korkeakouluissa opiskelleiden keskuudessa idea kohtaa jyrkempää vastustusta.
On ymmärrettävää, että väkisin yhteisistä varoista tarjotuista niukoista tutkinnoista halutaan periä kustannukset takaisin silloin, kun se on mahdollista. Se, että vain ne henkilöt, jotka ovat päättäneet valita itselleen ja koko yhteiskunnalle tuottoisamman tutkinnon laitettaisiin kantamaan suurempi taakka, ei korjaa resurssien virheellisen kohdistamisen ongelmaa. Resursseja siis käytettäisiin edelleen sellaisiin tutkintoihin, jotka eivät maksaisi itseään takaisin. Maisterivero ei lisäisi kannustimia suorittaa vähemmän itsensä takaisin maksavan tutkinnon sijaan paremmin itsensä takaisin maksavaa tutkintoa.
Kyseenalaistan siis koulutuksen pyhyyden ja yleishyödyllisyyden, mikä on silta suurempaan keskusteluun koulutuksen funktiosta. Puhutaan, että Suomen olisi investoitava koulutukseen, jotta maassa olisi osaavaa työvoimaa. Koulutus ei ole suoraan sama asia kuin osaava työvoima. Se ei myöskään ole homogeeninen kategoria. Koulutusta ei voi verrata tasalaatuiseksi eikä edes vaihtelevan laatuiseksi prosessiksi, joka tuottaisi annetuista tuotantopanoksista vaihtelevan tasoisia hyödyllisiä valmiuksia. Taloustieteellisesti ajateltuna hyöty on subjektiivista. Politiikassa puhutaan yhteisestä, yhteiskunnallisesta hyödystä juuri koulutuksen kohdalla. Sille hyödylle ei ole kriteerejä, vaan kaikki koulutus nähdään kuin uskonnollisella asennoitumisella myönteiseksi. Voidaan nähdä, että takaisinmaksukyvyltään heikompienkin tutkintojen kohdalla uskotaan sattumiin, joiden epätodennäköisyyksiä ei haluta edes arvioida.
Kaikki opiskelu ei vain ole kustannuksiin verrattuna hyödyllistä. Tiettyjen opetettavien tietojen ja taitojen vähäistä kysyntää markkinoilla yritetäänkin usein peitellä yleissivistyksellä. Monia yleissivistäviä tutkintoja varten pyritään myös järjestämään teennäisesti julkista tilausta. Itse arvostan yleissivistystä aivan valtavasti. Minua monesti turhauttaa se, miten monet korkeastikin koulutetut osaajat eivät ole kiinnostuneet asioista omaa kapeaa erikoistumistaan laajemmin. Näen yleissivistyksen pikemminkin henkilökohtaiseksi ihanteeksi ja hyveeksi sen sijaan, että se olisi jonkun muun ylhäältä määräämä itseisarvo.
Koulutus tulisi nähdä enemmänkin opiskelijalle kohdistuvana palveluna, tuotteena ja investointina. Vertaus ei kuitenkaan ole täydellinen, jos investoiva taho ei itse ole vastuussa uhraamansa ajan lisäksi myös laskun maksamisesta. On jopa harmillista, jos nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle tarjotaan yhteisistä varoista etu opiskella aineita, jotka eivät olennaisesti paranna työelämän valmiuksia, mutta joille on joskus nähty ”yhteiskunnallista merkitystä”. Siinä ei ole kyse investoinnista yhtään mihinkään.
Pohjimmiltaan maisteriveron takana on ajatus, että juuri edun saaja maksaa valtiolle takaisin siinä vaiheessa, kun etu realisoituu. Miksi ainoastaan maisterikoulutuksesta tulisi maksaa korvamerkitysti takaisin? Miksei julkisia menoja pyritä kohdistamaan enemmänkin käyttäjä- ja hyötyjäperusteisesti? Vastauksena on todennäköisesti se, ettei lisääntynyt byrokratia maksaisi takaisin hyödyissä. Tosin meillä vallitsee jo tällä hetkellä yksi maailman korkeimmista veroasteista, jonka progressio ja erilaiset solidaarisuuslisät verottavat erityisesti niitä, jotka ovat hyötyneet koulutuksestaan. Tosiasiassa ehdotetun kaltainen maisterivero on jo pitkälti erottamaton osa vallitsevaa verojärjestelmää. Erotuksena on ainoastaan se, jos onnistuu menestymään ilman koulutusta. Liberaalisti ajateltuna maisteriveron ottaminen käyttöön nykyisen järjestelmän päälle olisi kehitystä huonompaan suuntaan. Maisteriveron kaltainen julkisten etujen kohdistaminen voisi olla kohtuullista, mikäli verojärjestelmän perusta olisi tasaisessa prosentissa, ja lisävero olisi saadun palvelun kustannuksiin suhteutettu kiinteä lisäsumma prosentin sijaan.
Palataan vielä lyhyesti maisteriveroon. Se olisi käytännön toteuttamisen kannalta erittäin haasteellinen monien välttämättömien kiistanalaisten määritelmien johdosta. Voisiko esimerkiksi akateemisesta tutkinnostaan luopua vapaaehtoisesti? Entä jos työntekijä tai yrittäjä rikastuu toiminnalla, joka ei millään tavalla liity käytyihin yliopistokursseihin? Entä jos se liittyy vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin? Mihin tulisi vetää raja? Entä opintonsa kesken jättäneet? Voidaanko tietty osuus vaadittavista kursseista nähdä perusteeksi verolle, vai vedetäänkö raja suoraan tutkintotodistuksen hakemiseen? Voisin kuvitella, miten tietotaidoltaan maisterin tasoiset veroja välttelevät osaajat hankkisivat suoritusotteen käymistään kursseista ja selittäisivät työnantajalle olevansa kurssia tai todistusta vaille valmiita maistereita. Kyllä diplomi-insinöörin tutkintoon vaadittavia kursseja tarpeeksi suorittanut työnhakija kykenee vastaamaan osaamista kartoittaviin alan kysymyksiin vakuuttavasti. Yksityisellä sektorilla ymmärrys kohdistuisi varmasti enemmän osaajaan kuin verottajaan. Jos tuosta skenaariosta täytyisi etsiä hyvä puoli, niin ainakin yksityisen sektorin kiinnostavuus työnantajana nousisi, mikä olisi sentään erittäin kaivattua.
]]>Pohtimatta sen enempää tunnettujen koulukuntien metodien rehellisyyttä perinteiset kommunistit tuntevat usein vetoa Marxiin, lievemmät sosialistit ja sosiaalidemokraatit ovat tyypillisesti jakautuneet Keynesin nimeä kantavaan koulukuntaan tai sen myöhempiin variaatioihin. Keynesiläiset ovat myös sulautuneet nykyiseen epämääräiseen neoklassisen valtavirran synteesiin, josta saattaa yhtä hyvin löytyä myös liberaalejakin erilaisilla sisällöllisillä painotuksilla. Erityisesti liberaalivaltaisten edustajajoukkojen puolesta erottuvat mm. Milton Friedmanin nimeen liitetty Chicagolainen koulukunta sekä pitkät perinteet omaava itävaltalainen koulukunta.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Peter Boettke (s. 1960) on kuuluisassa artikkelissaan Why are there no Austrian Socialists? (1995) käsitellyt itävaltalaisen koulukunnan osalta tieteen arvovapauden periaatetta (Wertfreiheit) ja pyrkinyt vastaamaan, miksi itävaltalainen koulukunta kuitenkin vetää puoleensa lähes ainoastaan klassisia liberaaleja ja libertaareja.
1900-luvun merkittävin itävaltalaisen taloustieteen uranuurtaja Ludwig von Mises painotti taloustieteessään arvovapauden periaatetta: taloustieteen tehtävänä oli arvioida pelkkiä keinoja ja niiden tarkoituksenmukaisuutta päämäärään nähden, ei tuomita päämääriä.
Tunnetut itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijät Murray N. Rothbard ja Hans-Hermann Hoppe ovat tulleet tunnetuiksi misesiläisen aksiomaattisen taloustieteen soveltamisesta myös aatefilosofiaan. Kyse ei kuitenkaan ole aatteen yhdistämisestä taloustieteeseen, vaan idean kuljettamisesta myös sen rajan yli, johon taloustiede selittävänä tieteenä loppuu.
Arvovapaan tieteen puolestapuhuja ei kiistä sitä, että arvot vaikuttavat kaikkeen ihmisen toimintaan. Tieteellinen työ ei ole poikkeus, vaikka sen toivisi olevan arvovapaata ja rehellisen neutraalia. Tähän liittyen Boettke korostaa, että tieteestä on erotettavissa erilleen kaksi olennaista puolta: painopiste (vision) ja tutkimus (analysis).
