Tällä kertaa vanhurskauttaan todisteli kaikkien suomalaisten kristittyjen esitaistelija, Päivi Räsänen, joka yritti vakuuttaa kirkolliskokousta siitä, että kirkkolaitoksen on parempi vastaanottaa indeksikorotuksin suojattua kiinteätä valtionavustusta ennemmin kuin laskevaan yhteisöveron tuottoon sidottua tulonsiirtoa. Räsänen oli tietysti oikeassa kirkon kannalta, mutta ei muistanut sanoa ääneen, että meille veronmaksajille tämä diili on huomattavasti huonompi. Odotettavissa ei tietenkään ollut, että Räsänen olisi Martti Lutherin reformin nimissä tuominnut evankelisluterilaisen kirkon rahanahneuden moraalittomana tai evankelisluterilaiseen oppirakennelmaan sopimattomana. Vuosituhantisia perinteitä kunnioittaen maaorjan mielipidettä ei kysytä, kun heidän selkänahastaan revitään rahat uskonnollisten esivallan elosteluun. Mallia evankelisluterilainen kirkko ja Räsänen ovat selkeästi ottaneet Vatikaanista. Vain paavilla, yhden maailman rikkaimman instituution johtajalla, voi olla tarpeeksi kanttia pitää kymmenien- tai satojentuhansien eurojen edestä kulta- ja jalokivikoruja yllään tuomitessaan ”suunnattoman tuhlauksen”.

Vähän meinaa morjenstellessa hymyilyttää, kun on pienen kehitysmaan kohtalon verran blingblingiä päällä. Kiitos taitavan suggeroinnin, myös kehitysmaiden rutiköyhät ihmiset on saatu valjastettua uskonnollisen porsastelun maksajiksi.

Kuten Räsänen kertoi, on Suomi opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla ottamassa jälleen yhden askeleen kohti teokratiaa, kun talousvaikeuksissa pyristelevää kansankirkkoa lähdetään pelastamaan myös uskonnottomilta perittävillä verorahoilla. Uskonveljet ja -sisaret eivät tunnu edes kyseenalaistavan tarvetta lahjoittaa evankelisluterilaiselle kirkolle satojamiljoonia euroja vuosittain yhteisöveron tuoton ja erillisen verotusoikeuden kautta. Esimerkiksi alaikäisten lasten vanhemmilla ei ole oikeutta lastensa tienaamiin rahoihin, mutta kirkkolaitokselle moinen oikeus on laissa taattu. En ole kuullut sen enempää Räsäsen kuin evankelisluterilaisen kirkon johtohahmojen ääneen miettivän tällaisen käytännön oikeudenmukaisuutta tai tarpeenmukaisuutta.

Helsingin tuomiokirkossa kulminoituu köyhän puusepän ja Lutherin opetukset mallikkaasti; kansalaisilta väkivallan uhalla riistetty omaisuus on tuhlattu kultaan ja pröystäilevään arkkitehtuuriin.

Ainoa moraalisesti kestävä ratkaisu on se, että kaikilta uskonnollisilta ja aatteellisista yhteisöiltä poistetaan etuoikeudet, eli ne saatetaan vihdoin juridisesti samalle viivalle. Näille yhteisöille voidaan antaa oikeus kerätä itse määrittelemäänsä jäsenmaksua juridisesti täysi-ikäisiltä jäseniltään, aivan kuten tapahtuu kaikessa muussakin yhteisötoiminnassa tällä hetkellä. Tällöin jokainen meistä rahoittaisi vain sitä uskontokuntaa, aatetta tai muuta järjestöä, jonka jäsen aidosti haluaa olla.

Olen käynyt aiheesta keskustelua useammankin uskovaisen kanssa vuosien varrella. Niiden keskustelujen perusteella ei ole vaikeaa ennustaa, että nykykäytännön haastaminen tulee kohtaamaan valtavaa vastustusta eritoten niiden taholta, jotka pitävät itseään vanhurskaina Jeesuksen seuraajina ja sitä kautta moraalikäsitykseltään meitä muita ylempiarvoisina. Ilman itseironian häivääkään tämä porukka tulee vastustamaan aidon yksilönvapauden toteutumista yhteiskunnassamme osaamatta rakentaa näkemyksensä tueksi loogisia perusteluita.

Jos kirjoitus nosti verenpainettasi, niin pysähdy hetkeksi miettimään, että miksi minun pitäisi veroissani maksaa sinun uskonnon harjoittamisesi? Tulisiko sinun olla velvollinen maksamaan minun mahdollinen uskonnon harjoittamiseni? Eikö olisi reilua kaikkia kohtaan, jos te kristityt maksaisitte itse jäsenmaksuina oman uskontokuntanne palvontapaikkojen ja henkilökunnan ylläpitämisen, kuten niin monet muut uskontokunnat Suomessa jo tekevät? Jos ei, niin miksi ei? Vastauksen voit kirjoittaa alla olevaan kommenttiosioon.

Rintamien välissä seisonee suurin osa suomalaisista, jotka turhautuvat tasa-arvoa käsittelevissä nettikeskusteluissa tai jäävät ristituleen makaamaan jääden sitten rynnäköissä jalkoihin. Järkevä, rehellinen ja analysoiva tasa-arvokeskustelu on talloutunut eturyhmäpolitikoinnin jalkoihin. Tästä kärsivät kaikki muut paitsi nämä pienet ja äänekkään eturyhmät.

