Poliittisella uralla edetäkseen täytyy olla hyvää pataa omassa poliittisessa järjestössä kulloinkin valtaa pitävän klikin johtohahmojen kanssa. Tämä klikki pystyy järjestön sisäistä päätöksentekoprosessia tietoisesti manipuloimalla niinsanotusti tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jokainen puoluejohtaja on luottamustehtävässään tasan tarkkaan sen takia, että he ovat pystyneet puhumaan, ostamaan tai kiristämään piirijärjestöjen puheenjohtajien, tai vastaavien vaikuttajien, takana olevat äänet itselleen.

Tästä parhaimpana esimerkkinä, muita väheksymättä, on Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Ensin hän hallitsi SMP:n nuorisojärjestöä, Kehittyvän Suomen Nuorten Liittoa, 8 vuotta ja sittemmin on istunut perussuomalaisten puheenjohtajana 15 vuotta. Kuka tahansa ymmärtää, että homogeenisen persupuolueen oman maailmankatsomuksensa airueeksi taivuttaneen Kim Il Soinin kanssa kilpasille lähtevä puoluetoveri tekee poliittisen itsemurhan.

Myöskään Vasemmistoliitosta ei paljoa kuulu soraääniä puoluejohtoa kohtaan vaikka Paavo Arhinmäki on luotsannut puolueensa ”oikeistolaisten” kanssa samaan hallitukseen tekemään ”kurjistamispolitiikkaa” ja ”ajamaan hyvinvointivaltiota alas” samalla, kun itse porsastelee duunarien rahoilla ympäri maailmaa.

Pelin henki on hieman erilainen puolueissa ja järjestöissä, joissa on totuttu oikeasti taistelemaan paikasta auringossa. Esimerkiksi Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustan puheenjohtajan paikka on tuulinen, kuten historia on näyttänyt. Näissä puolueissa valtaan pääseminen on kovan työn takana valtapelin, vuosikausien verkostoitumisen ja kannattajakunnan aktiivisen rekrytoimisen takia.

Politiikan raadollisuudesta antaa viitteitä tuleva Presidentintekijät-dokumenttielokuva, jonka sisällöstä Helsingin Sanomat antaa esimakua. Vaalitiimin kommenteista käy selkeästi esille poliittisten broilerien tietävän, ettei vaaleja voiteta vastaamalla asiakysymyksiin tai substanssiosaamisella, vaan imagolla. Toimittajan toteamus ”Presidentintekijöiden perusteella nykypolitiikassa on kyse vain imagon rakentamisesta ja imagon hallinnasta. Julkisuuspelistä”, on uutinen vain heille, jotka eivät koskaan ole kurkistaneet politiikan kulisseihin.

Oli kyseessä sitten mikä tahansa puolue, jokainen väistyvä puolueen johtohahmo on todennäköisesti syrjäytetty tehtävästään. Viimeisin esimerkki tuli Perussuomalaisista, kun Pirkko Ruohonen-Lerneriä vedettiin persupaatin kölin alta. Ulkopuoliselle tilanne saattoi aluksi näyttää linjavaihdokselta ja joidenkin mielestä jopa naisten syrjinnältä. Kyse kuitenkin on vain yksilöiden vallanhimosta, ei mistään sen dramaattisemmasta.

Ehkä surkuhupaisinta koko hommassa oli R-L:n yritys kerätä sympatiapisteitä tapahtuman jälkimainingeissa. Tietysti R-L:iä harmitti, koska hänelle ja taustajoukoilleen valehdeltiin onnistuneesti. Tästä kielii se tosiasia, että tappio tuli R-L:lle yllätyksenä samalla, kun syrjäyttämistä masinoinut Lindström valittiin valtuustoryhmän puheenjohtajaksi ja Kaj Turunen valittiin yksimielisesti varapuheenjohtajaksi. Voitte olla varmoja, että politiikassa yksimielisiä äänestystuloksia ei synny kuin uhkailulla, vittuilulla ja katteettomilla lupauksilla. Todennäköisesti R-L:n kannattajat on saatu äänestämään Turusta varapuheenjohtajaksi lupaamalla R-L:lle jatkoaikaa puheenjohtajana. R-L vain ei tajunnut, että osa hänen kannattajistaan oli loikannut Lindströmin leiriin, jolloin R-L:n äänisaalis ei riittänyt mihinkään jaettavista luottamustoimista.

Todennäköisesti Timo Soini oli antanut siunauksensa Lindströmin tiimille, koska kiirehti antamaan lausuntoa Jutta Urpilaisesta ja demareista vaikka omassa vesilasissa myrskysi täyttä päätä. Toki Soini on sinällään oikeassa, että Urpilainen alkaa SDP:n sukelluksen myötä näyttää enemmän ja enemmän lampaalta verikoirien keskellä. Aika näyttää, onko Antti Rinteen keppi tarpeeksi terävä ja porkkanat tarpeeksi makeita nousuun SDP:n puheenjohtajaksi toukokuun puoluekokouksessa.

Myös Jyrki Kataisella on jännät paikat seuraavassa Kokoomuksen puoluekokouksessa. Monta vuotta velkavetoista valtiontaloutta paisuttaneen Kataisen ympärillä on tällä hetkellä varmasti enemmän opportunisteja kuin todellisia ystäviä. Tästä kielii myös se, että Katainen on tuntunut hiljentyneen mediakentällä. Voi vain kuvitella kuinka huonosti Katainen yönsä nukkuu, kun talous sukeltaa ja entisistä kavereista alkaa sukeutua vauhdilla tilaisuuttaan odottavia korppikotkia. Asia ei varmasti monissa liemissä keitetylle Kataiselle tule yllätyksenä.

Näissä tapauksissa puolueelle tärkeintä onkin valtapelin nyanssien piilottaminen epärelevantimpien asioiden alle, siis damage control. Perussuomalaiset ovat ottaneet asiakseen pestä likapyykkinsä julkisesti siinä, missä ”vanhat puolueet” ovat tajunneet pelata pelinsä kulisseissa. Sitten vuosien päästä, kun asianosaisilla ei ole enää mitään hävittävää, tulemme lukemaan ”kohupaljastuksia” nykyisiltä poliitikoilta, aivan niin kuin on käynyt mm. Urho Kekkosen kanssa.

Kun ikävät asiat puidaan äänestäjiltä piilossa, ei puolue nouse negatiivisena otsikoihin. Julkisuudessa on parempi suukotella lapsia, esitellä urheiluharrastuksiaan ja luvata kaikille kaikkea kivaa, koska poliitikolle huolella rakennettu keinotekoinen imago on kaikki kaikessa. Tästä kiitos kuuluu meille äänestäjille, jotka emme joko ymmärrä raaputella poliitikkojen kiiltokuvapintaa tai vaatia ehdokkailta enemmän ja parempaa osaamista.