Painopiste liittyy olennaisiin tutkimuskohteisiin ja kysymyksiin, joihin haluamme vastauksia, ja joista olemme kiinnostuneita. Maailmankaikkeus, ihmiskunta ja yksilönkin toiminta tarjoavat lähes loputtomasti tutkittavaa. Olisi mahdotonta jakaa kaikkia tutkimusresursseja tasaisesti kaikkiin mahdollisiin kohteisiin. Siksi tutkijan vapaus valita kiinnostava ja erityistaitoja parhaiten vastaava tutkimuskohde ei ole rikos selittävää, rehellistä ja arvovapaata tiedettä kohtaan.
Tutkimuksella tarkoitetaan ikään kuin teknistä suoritusta, keinoja ja sääntöjä, joita soveltamalla lähestymme tutkittavia kohteita. Kun puhutaan arvovapauden ihanteesta, sitä vaaditaan juuri tutkimusmenetelmiltä ja logiikalta. Selitysten on oltava loogisia, ja taustaoletusten realistisia sekä perusteltuja. Esimerkiksi tietyn talouspoliittisen operaation pitkän aikavälin seurausten kumoaminen tieteellisessä keskustelussa pelkällä väittämällä ”pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita” olisi arvolatautunut pyrkimys puolustaa lyhytjänteisyyttä ja hyödyntää moraaliargumenttia tosiasian kumoamiseen.
Misesin ja Hayekin painavimmat argumentit sosialistisen teorian kritiikistä, kuten talouslaskun ongelma, noudattivat arvovapauden ihannetta. Informaation hajautuneisuus, kehittyneen pääomarakenteen monimutkaisuus, suhteellisten rahahintojen funktio sekä voittojen ja tappioiden järjestelmän hintasignaalit olivat heidän olennaisia analyyttisiä ja arvolatautuneista olettamuksista vapaita argumenttejaan. Rothbard huomasi, että ideologisuudesta syytetään ennen kaikkea valtavirrasta poikkeavia tahoja.
Klassinen liberalismi ja libertarismi houkuttelevat nuoria ja avoimia mieliä tutustumaan itävaltalaisen koulukunnan oppisuuntaan juuri erityisen painopisteen puolesta. Itävaltalaisen koulukunnan painopisteitä ovat mm. metodologia, subjektivistinen mikroteoria, rahajärjestelmän teoria sekä sääntelyn ja sääntelemättömyyden aito vertaileminen.
Laajan valtavirtataloustieteen perusopinnoissa metodologialla on pienempi painoarvo kuin itävaltalaisessa oppisuunnassa. Subjektivismia ei useinkaan ole sisäistetty tai sovellettu yhtä pitkälle. Tarkastelujen lähtökohtana on usein mm. julkisten keskuspankkien olemassaolo sekä vahva yhteiskuntapoliittinen kontrolli. Monesti valtavirtataloustieteen harjoittaminen muistuttaa yhteiskuntapoliittista konsultointia valtiollisen suunnittelijan tueksi.
Boettke näkee, että koska filosofinen ja taloudellinen ilmapiiri ajoivat aikoinaan itävaltalaisen koulukunnan orastavan valtavirran ulkopuolelle, koulukunnassa on täytynyt olla jotain tavanomaisesta poikkeavaa, joka on kaikesta huolimatta kiinnostanut ihmisiä jo yli vuosisadan ajan. Boettken mielestä tavallisilla teoreetikoilla saattaa olla heikko valmius käsitellä klassisen liberalismin ja libertarismin taloudellisia painopisteaiheita, tai niitä vain tavallisesti vältellään ammattikunnan sisällä.
Misesillä oli utilitaristinen sanoma, jonka mukaan vapaa markkinatalous ja yksityisomistus olisivat tarkoituksenmukaisempi järjestelmä vaurauden tuottamiseksi ihmismassoille. Misesin oppilas Murray Rothbard puolestaan kehitti luonnollisten oikeuksien aatefilosofista suuntausta, jossa omistusoikeus kehoon ja omaisuuteen ovat moraalisia itseisarvoja. Rothbard ja hänen seuraajansa ovat kehitelleet kiehtovaa ajatusta markkinatalouden soveltamisesta jopa valtion monopolisoimiin ydintoimintoihin. Vähäisen kokemuksen puutteessa tämä on mielikuvitusta, mutta ennen kaikkea myös taloustieteellistä päättelykykyä vaativa haaste.
Miksi sosialistit eivät siis ole edustettuina itävaltalaisessa koulukunnassa? Oikeastaan itävaltalainen koulukunta ei ole myöskään vetänyt puoleensa sosiaalidemokraatteja tai edes merkittävää osaa ”oikeistolaisisat”. Edelleen voimme kysyä, miksi jäljelle jää lähinnä klassisista liberaaleista ja libertaareista koostuva ryhmä? Itävaltalainen koulukunta on vain tarjonnut vastauksia niihin massasta erottuviin kysymyksiin, joita erityisesti näillä liberaaleilla on ollut tapana esittää.
]]>
Jokaisella on käsitys byrokratiasta ja sen määritelmästä. Poliitisesti termi juontaa Ranskan vallankumousta edeltävään aikaan, kun taas yhteiskuntatieteellisen perustan byrokratialle loi saksalainen sosiologi Max Weber. Itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises puolestaan esitteli kirjassaan Bureaucracy (1944) logiikan, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat organisaatiot voidaan luokitella joko byrokratioiksi tai yksityisyrityksiksi. Olennainen kriteeri oli markkinoilla ilmenevien voittojen ja tappioiden soveltaminen johdon päätöksenteossa. Yksityisyrityksen toiminta riippuu selkeästi toiminnan kannattavuudesta, eli markkinoilla toteutuvista voitoista ja tappioista. Sijoittajat ja lainanantajat ovatkin kiinnostuneita yleisistä, keskenään vertailukelpoisista liiketoiminnan avainluvuista. Sen sijaan byrokratiat mittaavat tavoitteiden saavuttamista viime kädessä muilla kriteereillä, jos mittaavat ylipäätään. Erityisesti byrokraattisten organisaatioiden rahoitus ei ole suoraan kytköksissä menestykseen markkinoilla.
Von Mises jätti käsittelemättä termiensä soveltumista ns. kolmannen sektorin organisaatioihin, jotka ovat kansalaisyhteiskunnan perusta. Esimerkiksi suuret hyväntekeväisyysjärjestöt edellyttävät merkittäviä panostuksia organisaation hallintoon, ja niissä on usein hierarkkinen rakenne sekä weberiläisittäin byrokraattisia periaatteita noudattava hallinto. Toisaalta sama pätee yritystoimintaankin. Liiketaloudellisen vaihdannan sijaan rahoitus ja resurssit ansaitaan vetämällä puoleensa vapaaehtoisia aktiivisia jäseniä ja lahjoituksia. Se vaatii panostusta markkinointiin, jolloin koko organisaatiosta tulee väline uusien resurssien hankkimiseksi. Organisaatio tarjoaa valmiin idean ja kanavan edistää siitä kiinnostuneiden ihmisten päämääriä. Yritykset toimivat aivan samalla tavalla, paitsi että yhdistykset eivät tavoittele juuri rahallista voittoa, eikä sillä ole niin suurta painoarvoa onnistumisen kannalta.
Kolmannen sektorin organisaation tuloksellisuutta saatetaan arvioida yhdistyksen johdon näkökulmasta laadullisin mittarein, ja hallituksella voi olla myös ratkaiseva rooli saadun rahoituksen kohdistajana. Se olisi puolestaan byrokraattinen piirre. Toisaalta auktoriteetti ja resurssit eivät tule ylemmältä taholta kuten valtion budjetista, eikä ylempänä edes ole varsinaista hierarkkista komentajaa tai lainsäädännöllistä määräystä. Vastaesimerkkinä oikeasta byrokratiasta voidaan käyttää Puolustusvoimien organisaatiota. Sen resurssit tulevat julkisesta puolustusbudjetista, ja organisaation olemassaolo ja tehtävät määritetään laissa. Kolmannella sektorilla toimivat vapaaehtoiset puolestaan perustavat osallistumisensa subjektiiviseen arvioon toiminnan tuloksellisuudesta, ja heillä on myös suurempi vapaus sekä motiivi tehdä toiminnasta enemmän itsensä näköistä. Paikallisilla osastoilla on usein myös omat itsenäiset tulonsa.
