Tällaisia juttuja lukiessa tulen paitsi surulliseksi, myös vihaiseksi ja turhautuneeksi. Vihaiseksi siksi, etten voi käsittää ratin taakse nousevan känniläisen itsekkyyden ja välinpitämättömyyden määrää. Sitä joka hänet saa kuvittelemaan, että promillerajat ja kiellot eivät koske häntä. Turhautuneeksi siksi, että me lainsäätäjät emme tunnu saavan aikaiseksi mitään sen eteen, että nämä ääliöt saataisiin kuriin ja riittävän rangaistuksen piiriin.

Kyse ei ole ihan pikkujutusta. Viime vuosina on rattijuopumustapauksissa kuollut vuosittain noin 60 henkilöä ja loukkaantunut lähes 700. Vaikka määrä on vähentynyt, on jokainen tapaus silti liikaa.

Yksi iso ongelma on se, että tuomiot ovat liian lepsuja. Rangaistus on tavallisesti sakko tai enintään 6 kuukautta vankeutta, törkeissä tapauksissa 60 päiväsakkoa tai enintään 2 vuotta vankeutta. Silloin kun joku ulkopuolinen kuolee, tuomio on yleensä 5 kuukaudesta 4 vuoteen ehdotonta vankeutta. Jopa 9 vuoden vankeustuomio olisi nykyisinkin mahdollinen, mutta tuomarit harvoin antavat sitä. Luultavasti osasyy on se, että rangaistukset pitää suhteuttaa aiemmin annettuihin vastaaviin tuomioihin.

Kansalaisaloitetta rattijuoppojen rangaistusten koventamisesta käsiteltiin eduskunnan täysistunnossa kesäkuussa. Aloitteen tekijöillä oli sydäntä särkevän omakohtaista kokemusta Lapinlahdella vuonna 2012 tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa kuoli 11-vuotias koulutyttö. Myös hänen siskonsa loukkaantui. Pyörällä liikkuneiden tyttöjen päälle ajanut rattijuoppo sai käräjäoikeudelta 2 vuotta ja 7 kuukautta vankeutta. Hovioikeus kuitenkin alensi tuomiota viidellä kuukaudella, koska ajettu matka oli lyhyt. Voi vain kuvitella, miltä lapsen vanhemmista silloin tuntui. Se että oma lapsi kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa, on jo yksistään tarpeeksi hirvittävä asia. Mutta se, että yhteiskuntamme ikään kuin lähettää viestin, että ajetun matkan lyhyys jotenkin pienentäisi rattijuopon syyllisyyttä, on kertakaikkisen vaikea asia ymmärtää.

Koska oikeusministerillä on suuri valta siihen, miten rangaistusasteikkoa kehitetään, olen kuunnellut tarkalla korvalla nykyisen oikeusministerimme Anna-Maja Henrikssonin puheenvuoroja. Erityisesti hänen perustelujaan sille, ettei tuomioita tarvitsisi koventaa. Samassa täysistunnossa, jossa kansalaisaloitetta käsiteltiin, hän nimittäin totesi, että ”rattijuopumusten osalta ei ole olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että rangaistusten kiristäminen vaikuttaisi rattijuopumusten määrään. Esimerkiksi törkeän rattijuopumuksen promillerajan laskeminen vuonna 1994 ei vähentänyt rattijuoppoja liikennevirrassa. Rangaistuksia tehokkaammin rattijuopumuksiin voidaan vaikuttaa muilla toimenpiteillä.”

Olen samaa mieltä siinä, että rattijuopumuksiin voidaan vaikuttaa tehokkaasti muilla keinoilla, kuten alkolukolla, avainten poisottamisella, aikaisella hoitoonohjauksella ja valvonnan tehostamisella. On silti yksi asia, joka oikeusministeriltä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Se että vaikka rangaistusten tehtävä on vähentää rikoksia, niiden vähintään yhtä tärkeä tehtävä on vahvistaa ihmisten tunnetta siitä, että oikeus toteutuu ja rikolliset saavat riittävän rangaistuksen. Tällä on suuri merkitys paitsi rikoksen uhreille ja heidän läheisilleen, myös meille muille, jotta voimme pitää tätä yhteiskuntaa oikeudenmukaisena.

Joskus tuntuu siltä, että Suomessa ihmisen henki ja ruumiillinen koskemattomuus ovat vähäpätöisempi asia kuin omaisuus ja materia. Esimerkiksi törkeästä varkaudestahan saa enimmillään 4 vuoden vankeusrangaistuksen. Se on kaksi kertaa ankarampi tuomio kuin törkeästä rattijuopumuksesta. Muista rikoksista puhumattakaan.

Vaikka kansalaisaloite rattijuopumustuomioiden tiukentamiseksi on minusta perusteltu, yhteen asiaan en sen osalta yhdy. Siihen että kuoleman aiheuttanut rattijuoppo tuomittaisiin aina tahallisesta henkirikoksesta. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni liian monta paukkua nappaillut rattijuoppo lähtee tien päälle tarkoituksenaan nimenomaisesti tappaa ulkopuolisia.