Keskustelun kannalta olisi tärkeää määritellä, mitä termillä ”tasa-arvo” tarkoitetaan. Tasa-arvo on kovaäänisimpien vänkääjien ansiosta muuttunut kvasitermiksi, joka voi sisältää niin positiivisen kuin negatiivisenkin konnotaation aina puhujan etukäteen valitseman agendan mukaan. Tasa-arvo terminä on siis retorinen lyömäase tai kilpi, ei argumentti. Sama henkilö voi liittää tasa-arvoon negatiivisen konnotaation vastustaessaan vaikkapa sukupuolineutraalia avioliittolakia, mutta kuitenkin nojata siihen vaatiessaan erityiskohtelua omalle viiteryhmälleen. Vastakohtaisesti tasa-arvoon saatetaan vedota sukupuolineutraalin avioliittolain kohdalla, mutta samalla sylkeä koko termin päälle puhuttaessa asevelvollisuudesta.

Minun ihanneyhteiskunnassani tasa-arvo toteutuisi seuraavalla tavalla; kaikilla yhteiskunnan täysin oikeustoimikelpoisilla ihmisillä tulisi olla samat yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet. Lakiinkaan kirjatut oikeudet tai velvollisuudet eivät saa viedä ihmiseltä oikeutta päättää, mitä kehollaan ja omaisuudellaan tekee, kunhan se ei rajoita toisten ihmisten oikeuksia tehdä omalla kehollaan ja omaisuudellaan samoin.

Ihmisten mielipiteitä ja asenteita taas ei ole oikeutettua muokata turvautuen kaikkien veronmaksajien kustantamaan valtion väkivalta- tai propagandakoneistoon. Vähiten lakeja ja asenteita on syytä muuttaa silloin, kun tasa-arvoaktiivi ei osaa konkreettisesti ja johdonmukaisesti perustella kantaansa. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan varapuheenjohtaja Tarja Filatov antoi tästä oman taidonnäytteensä muutamia päiviä sitten Verkkouutisille. Myös spektrin toisessa päässä Henry Laasanen on kunnostautunut leimaamaan syrjinnäksi ja epätasa-arvoksi kaiken sen, mikä ei mahdu hänen subjektiiviseen maailmankuvaansa.

Kenenkään aate ei ole niin ylivertainen, että sen eteenpäin ajamiseksi muita suomalaisia pitäisi vankilatuomion uhalla verottaa. Näin kuitenkin tehdään esimerkiksi tasa-arvovaltuutetun, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tai työsuojeluvaltuutettujen valvomien lakisääteisten tasa-arvosuunnitelmien muodossa. Vapaissa länsimaisissa demokratioissa ei pidetä mielipidevankeja, vaan vankilatuomioiden jakaminen toisinajattelijoille on tunnusomaista lähinnä diktatuureille ja teokratioille. Lainsäädäntönsä puolesta Suomi kuuluu tuohon jälkimmäiseen ryhmään, koska täällä jaetaan tuomioita jopa perusteltujen mielipiteiden julki tuomisesta sekä verotetaan keskushallinnon jalustalle nostaman aatemaailman propagoimiseksi.

Tasa-arvo-ongelmana pidetään myös yksityisyrittäjien oikeutta valita asiakkaansa. Tämä oikeus onkin lainsäädännöllä käytännössä poistettu ja yksityisyrittäjä velvoitetaan tarjoamaan palveluitaan myös ihmisille, joita heidän ei oman itsemääräämisoikeutensa puitteissa pitäisi olla velvollinen palvelemaan. Myös eri viiteryhmien keskimääräistä työllistymistä yksityiselle sektorille pidetään tasa-arvo-ongelmana, aivan niin kuin työnhakijan oikeus tulla työllistetyksi haluamaansa työpaikkaan olisi isompi kuin työnantajan oikeus valita kenet haluaa työllistää. Julkinen sektori on sitten asia erikseen, mutta sielläkin pitäisi katsoa ennemmin pätevyyttä kuin sukupuolta tai puoluekirjaa, kuten nykyään on tapana.

Jos näet edellä mainitut esimerkit tasa-arvo-ongelmina, niin pysähdy hetkeksi  miettimään: Ovatko ympäripyöreät puheet ja perusteeton syyttely seksismistä todella merkki yhteiskunnan rakenteissa piilevästä epätasa-arvosta? Onko naisilla todella velvollisuus harrastaa seksiä kenenkään muun kuin itselleen parhaaksi katsoman partnerin kanssa? Miksi yksityisyrittäjällä tulisi olla lakiin kirjattu velvollisuus palvella juuri sinua ihonvärisi tai sukupuolesi takia? Miksi yksityisen sektorin firmalla ei tulisi olla oikeutta palkata juuri sellaista henkilöä kuin itse haluavat?

Jotta tasa-arvo terminä saa jälleen sille kuuluvan arvon, täytyy uusfeminismin paradigma, ”sinun oikeutesi loppuvat siihen, mistä minun tunteeni alkavat”, hylätä. Jotta yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta tervehtyy, ei tasa-arvoa enää voida määritellä ihmisten subjektiivisten kokemusten kautta, vaan sen käyttöön ja määrittelemiseen on älyllisen rehellisyyden nimissä ulotettava vaatimus rationaalisuudesta.