Aktiivinen jäsen, joka sijoittaa aikaa ja rahaa voitaisiin nähdä organisaation asiakkaana, mutta yhtä lailla osakkaana. Jos kertalahjoituksen tai kannatusmaksun tarkoitus on tuottaa välitöntä hyvää tunnetta vailla aktiivista seurantaa myöhemmistä tuloksista, suhde muistuttaisi selvästi asiakkuutta. Jos taas jäsen sijoittaa toimintaan aikaa ja rahaa jääden aktiivisesti seuraamaan toiminnan kehittymistä epävarmassa tulevaisuudessa, toiminta muistuttaa osakkuutta. Toiminnan kehittyminen panostusten jälkeen vastaamaan henkilön odottamaan suuntaan olisi verrattavissa voitonjakoon sijoittajalle.
Kun ymmärrämme vapaaehtoisen vaihdannan ja resurssien kohdistamisen olevan riippumatonta vaihdannan välineestä kuten rahasta, huomaamme yksityisten yhdistysten muistuttavan enemmän yritystoimintaa kuin byrokraattisia laitoksia. Kaupalliset konseptit asiakkuudesta ja osakkuudesta ovat selitysvoimaisia niilläkin vapaaehtoisen toiminnan alueilla, joilla tuloksia ei mitata rahassa. Ihmisen toiminta ei katso vaihdannan välinettä.
Byrokratia tunnetaan yhteiskuntatieteiden parissa ennen kaikkea edellä mainitun Max Weberin ideaalimallina, jota vasten eri organisaatioiden toimintakulttuuria on tapana vertailla. Vastaavasti misesiläisen määritelmän takana on laajempia ajatuksia talousjärjestelmästä, resurssien kohdistamisesta ja voittojen sekä tappioiden järjestelmästä. Tällöin määritelmät eivät siis haasta toisiaan, vaan ne keskittyvät tarkastelemaan organisaation eri piirteitä.
Ludwig von Misesin teos Bureaucracy (1944) käsittelee byrokraattisen hallinnon ja yksityisyritysten olennaisia eroja talousteoreettisesti ja sosiologisesti. Misesin logiikka ja havainnot ovat edelleen ajankohtaisia. Reilu satasivuinen Bureaucracy on ytimekäs ja viimeistään siksi erittäin suositeltava yhteiskuntatieteellinen perusteos.
Kirjoitukseni Liberassa ja tiedelehti Hybriksessä
Kirjoitin kummankin tahon pyynnöstä kirjoitukset, joissa käsittelin yleisesti valtiojohtoisuutta ja nykyisin vallitsevien julkisten instituutioiden heikkoutta.
Elämää hyvinvointivaltiossa
Henri Heikkinen ja Antti Vesala julkaisivat hyvinvointivaltioon kriittisesti suhtautuvan kirjan Elämää hyvinvointivaltiossa. Kirjassa yhdistyy erityisesti suomalainen realismi ja yksilönvapautta korostava ideologinen teoria varsin luettavalla tyylillä. Vuosia Heikkisen blogia lukeneena ja jaettuani ajatuksia miehen kanssa kirjan sisältö on minulle hyvin tuttua. Kirjan merkittävänä pohjana toimivat nimittäin Heikkisen blogitekstit. Lue kirjoittajan julkaisupuhe, josta löytyy myös linkki kirjan sähköiseen ilmaisversioon.
Unelmasta painajaiseksi
Helsinkiläinen kunnanvaltuutettu ja erityisesti kokoomusnuorten entisenä puheenjohtajana tunnettu Wille Rydman julkaisi hyvinvointivaltion heikkouksia analysoivan kirjan Unelmasta painajaiseksi? – Kuinka hyvinvointivaltio syö itse itsensä. Tässä tiiviissä julkaisussa korostuu erityisesti viiltävä logiikka, ja myös talous- sekä yhteiskuntateoriat ovat kattavasti esillä. Verrattuna Heikkisen ja Vesalan kirjaan Rydmanin kirja on tyyliltään ja kohderyhmältään akateemisempi ja näin hitusen vähemmän populaari. Jo satunnaisten kappaleiden lukeminen oli todella yllättävä kokemus. Monissa asioissa Rydmanin loogiseen päättelyketjuun pystyi samaistumaan niin helposti, että ajatukset olivat kuin omiani. Lue pätevä blogikirjoitus kirjasta. Kirja on luettavissa sähköisesti.
Liberaali valtio
Tampereen yliopiston professorina ja suomalaisena klassisen liberalismin asiantuntijana tunnettu Risto Harisalo ja hallintotieteiden tohtori Jani Rajaniemi julkaisivat kirjan Liberaali valtio – toimiva yhteiskunta. Suosittelen tutustumaan esittelyyn, jonka toinen Liberan perustajista Petri Kajander on kirjoittanut. Kirjassa havainnollistetaan yhteiskuntafilosofian ja talousteorioiden konsepteja ihmisläheisesti. Lukuisiin yhteiskuntafilosofisiin kirjoihin verrattuna vaihtoehtoista yhteiskuntamallia lähestytään jo astetta käytännöllisemmin.
Kokoomusnuorten klassinen liberalismi kuohutti
Susanna Koski ei esittelyjä kaipaa. Kokoomusnuoret valitsivat elokuisessa liittokokouksessaan jäsenäänestyksellä uuden puheenjohtajan, josta tuli pian kahden viikon ajaksi Suomen puhutuin poliittinen henkilö. Julkisuusmyrsky lähti kokoomusnuorten yhdessä laatimasta tavoiteohjelmasta, jossa korostui ennen kaikkea klassinen liberaali ideologia. Ei siis ihme, että se herätti emopuolueessa vastustusta, ja jopa jonkinlaista pelkoakin oli aistittavissa. Puoluepolitiikassa kokoomusnuorten rohkeat ajatukset houkuttelivat kilpailijoita käyttämään tilannetta hyväkseen, missä ei ole mitään uutta. Röyhkein vastustus tuli kuitenkin omasta puolueesta, jonka ylimmässä johdossa liberaalit ideat tyrmättiin ensin ”järjettömiksi”. Kentällä mm. sananvapauden rohkea ajaminen rinnastettiin ääriliikkeisiin.
Kokoomusnuoret hoitivat julkisuusmyrskyn asiallisesti ja yhteishengessä, mikä osoittaa vasemmiston ja emopuolueen paheksumien ideoiden nauttivan nuorisossa laajempaakin ymmärrystä. Puheenjohtaja Koski oli paljon esillä eri haastatteluissa. Hänen sanomastaan ei jäänyt epäselväksi, että avainsana on yksilönvapaus. Myös Henri Heikkinen vastasi analyyttisesti kritiikkiin. Liittohallituksen jäsen Janne Pihlaja otti kantaa kataislaisen puoluejohdon ylimieliseen johtamistapaan ja haluttomuuteen käydä rehellistä dialogia. Hänen mukaansa hysteria oli merkki paineensietokyvyttömyydestä ja selkärangattomuudesta. Mediamyrskyn jälkeisessä haastattelussa Katainen yritti hillitä itseään, sillä hän ei pyrkinyt leimaamaan puolueen nuorisoa ääriainekseksi. Sen sijaan hän luonnehti kiistanalaisten ajatusten kumpuavan ”aikuisten elämälle vieraasta teoreettisesta pohdinnasta” tietenkin ilman konkreettista esimerkkiä.
Uuden vuoden tervehdyksessään Katainen oli tullut ainakin retoriikaltaan nuorten linjoille, sillä hän peräänkuulutti enemmän valinnanvapautta ja yksilöllisiä ratkaisuja. Katainen kritisoi ajatusta ylhäältä käsin johdetusta yhteiskunnasta. Tässä jäädäänkin nyt odottelemaan puheiden lunastamista.
Kauppatieteiden kandidaatin tutkielma
Syksyn suurin opiskeluuni liittyä projekti oli kauppatieteellinen kandidaatintutkielmani. Tutkin laskentatoimen ja rahoituksen teorian pohjalta suurten (ja keskisuurten) suomalaisten yritysten talousjohtajien käytäntöjä ottaa inflaatio huomioon investointihankkeissa. Yhdistelin teoreettiseen viitekehykseen myös kansantaloustiedettä, sillä inflaatio on tunnettu taloustieteiden parissa jo vuosisatoja. Vastaavasti tieteellinen liikkeenjohto on vain noin sata vuotta nuori ala. Koska tutkielman sallittu sivumäärä oli hyvin rajallinen, jouduin rajaamaan paljon mielenkiintoista asiaa myöhemmin käsiteltäväksi.