No miten lakia sitten kannattaisi muuttaa? Kollegani ja aiemmin rikospoliisina toiminut Kari Tolvanen on esittänyt, että törkeän rattijuopumuksen rajaa alennettaisiin 1,2 promillesta tasan yhteen, koska ”ne, jotka ajavat noin promillen humalassa, ovat vaarallisimpia liikenteessä ja surmaavat täysin sivullisia”. Myös törkeän tekomuodon minimirangaistusta pitäisi hänen mielestään nostaa nykyisestä 60 päiväsakosta kuuteen kuukauteen vankeutta. Olen Tolvasen kanssa samoilla linjoilla. Minustakin nämä vastaisivat paremmin yleistä oikeustajua. Mutta – kuten sanottua – rangaistusten koventaminen ei yksinään vielä kesää tee. Kun ihminen on jo käynyt kuussakin, niin tuskin se insinööreille mikään aivan ylivoimainen tehtävä olisi saada kohtuuhinnalla juuri se hyväksi havaittu alkolukko käyttöön tarvittaessa vaikka kaikkiin autoihin.

Rattijuoppojen rangaistusten koventaminen on ollut eduskunnan lakivaliokunnan käsittelyssä pari viikkoa sitten. Viimeistään kevätkaudella näemme, miten sen kanssa edetään.

Pysähdyin pohtimaan omaa mielipidettäni ensimmäistä kertaa viime eduskuntavaalien alla, keväällä 2011. Päädyin puoltavalle kannalle, koska minusta ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla ikään, etniseen taustaan, sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Julkisessa keskustelussa tuntuu usein unohtuvan, että lainmuutoksessa kyse on nimenomaan juridisista oikeuksista, kuten oikeudesta perintöön, mutta ei kirkollisista asioista. Jos tämä laki hyväksytään, kirkolla ja eri uskontokunnilla on edelleen oikeus päättää, vihkivätkö ne näitä liittoja vai eivät.

Yksi asia, jota kuitenkin pohdin pitkään ennen lopullista kantaani, oli liiton ulkopuoliset adoptiot. Ne liitettäisiin tähän lakimuutokseen hyvin todennäköisesti. Onko lapsen saaminen subjektiivinen, kaikille kuuluva oikeus? Onko lähtökohtaisesti oikein, että kaksi samaa sukupuolta olevaa henkilöä on vanhempina samalla viivalla verrattuna miehen ja naisen liittoon esimerkiksi perheen ulkopuolista adoptiota haettaessa?

Pohdinta oli loppujen lopuksi aika helppo. Lasten kannalta tärkeintä on, että heillä on rakastavat ja huolehtivat aikuiset tukenaan. On toisarvoista, ovatko he homoja vai heteroja. En ole törmännyt yhteenkään luotettavaan tutkimukseen, joka olisi todistanut tämän vääräksi. Silti juuri lasten asema tuntuu aika monelle kansanedustajalle olevan se isoin juttu, jonka takia pää ei käänny puoltavalle kannalle. Esimerkiksi Ranskassa, jossa laki tuli voimaan viime vuonna, keskusteluun nousi se, ryhtyvätkö jotkut naiset nyt maksua vastaan sijaissynnyttäjiksi homopareille. Ranskassa sitä ei laissa sallita, kuten ei muuten meilläkään.

Aina kun jotakin lakia ollaan muuttamassa, haluan yleensä tietää, miten se on hoidettu arvoiltaan samankaltaisissa maissa kuin Suomi. Ruotsissa samaa sukupuolta olevien avioliitto mahdollistettiin vuonna 2009, jolloin avioliittolaista poistettiin sukupuoliviittauksia sisältävät sanat. Norjassa laki tuli vastaavalla tavalla voimaan vuonna 2009, Islannissa  2010 ja Tanskassa 2012. Suomi on siis ainoa Pohjoismaa, jossa tasa-arvoista avioliittolakia ei ole hyväksytty. Jos katsotaan maailmankarttaa homoliittojen näkökulmasta, kuulun mieluummin länsieurooppalaiseen ajattelutapaan kuin sellaiseen, jossa valtiojohto puuttuu keskeisesti ihmisen yksityiselämän kysymyksiin, kuten tietyissä entisen Neuvostoliiton maissa tai vaikkapa Saudi-Arabiassa.

Kansanedustajana olen saanut homoliittoihin liittyvää sähköpostia yllättävän paljon, erityisesti niitä vastustavilta. Pahimmissa skenaarioissa Suomelle tapahtuu jotakin aivan hirveää ja ”tuomiopäivä koittaa”, jos kansalaisaloite hyväksytään. Jotkut myös kokevat, että nykyinen avioliittoinstituutio on vaarassa tämän jälkeen. Minusta taas meidän pitäisi ajatella pikemminkin niin, että tasa-arvon toteutuminen ei ole keneltäkään pois.

Elän perinteisessä ydinperheessä aviomiehen ja neljän lapsen kanssa. En silti ajattele, että kaikkien muidenkin pitäisi elää samalla tavalla. Myös omat lapseni ovat sitä mieltä, että ”homoliitot ovat ihan ok”. ”Mikseivät olisi?” Niinpä. Monet asiat, joista päätetään tänään, näkyvät kunnolla lastemme arkipäivässä vasta, kun he ovat aikuisia. Maailmassa on kaikenlaista suvaitsemattomuutta ja kiusaamista jo ihan tarpeeksi. Sen takia meidän pitää tehdä maailmasta lapsille nimenomaan parempi paikka kuin nyt, eikä huonompi.