Empiiriset tulokseni ovat erityisen mielenkiintoisia, kun niitä käsittelee laskentatoimen ja rahoituksen lisäksi taloustieteellisiä teorioita vasten. Hyvin tuntemani itävaltalaisen koulukunnan kirjallisuudessa nähdään, että rahakannan laajentamisen myötä kiertoon päätyvä raha vääristää hintainformaatiota ja vaikeuttaa varsinkin investointihankkeita. Korkotason madaltamisella, ts. rahan tarjonnan lisäämisellä on pyritty kannustamaan yrityksiä investointeihin ja sitä kautta elvyttämään taloutta. Rahakannan laajentaminen liittyy inflaatioon, jolloin laskelmia tekevän johtajan on jälleen arvioitava reaalinen korko- ja hintataso koko hankkeen kaudelle. Vasta-argumenttina on esitetetty, että nykyaikaisten tieto- ja laskentajärjestelmien myötä talousjohtajilla on käytössään relevantit tiedot ja työkalut. Havaintoni talousjohtajien laskentakäytännöistä vastasivat pikemminkin niitä olosuhteita, joissa itävaltalaisen koulukunnan näkökulmat ovat aiheellisia.
Liberan perustaja Gustav von Hertzen 1930-2013
18. päivänä joulukuuta suuri suomalainen liikemies ja ajattelija vuorineuvos Gustav von Hertzen nukkui pois 83 vuoden iässä. Viime vuosina von Hertzen nousi esille ajatuspaja Liberan johdosta, sillä hän perusti julkisuuteen nousseen yksilönvapaushenkisen ajatushautomon yhdessä Petri Kajanderin kanssa kesällä 2011. Minulla oli kunnia tuntea ”Gusse” henkilökohtaisesti mm. erään kevään aikana toteutetun projektin johdosta. Siinä ohessa keskustelin hänen kanssaan tuntikausia hänen näkemästään sota-ajasta, teknisestä ja taloudellisesta kehityksestä sekä tieteenfilosofiasta.
Von Hertzen oli poikkeuksellinen ajattelija, sillä hänellä oli takanaan pitkä ura niin tekniikan kuin liikkeenjohdonkin alalta korkeita toimitusjohtajan ja yrityshallituksen tehtäviä myöten. Hän todellakin tiesi, miten erilaiset ideatason käsitykset markkinataloudesta, korporatismista ja komentotaloudesta sekä muut eettiset näkökulmat toimivat käytännössä. Gustav von Hertzen jätti merkittävän älyllisen ja henkisen perinnön tarjoten myös innoittavan esikuvan yksilönvapautta ja aikaansaamista arvostaville ihmisille. Omistuskirjoituksilla saamani teokset Spirit of the Game (1993) ja Demokratian haaste (2008) ovat lukulistani kärjessä, ja suosittelen ketä tahansa tutustumaan niihin. Von Hertzenin nimikkosivustolla on mahdollista tutustua kattavasti miehen älylliseen perintöön hänen kirjoitustensa kautta.
Vuonna 2013 ajatuspaja Libera sai mediassa julkisuutta lukuisten eri julkaisujen johdosta, jotka käsittelivät mm. ammattiyhdistysliikettä yhteiskunnallisena ongelmana, sukupuolien välistä tasa-arvoa, julkisen valinnan teoriaa ja sosiaaliturvajärjestelmää.
Olen nähnyt itse omakohtaisesti monta kertaa, miten uudet ja vieraat ajatukset pyritään sivuuttamaan ja leimaamaan ”teoreettisiksi” ja ”idealistisiksi” pelkällä retoriikalla ilman kärsivällisempää otetta. Suosin mielummin teoriaan kytkettyä pohdintaa ja päätöksentekoa kuin sen vastakohtaa tai edes keskitien vaihtoehtoa, löysemmin teorioihin kytkettyä ajattelua. Syynä on se, että teoriat auttavat oikeasti tunnistamaan ilmiöitä, ja aikaisemmin oivallettuja ajatuksia soveltava yksilö seisoo aina jättiläisen harteilla.
Johtajuuteen liitetään usein kyky intuitiivisuuteen, eli tapauskohtaiseen arviointiin ja deduktiiviseen päättelyyn. Vastakohta on kaavoihin kangistuminen ja löyhä induktiivinen päättely. Kaavojen tunteminen ei itsessään johda kaavoihin kangistumiseen, vaan sovelluskyvyn puute. Useampien teoreettisten konseptien tunteminen auttaa ratkaisevasti käytännön sovelluksissa. Liberan blogiin kirjoittanut ekonomi ja mestarineuvottelija Sami Miettinen ilmaisi asian loistavasti: ”Idealisti hahmottaa toivotun idean, vision, tulevaisuudesta ja lähtee toteuttamaan sitä.”
Kuluneen vuoden aikana mediassa (ks. esim SK) on puhuttu yksilönvapaudesta nousevana liikkeenä, jolla on monta kärkeä niin ajatushautomoissa, poliittisissa puolueissa, blogimaailmassa kuin elinkeinoelämässäkin. Kyse ei ole enää pienen piirin ”teoreettisesta pohdinnasta”.
Kiitän jälleen lukijoitani menneestä mielenkiintoisesta vuodesta ja antoisista keskusteluista sekä sähköpostipalautteesta! Suosittelen lukijoita aktivoitumaan myös facebookissa, jossa päivittelen useammin kuin blogissani :)
Hyvää alkavaa vuotta 2014!
]]>
Olen jo aikaisemmin miettinyt, että nykyisessä aatteellisessa ilmapiirissä kokonaisvaltaisesti liberaalilla tavalla ajattelevien ihmisten tulee olla jollain tavalla poikkeavia persoonia. Tuntemani liberaalit ajattelevat yleensä teoreettisesti ja tieteellisesti. Vähintäänkin liberaaleilla on tapana ajatella itsenäisesti ilman monille institutionaalisemmille poliittisille ryhmille tyypillistä ryhmäpainetta. Vaikka perinteisen puoluepoliittisen vaikuttamisen voimaan uskovat liberaalit näkisivätkin muut jyrkät liberaalit epäpragmaattisina idealisteina, luonnetyyppien suhteen liberaalien keskuudessa esiintyy myös käytännöllistä ajattelua. Usein tuo käytännöllisyys liittyy politiikan ulkopuolisiin taitoihin, mm. työelämään.
Liberaalimafiassa tehdyn kyselyn perusteella koko väestön suhteen harvinaiset luonnetyypit kuten
- INTJ (”tutkija”),
- ENTJ (”johtaja”),
- INTP (”ajattelija”)
- ENTP (”edelläkävijä”)
olivat moninkertaisessa suhteessa edustettuina. NTJ-ryhmä, eli tilannekohtaisesti (deduktiivisesti) järkeilevät ja harkitsevat luonteet kattoivat 62,5% kaikista vastaajista. Koko väestöstä tuo luonnetyyppien ryhmä kattaisi kymmenen kertaa vähemmän vastaajista, n. 6%.
Kun yksi kolmesta kriteeristä, harkitseminen vs. spontaanisuus (J/P) jätettiin pois ja keskityttiin NT-tekijöiden nimittäjään, siis tilannekohtaiseen ja järkeilevään ajatteluun, sillä katettiin 85% liberaalimafian vastaajista. Koko väestössä vastaava osuus olisi n. 14%.
Liberaalimafiassa tehty kysely yllätti jopa odotukset, että selkeästi suurin osa vastaajista (65,5%) mahtui kaikista 16 eri Myers-Briggsin luonnetyypeistä kahteen hyvin saman tyyppiseen lokeroon, INTJ ja ENTJ. Muihin persoonallisuustyyppeihin suhteutettuna nuo ovat harvinaisempia. Ei ihme, että johdonmukaiset liberaalit ovat pieni ja hajaantunut joukko verrattuna suurempiin liikkeisiin. INTJ- ja ENTJ-tyyppiset ihmiset ovat määritelmällisesti itsepäisempiä koordinaattoreita ja johtajia. Sen sijaan yliedustettuina he voivat olla huonoja johdettavia. Hierarkkinen työnjako vaatisi todennäköisesti erilaisia vaihtelevampia luonneprofiileja, nimikkeiltään mm. ”tunnollisia”, ”esiintyjiä”, ”suojelijoita”, ”vartijoita”, ”hoitajia”.
Oma hypoteesini on, että suuremmissa liikkeissä työnjaon taustalla on sellainen ihmistyyppien kokoonpano, joka muistuttaa enemmän otantaa koko väestöstä kuin Liberaalimafiasta. Erilaisia ajattelija- ja koordinaattorihenkisiä ihmisiä olisi siis vähemmän suhteessa suorittajiin ja seuraajiin. Liberaalimafian otoksessa oli puutetta juuri helpommin johdettavista luonnetyypeistä. Seuraavaksi olisikin paikallaan vastaava tutkimus muun kaltaisten poliittisten liikkeiden kannattajien luonteenpiirteistä puhumattakaan perusteellisemmasta tutkimuksesta myös liberaalipiireissä.
Jos hypoteesini osoittautuisi oikean suuntaiseksi, se laittaisi miettimään entistä enemmän ideologian edistämisen strategiaa. Ajattelijoiden ja johtajien ei missään nimessä ole järkevää riitautua keskenään kilpailemalla samoista niukoista johtopaikoista puoluepoliittisissa organisaatioissa. Toki poliittiseen ilmapiiriin voi pyrkiä vaikuttamaan keskustelemalla avainasemassa olevien poliittisten vaikuttajien kanssa, mihin puoluepolitiikka tarjoaakin tehokkaan kanavan. Täytyy muistaa, että korkeassa asemassa olevia poliittisia vaikuttajia ei kuitenkaan ohjaa pelkkä aate, vaan ennen kaikkea oman elinkeinon turvaaminen keinolla millä hyvänsä. Nuorella harrastelijapoliitikolla saattaa vielä olla elämässään vaihtoehtoja.
Teoreettisen mielipidevaikuttamisen lisäksi käytännön teot ja oman ammattitaidon soveltaminen ovat vähintään yhtä tärkeitä. Kartellit sekä niiden kaltaiset lujat ja vakiintuneet liiketoimintarakenteet ovat usein kytköksissä julkiseen valtaan ja politiikkaan. Tuolloin erilaiset uudet yritykset ja innovaatiot tarjoavat sijoittajille ja asiantuntijoille sekä mahdollisuuden vaurastua että haastaa valtiojohtoisuutta. Johtajille, tutkijoille, ajattelijoille ja edelläkävijöille on puoluepolitiikan lisäksi erityistä tilaa mediassa, yritysmaailmassa, koulutuksessa ja kansalaisyhteiskunnan toiminnoissa. Olen jo useamman vuoden korostanut, että yksittäiset lainsäädännölliset päätökset ovat seurausta koko yhteiskunnassa vallitsevasta ajattelusta. Mahdollisuudet johtaa kansalaismielipidettä eduskunnasta ovat lopuksi hyvin rajalliset. Pikemminkin päättäjillä on kyky pakottaa omat arvonsa tai ainakin päätöksensä syleilemään tärkeintä äänestäjäryhmää. Todelliset pioneerit harvoin toimivat poliittisina päättäjinä.
Hypoteesini pohjalta olisi helpompi ymmärtää näkemyksiä, joiden mukaan aktiiviset liberaalit eivät ole aina puoluepoliittisesti otollista massaa. Olisin enemmän huolissani, jos jokainen tuntemani yksilönvapauden kannattaja kokisi puoluepolitiikan suhteelliseksi edukseen. Puoluepolitiikka on strategiselta merkitykseltään vain yksi osa-alue monien joukossa. Olennaisempi kysymys on se, saadaanko puoluepolitiikan parissa työskentelevät valtiojohtoisuuden haastajat ymmärtämään oma roolinsa suuremmalla kartalla ja etsimään aktiivisesti yhteistyön mahdollisuuksia oman osa-alueensa ulkopuolelta. Sekä puoluetoiminnan sisällä että sen ulkopuolellakin piilee vaaroja. Hyväuskoisia toimijoita yritetään vedättää. Taitavimmat vedättäjät osaavat vielä peitellä jälkensä. Lisäksi yksinkertaiset luonneprofiilit eivät kerro kaikkea olennaista, mm. henkilön luotettavuudesta ja opportunistisista taipumuksista. Aihe on liian laaja käsiteltäväksi yhdessä kirjoituksessa.
Siinä, missä taloustieteen ja liike-elämän strategiakartat, päätöspuut, optiomallit ja nettonykyarvolaskelmat pyrkivät selkeyttämään tilannekuvaa ja päätöksentekoa, ideologisilla liikkeillä olisi paljon opittavaa juuri politiikan ulkopuolisilta osaajilta. Suomessa juridinen osaaminen on yliarvostettua suhteessa siihen potentiaaliin, joka taloustieteellisten ja strategisten konseptien ymmärtämisessä piilee. Niissä on kyse universaalista ihmisen toiminnan ymmärtämisestä. Kokonaisvaltainen liberalismi on usein kytköksissä taloustieteelliseen ajatteluun, mikä on hyödyllinen perusta. Individualismin ja suunnitelmatalouskriittisyyden ei tarvitse tarkoittaa kapinoimista työnjakoa ja koordinointia vastaan.
]]>Pari viikkoa takaperin julkaisin Uuden Suomen blogissa kirjoituksen, jossa kritisoin liberaalien ja libertaarien vertaamista äärivasemmistolaisiin sukupolviliikkeisiin. Tekstiä luettiin aikaisempiin teksteihini nähden kiitettävästi, mutta kommenttiosiossa keskustelu rajoittui varsin pieneen yleisöön.
Liberaalitko uusia kommareita?
Klassinen käsitys yksilönvapaudesta on herättänyt viime vuosina aktiivista keskustelua ympäri maailmaa. Keskustelu ei ole rajoittunut pelkästään ideologian kannattajien omiin kuppikuntiin. Tämän vahvistaa se, että aatteellinen liikehdintä on tunnistettu valtiojohtoista vastapuolta myöten, ja siitä on kirjoitettu lukuisia puheenvuoroja. Ihmiset niin liike-elämässä, politiikassa kuin muissakin kansalaisjärjestöissä ovat tuoneet esille entistä enemmän kriittisiä näkemyksiä valtiojohtoisuudesta ja sen oireilusta. On aivan normaalia, että uusiin ja vieraisiin asioihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti varovaisuudella. Vastaavasti ongelmaisellekin nykytilalle on halua keksiä puoltavia näkemyksiä vaikka väkisin. Yleensä tämä johtuu mielikuvituksen puutteesta ja haluttomuudesta haastaa tosissaan omia ennakko-oletuksiaan. Erotuksena täytyy kuitenkin huomata se, että kun edellä mainitun asian tekee akateemisesti ansioitunut ajattelija, älyllisen laiskuuden saa näyttämään neroudelta ja maltillisuudelta. Näin on käynyt klassisen liberalismin ja libertarismin kohdalla.
Vapaa markkinatalous ja yleisemmin klassinen liberalismi ovat Suomessa herättäneet niin nuoren kuin vanhemmankin väestön kiinnostuksen. Kokeneet elinkeinoelämän miehet kuten Björn Wahlroos ja Matti Apunen ovat puheenvuoroillaan ravistelleet julkista keskustelua. Myös kokoomusnuoret ovat saaneet yllättävän paljon medianäkyvyyttä ennen kaikkea liberaaleilla ideoillaan. Uudenlaisen ajattelun vyöryä on jo vuoden ajan verrattu taistolaisuuteen ja kommunismiin.
Vuosi sitten ajatuspaja Demos Helsingin blogissa Roope Mokka keksi termin björniläisyys, joka ei oikein ottanut tuulta alleen seuraavaksi Esa Saariseksi tituleeratun Frank Martelan säestyksestä huolimatta. Maailmanlaajuisen yleisön omaavan Bloombergin mielipidepalstalla Nick Hanauer ja Eric Liu ovat tänä syksynä verranneet libertarismia kommunismiin. Kokoomusnuorten viime aikaisen mediahuomion myötä stalinistivertausten haaskalle ovat päätyneet vielä mm. Maria Pettersson ja Kari Salminen. Pääpiirteissään tekstejä yhdistää sama havainto, jonka mukaan sekä jyrkät liberaalit että taistolaiset ovat omassa marginaalissaan vuorotellen kokeneet tyytymättömyyttä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Molemmat ajattelusuunnat nähdään ennen kaikkea idealistisen nuorison kannattamiksi sukupolviliikkeiksi.
Merkittäviä liberaaleja hahmoja. Nuoria, hurjia, ehdottomia!
Liberaalin ajattelutavan kannattajien rinnastaminen hyvin lyhytaikaisiin ja kontekstisidonnaisiin poliittisiin liikkeisiin on epärelevanttia ja osoittaa tietämättömyyttä aatehistoriasta. Klassinen liberalismi tai yhdysvaltalaisittain kutsuttu libertarismi eivät lopulta ole uusia opiskelijavoimin nostettuja liikkeitä saati sidonnaisia mihinkään suurvaltaan. Kyse ei ole mistään 2000-luvun muoti-ilmiöstä, vaikka internetin myötä marginaaliset ajatukset saisivatkin enemmän näkyvyyttä. Klassisella liberalismilla ja vapaalla markkinataloudella on ollut omat teräväsanaiset puolustajansa ja klassikkokirjallisuutensa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä ennen Marxin, Engelsin ja Leninin syntymää saati Neuvostoliittoa ja taistolaisliikettä. Tulkinnat sukupolviliikkeestä voivat juontaa lähinnä havaintoon kasvaneesta kriittisyydestä hyvinvointivaltion kestävyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.
Mikä selittäisi sen, että ilmeisen kouluttautuneet ja pätevinä ajattelijoina pidetyt ihmiset sortuvat perustamaan tekstinsä lapsellisille yksinkertaistuksille? Itse olen viimeiset viisi vuotta ollut erityisen kiinnostunut yksilönvapaudesta ja tutkinut siihen liittyvää kirjallisuutta sekä tutustunut saman henkisiin ihmisiin. Aikaisemmin minulle tuntemattomien kynäilijöiden tekstit todella yllättivät. En olisi uskonut, että saattaisin oppia tästä minulle tutusta aihepiiristä ja siihen liittyvistä ihmisistä jotain uutta ja perustavanlaatuista sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät ole osoittaneet ymmärtävänsä siitä käytännössä mitään.
Rehellisesti sanottuna en usko kyllä edelleenkään. Nyt vasta kuulen, että minulle tuttu liberaaliporukkani ihailee sokeasti nykypäivän Yhdysvaltoja ja kannustaa ihmisiä välinpitämättömyyteen heikompia kohtaan. Epäonni on merkki laiskuudesta ja huonommuudesta. Liberaalit yhtenäisenä joukkona perustavat ajatuksensa sadan vuoden takaiseen Itävaltaan, ja heille vapaus on kaikkein tärkein arvo myös henkilökohtaisessa elämässä. Ideologisesti eivät olekaan vastakkain individualismi ja kollektivismi, vaan individualismi ja yhteistyö. Kaiken lisäksi liberaaleilla on myös valmis utopia, jonka kaltaiseksi he haluavat määrittää yhteiskunnan. Liberalismin taustalla on itsekäs ihmiskuva. Taloustieteen perusteista tutut täydellisten markkinoiden olosuhteet tulevat todeksi heti, kun sääntely poistetaan. Pakko kai tuohon on uskoa. Turha kysyä liberaaleilta itseltään. Muuten pohja näppärältä vertaukselta voisi mennä ainakin niiden silmissä, jotka lukevat tekstistä enemmän kuin loppukappaleen teesit.
Yksi akateemisessa kirjoittamisessa suosittu malli on CARS (Create a Research Space), jonka mukaan tutkijan on suotavaa perustaa kirjoituksensa sille, että hän määrittelee aikaisemmista tutkimuksista puutteita ja luo ajatuksilleen markkinaraon. Blogosfäärissä osuvampi malli olisi nimeltään CAOS (Create an Opinion Space). Siinä oman tekstin markkinaraon voi luoda vaikka olkinuken ja kirjoittajan väliselle dialogille. Olkia, kuten lainauksia voi kerätä eri pinoista ja värittää mielivaltaisesti. Lopuksi syntyy aivan uniikki risukasa, jota ei tunnista minkään aikaisemman pinon osaksi.
Nukke onkin jo nimeä vaille valmis. Onneksi Mokalla, Hanauerilla ja kumppaneilla on ollut mielikuvitusta muuhunkin kuin uusliberalismiin, jossa on jotain uutta ainoastaan VR:n jälkijunassa kulkeville demareille. Björniläisyys tai radikaali libertarismi antavat syyn irrottaa yksittäisiä lausuntoja saman suuntaisilta ajattelijoilta, keksiä niille hatusta jatketta ja askarrella niistä outo linja. Objektiivisten luonnehdintojen tarkoitus on perustua jonkun allekirjoittamiin linjauksiin. Jos tekstit eivät kelpaa minkään sisällöllisen väittelyn pohjaksi, vaan vetävät puoleensa metaväittelyitä, esitettyjen faktojen tai yhteyksien kyseenalaistamista sekä pyyntöjä lähdeviitteistä, kirjoitus on selkeästi epäonnistunut.
Teksti on saatava näyttämään tärkeältä. Kyseessä voi olla jokin yhteiskuntaa uhkaava ongelma tai muuten vain nerokkaan oloinen vertaus. Sivullinen lukija voi esittää ymmärtävänsä vertauksen nerokkuuden, mikäli ei tunne aihetta, mutta ainakin arvostaa kirjoittajaa. Ympäröivän todellisuuden pakottaminen yksinkertaisiin muotteihin onnistuu akateemista maailmaa helpommin populaareilla palstoilla, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Olkinukkekyhäelmä on niin häröttävä risukasa, ettei enää huomaa, miten tikusta on tehty asiaa. Lukija voi päästä osaksi agitaattoreiden edistyksellisyyttä jakamalla tekstin ensimmäisten joukossa sosiaalisessa mediassa. Sen jälkeen sopii luottaa suurten lukujen lakiin ja toivoa, ettei kukaan marginaalinen liberaali eksy kommentoimaan ja osoittamaan epäkohtia.
]]>Klassisen liberalismin ja libertarismin vertaaminen äärivasemmistolaisiin liikkeisiin johti mm. seuraaviin vastineisiin.
http://taussi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/122935-kuka-puolustaisi-totuutta
http://henriheikkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/122970-mokkaa-ja-rusinapullia
http://ollimakkonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123273-liberalismin-kriitikot-yrittakaa-edes
http://mattil.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147346-tieteellinen-sosialismi-ei-ole-kuollut
Kirjoitukseni sai keskimääräistä enemmän huomiota, sillä ensimmäisen vuorokauden sisällä se tavoitti noin 1500 lukijaa. Samaan aikaan eräs Facebook-kaverilistalleni kuulumaton suomalainen professori päätti asettaa tunnukselleni eston, eli piiloutua minulta kyseisessä palvelussa. Pian sain kuulla hänen keskustelleen omalla seinällään tekstistäni, tai siis pikemminkin persoonastani ja luonteestani. Väitteet olivat todella rohkeita siihen nähden, että ”tuttavuutemme” oli käsittänyt vain muutaman alle vuoden sisällä vaihdetun taloustieteellisen kommentin. Professori oli mutkattomasti väittänyt, että olin kirjoittanut tekstin hänelle katkerana ja vihaisena, ja että minä sekä monet kokoomusnuoret pitäisimme nyt ko. henkilöä yhtenä Pahan ilmentymänä, suurena vastustajana.
Itsevarmuus voi välillä saada uskomaan itsestään liikoja. Esimerkiksi nyt tässä tapauksessa joudun palauttamaan professorin maan pinnalle, sillä minun ja monien tuntemieni kokoomusnuorten suututtaminen ja suurimmaksi kritiikin kohteeksi joutuminen vaatisivat kyllä paljon enemmän. Minusta on kuitenkin erikoista, että juuri pehmeisiin tieteisiin erikoistunut akateeminen henkilö, jolta voisi olettaa analyyttistä luku- ja keskustelutaitoa, haluaa viedä asiakeskustelun henkilökohtaiselle tasolle. Eiväthän asialliset kysymykset ja yleisellä tasolla kirjoitetut blogitekstit anna itsessään mitään syytä julistaa ketään henkilöä toisen vihamieheksi.
Kyseinen professori on viime aikoina painottanut kolumneissaan yhteiskunnan monimutkaisuutta, kritisoinut yksinkertaisia totuuksia ja tuonut esille ihmisten pakonomaista tarvetta pysytellä mukavuusalueellaan. Jos henkilö olisi aikaisemmin tehnyt vaikutuksen nimien pudottelua kärsivällisemmällä ja perusteellisemmalla keskustelutavalla, olisin jo aidosti epäillyt hänen tutustuneen Friedrich von Hayekin teorioihin yhteiskuntajärjestyksestä. Kyse ei tällä kertaa ollut spontaanista järjestyksestä saati siitä tehtävistä yhteiskuntapoliittisista johtopäätöksistä. Kuitenkin monet pääväitteet osoittautuivat relevanteiksi. Professori päätti nimittäin asettua itse eläväksi esimerkiksi kuvailemastaan ilmiöstä, eli suhtautua ennakkoluuloisesti ja sen perusteella kieltäytyä kokonaan keskustelusta.
Keskustelun sävy oli ollut asiallista sisältökeskustelua mm. taloustieteestä. Aikaisemmin olin vain kysynyt, mikä tai mitkä akateemiset lähteet tukisivat professorin esittämää väitettä siitä, että itävaltalainen koulukunta pyrkisi kuvailemisen sijaan normatiivisuuteen. Jos väite olisi perustunut johonkin todistettavaan lähteeseen, olisi ollut nopeaa ja vaivatonta kertoa, missä on mustaa valkoisella. Vastakommenteissa oli paljon tekstiä, mutta ei vastausta yksinkertaiseen kysymykseeni. Ennen malttinsa menettämistä professori vetosi ajan puutteeseen ja siihen, että hän ikään kuin näkisi, mihin keskustelu kanssani johtaisi. Minäkin näen, mihin perustelemattomista väitteistä keskusteleminen johtaisi: oman virheen myöntämiseen tai loputtomaan tekosyiden keksimiseen. Tunnettuna professorina olisi tietenkin nöyryyttävää myöntää oma ajatteluvirhe tai tarkoitushakuinen vääristely. Myöskään loputtomaan tekosyiden keksimiseen ei välttämättä riitä luovuutta, energiaa ja aikaa. Sitä kuitenkin ihmettelen, miten minulta piiloutumisen jälkeen ”kiireisellä” vanhemmalla tieteenharjoittajalla on ollut aikaa keskustella allekirjoittaneen selän takana henkilökohtaisuuksiin menevää analyysiä.
Jokainen lukijani saa tehdä omat johtopäätöksensä lukemalla alkuperäisen tekstini:
Akateemiset helppoheikit aikamme ilmiö
Julkiseen keskusteluun osallistuvien ”gurujen”, ”visionäärien” ja noteerattujen ”asiantuntijoiden” haastattelut, esiintymiset sekä selvitykset ovat useimmiten varsin tyhjänpäiväisiä. Niiden seuraaminen ja lukeminen ovat pitkälti ajanhukkaa. Aiheeseen täysin perehtymätön osa yleisöstä voi oppia jonkin pienen yleissivistävän ja helposti muistettavan asian, mutta ei oikeastaan konkreettisia saati monimutkaisempia ajatusrakennelmia. Jos aikaansa seuraava ihminen oppii jotain korkealentoista vasta aikakauslehdistä tai populaareista nettivideoista, on hänen syytä katsoa peiliin. Tieteen ja tutkimuksen popularisoiminen on hieno tavoite, mutta useimmiten viihteellisyys tapahtuu asiasisällön kustannuksella. Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet ns. akateemiset helppoheikit entistä lähemmäs tavallista ihmistä. Heidän esityksistään jää mieleen lähinnä esiintyjän persoonallisuus, tunnelma tai korkeintaan pari itsestäänselvää asiaa vitsikkäästi esitettynä. Heidän nälkänsä kasvaa kuitenkin syödessä.
]]>Haastavien aiheiden tuominen lähelle ihmistä vaatii taitavaa ja karismaattista esitystapaa. Valitettavasti esiintymislahjat vaikuttavat korreloivan enemmän pätemisen tarpeen kuin analyyttisyyden kanssa. Oman elämänsä strategiset ajattelijat pyrkivät julkisuuteen saadakseen huomiota, erottautuakseen, luodakseen nimeä ja edetäkseen uralla. Harvoilta heistä löytyy jaloja arvoja kuten kärsivällisyyttä, älyllistä rehellisyyttä tai halua säästää kansalaisia besserwissereiden kontrollilta. Valtion tukea saava tutkija harvemmin kannattaa liberaalia kavennettua julkista sektoria saati edes tutkimusaiheita, jotka voisivat asettaa ruokkivan käden, eli raskaan julkisen talouden kyseenalaiseen valoon.
Heillä, joilla puolestaan on edellä mainittuja ihanteita, on kädessään kaksiteräinen miekka. Se palvelee kanssaihmisiä silloin harvakseltaan, kun on jotain aiheellista ja konkreettista annettavaa. Siinä, missä edellä mainitut ihmiset ovat suosiolla poissa kanssaihmisten tieltä oman työnsä touhussa, linssiluteet ja narsistit eivät epäröi ottaa tilaa haltuunsa. Heille persoona ja viihde sekä retoriset keinot ajavat konkreettisten ideoiden ohi. Akateemiset ajattelijat alkavat muistuttaa kaikin tavoin BB-julkkiksia.
Monesti tyhjiä käsiään käyttävät esiintyjät puhuvat julkisuudessa strategiasta enemmän kuin ne, joiden palkka ja bonukset ovat sidottuja henkilöiden strategisten taitojen konkreettiseen tuloksellisuuteen. Strateginen asemahan tarkoittaa erityisesti tiettyjen asioiden ja ominaisuuksien sulkemista pois. Silti näitä julkisuuden helppoheikkejä on hankala nähdä näyttämässä punaista valoa jollekin muulle asialle kuin itse luodulle olkinukelle. Oikeiden ihmisten selkeiden ajatusten haastaminen ei ole tavoitteena. Tyyli, asenne ja tunnelma ratkaisevat. Se saa ihmisiä ylittämään rajoja tosielämän asiakriteerien yli ja ohi. Siinä, missä oikeat strategiset nerot etsivät ja löytävät oikeita markkinarakoja tekemällä tulosta, helppoheikit luovat abstrakteja ja näennäisiä markkinarakoja itselleen. Markkinaraon konkreettinen olemassaolo on kuitenkin hämärän peitossa.
Päämäärien jälkeen keinot ovat toissijaisia. Erottautumisen ei tarvitse tapahtua enää uusilla poikkeavilla ideoilla, vaan pintapuolisella retorisella näpäyttelyllä, viihdyttävällä ja kansaan vetoavalla populistisella näkyvyydellä sosiaalisessa mediassa. Tietenkään tilanne ei ole niin mustavalkoinen, etteikö samalla joutuisi tasapainoilemaan ja miellyttämään myös hieman konservatiivisempia asiaihmisiä. Varsinkin konservatiiviseen massaan tehoaa nöyristely ja oman tietämättömyytensä tunnustaminen. Tällöin on turvallisesti pusikossa, josta voi mielivaltaisesti ja epämääräisesti huudella kritiikkiä asioista oikeasti jotain mieltä olevien ihmisten suuntaan. Jos joku esittää vastakommentteja, on aika voittaa yleisö puolelleen uhriutumalla keskustelussa ”fanaatikon” tai ”puhdasoppisen” intoilijan maltilliseksi vastapariksi.
Onnistunut mediaulostulo on sellainen, jossa vedotaan sovinnaisiin ja helposti ostettaviin ajatuksiin. Retorisilla taidoilla yleisö saadaan uskomaan vanhoja tai olemattomia ideoita uusiksi mullistaviksi oivalluksiksi. Ennen kaikkea julkisuutta, arvostusta ja nimeä hakevilla ”asiantuntijoilla” ei ole kannustimia vedota juuri niihin ihmisiin, joilla on sekä kyky keskittyä itse asiaan että kompetenssia arvioida konkreettisia tausta-ajatuksia. Päätösvalta ei useinkaan ole keskittynyt heidän käsiinsä.
Mahtaako tässä olla syy sille, minkä takia teoreettisen filosofian pohjalta kansakunnan strategiatyötä ja visiota laativat ”lahjakkuudet” kaveeraavatkin enemmän kansan riveistä nousseiden päättäjien kuin laskelmoivien investointipankkiirien ja tulosvastuullisten toimitusjohtajien kanssa? Tyhjänpäiväinenkin puhe voi saada toisen ajattelemaan, mikä se uusi ja mullistava asia nyt olikaan. Jos moni ei suhtaudu varsinaiseen asiaan skeptisesti, eikä ole siitä jyrkästi eri mieltä, tai edes pysähdy arvioimaan sitä puhtaalta pöydältä, siinä ei ole mitään sisältöä.
George Tooker: Government Bureau
Johdonmukainen tapa vertailla ja luokitella olennaisia organisaatioita yhteiskunnassa on Max Weberin byrokratia-käsitteeseen perustuva jako, jota Ludwig von Mises jatkoi talousteorialla. On olemassa byrokraattisia laitoksia sekä yksityisiä yrityksiä. Jako perustuu ylimpään auktoriteettiin, joka voi olla ylempi säännöstö tai taloudellinen voittomotiivi.
Tyypillinen byrokraattinen laitos on esimerkiksi Puolustusvoimat. Sen tehtävä on kirjattu lakiin, ja sen käytännönläheisemmät linjaukset kulkevat hierarkian mukaan ylemmiltä komentajilta alemmille portaille. Byrokraattisen laitoksen tehtävänä onkin suorittaa määrättyä tehtävää ja ennen kaikkea esimiesten ohjeita. Tällaisen toiminnan tuloksellisuutta on vaikea mitata yksiselitteisesti vain rahallisin tulosmittarein.
”Julkisessa hallinnossa ei ole menon ja tulon välistä yhteyttä.”
”Julkisessa hallinnossa ei ole markkinahintaa onnistumiselle.”
”Byrokraattinen hallinto on tarkoitettu sellaisten asioiden koordinointiin, joissa ei voida soveltaa voittojen ja tappioiden laskentaa.”
Yritysmaailmassa ylimpänä auktoriteettina on omistajan voittomotiivi. Vaikka omistajalla olisi lisäksi aatteellisia päämääriä, se ei poistaisi voittomotiivia toiminnan säilyttäjänä ja laajentajana. Viime kädessä voitot ja tappiot, eli kustannukset, odotettavat rahalliset tuotot ja kannattavuus ohjaavat eniten johdon päätöksentekoa. Tuloksellisuus mitataan ennen kaikkea omistajien kauaskantoisia hyötyjä vasten.
”Kapitalismissa kekseliäs ihminen on vapaa toteuttamaan suunnitelmiaan siitä huolimatta, että enemmistö olisi kyvytön ymmärtämään ideaa tai haluton lähtemään mukaan. Riittää vain, että henkilö onnistuu vakuuttamaan jonkun tai muutaman rahoittajan alkuun pääsemiseksi. Vastaavasti byrokratiassa on välttämätöntä vakuuttaa korkeammat esimiehet, usein vanhat ja kaavoihin kangistuneet johtajat, jotka eivät ole avoimia uusille ideoille.”
Johtamistieteisiin tutustuneet lukijat saattavat miettiä, lasketaanko suuri ja hallinnoltaan raskas, usein byrokratisoituneeksi kutsuttu yritys sitten byrokratiaksi. Vastaus on ei. Kaikki markkinoilta kassavirtansa ja rahoituksensa saavat yritykset lasketaan yrityksiksi. Termien soveltumista muuhun vapaaehtoistoimintaan kuten yksityisiin yrityksiin käsittelen vielä aivan omassa blogikirjoituksessa.
Misesin jako byrokratioihin ja markkinoiden ehdoilla toimiviin yrityksiin on eräänlainen akateeminen pohja hänen klassiselle liberalismilleen. Ajattelutavan mukaan tiettyjä toimintoja ei voi johtaa pelkkien voittojen ja tappioiden perusteella. Yhteiskunnassa olisi siis aina tarvetta tietylle määrälle markkinoiden ulkopuolelle jäävää byrokratiaa. Aatteellisessa kirjallisuudessaan Mises käytti välttämättömän demokratian mandaatilla toteutuvan byrokratian ideaa pohjana minimivaltioajattelulleen.
”Byrokratia ei ole itsessään hyvä eikä paha. Se on vain keino hallita tiettyjä ihmisen toiminnan osa-alueita. Julkisen hallinnon alalla byrokraattisia keinoja vaaditaan väistämättä. Se, mitä monet pitävät pahana, ei ole itse byrokratia, vaan byrokraattisten keinojen soveltaminen yhä laajemmalle alalle.”
Nykypäivänä yritystoiminta on saanut myös misesiläisen byrokratian piirteitä. Yritykset eivät raportoi pelkästään taloudellisista mittareista. Laadulliset tavoitteet, yhteiskunnallinen vastuu ja kokonaisvaltainen sidosryhmäajattelu ovat markkinoidenkin puolesta syntyneitä standardeja. Misesin asetelma kestää yhä, sillä perusajatuksena on edelleen tuottaa voittoa. Yksinkertaiselta kuulostava voittojen ja tappioiden monitorointi ja toiminnan prosessinomainen mukauttaminen on suhteutettu laajempien sidosryhmien vaatimuksiin ja laadullisiin kriteereihin.
Misesin oppilaat ja seuraajat lähtivätkin haastamaan oppi-isänsä käsitystä markkinoiden ulkopuolisen byrokratian välttämättömyydestä. Kapitalismin kehittyessä yhä useampi tulee kysymään, jos yhteiskunta voisikin meille tuttuja valtion toimintoja myöten perustua yksityisomistajuuteen, vapaaehtoisuuteen ja yksilölliseen sopimuksenvaraisuuteen.
Satunnaisia lainauksia kirjasta:
”Jos valtio kontrolloi yrityksiä, parlamentit eivät voi olla muuta kuin jees-miesten lähetystöjä”
”Pänttääminen ei synnytä luovia neroja. Luovuudelle ei ole kouluja. Nero haastaa koulut ja säännöt, poikkeaa rutiineista ja avaa löytämättömiä polkuja.”
”Suuria määriä tekijöitä ei voi syöttää laskelmaan ilman yhteistä nimittäjää”
”On aivan totta, että kuluttajat ovat erehtyväisiä, ja heillä voi olla harhakäsityksiä. He saattaisivat tehdä toisin, jos heitä neuvoisi paremmin. Joka tapauksessa ihmisluonnon takia meillä ei ole keinoja korvata ihmisen pinnallisuutta erehtymättömällä viisaudella ja kaikkitietäväisyydellä.
”Markkinat välittävät tuomion tuotteista, eivät tuottajista”
”Työn hinta on markkinailmiö, joka perustuu tuotteiden ja palveluiden kysyntään”
”Kapitalismi ei tietenkään ilmene pelkkänä rationaalisuutena ja objektiivisuutena koko liiketoiminnan saralla. Mitä lähempänä ollaan kuluttajaa, sitä enemmän henkilökohtaiset tekijät vaikuttavat työhön.”
”Kukaan ei voi samanaikaisesti olla korrekti byrokraatti ja innovaattori”
”Talouden sääntelyn tarkasteleminen talousteorian pohjalta veisi politiikan huonoon valoon. Sen takia byrokraatit tekevät taloustieteestä tabun. Hallitukset kannustavat asiantuntijoita, jotka rajoittavat tarkastelun omaan kapeaan alaansa ja välittömiin vaikutuksiin politiikan kauaskantoisempien vaikutusten sijaan. Työvoimapoliittinen tutkija käsittelee vain välittömiä työllistämisvaikutuksia, ja maatalouspoliittinen tutkija vain viljelijöiden tuloja.
”Voittomotiivi tekee asiakkaista määrääviä.”
”On jokaisen etu, että kenkätehtailija saa valmistaa kenkiä kilpailukykyisellä hinnalla tullakseen rikkaaksi; olisi suuri tappio ihmisille, jos jokin laki rajoittaisi yrittäjän pyrkimyksiä rikastua.”
”Sosialismin vallitessa ei olisi yrittäjiä eikä kapitalisteja. Tässä mielessä Marxin määrittelemiä ”yhteiskuntaluokkia” ei enää olisi, ja hän olikin oikeassa kutsuessaan sosialismia ”luokattomaksi yhteiskunnaksi”. Yhteiskunnan toiminnoissa on kuitenkin muita eroja, joita voimme kutsua luokiksi Marxin tapaan. Olisi ihmisiä, jotka antavat käskyjä, ja niitä, jotka ovat velvoitettuja noudattamaan niitä ehdottomasti; olisi suunnittelijoita ja toteuttajia.”
”On merkittävä fakta, että vakaus ja turvallisuus ovat nykyajan uudistajien näkyvimpiä arvoja. Jos alkukantaiset ihmiset olisivat omaksuneet nuo nykyajan ”uudistajien” periaatteet, ne eivät olisi koskaan saavuttaneet edes turvallisuutta.”
”Kilpailu ei koskaan katoa. Aina kun on asemia, joita ihmiset arvostavat enemmän kuin muita, ihmiset tavoittelevat niitä ja yrittävät onnistua vertaisiaan paremmin. — Kysymys kuuluu, missä muodossa kilpailun tulisi tapahtua.”Ludwig von Misesin teos Bureaucracy (1944), käsittelee byrokraattisen hallinnon ja yksityisyritysten olennaisia eroja talousteoreettisesti ja sosiologisesti. Misesin logiikka ja havainnot ovat yhä ajankohtaisia. Kirja on kirjoitettu tiiviisti reiluun sataan sivuun, mikä takia se olisi suositeltava perusteos.