Sosiaaliliberaalit demokratiat – kuten USA ja Suomi – ovat läpeensä hedonistis-yksilökeskeisiä – ja, kuten sanoit, materiaalisen hyvän ja byrokraattisen hyvinvoinnin varaan rakentuneita pseudo-utopioita. Niissä tietynlaisia ongelmia ei ratkaista, eikä edes pyritä ratkaisemaan, koska ne haluavat yhtäältä keskittyä materiaalisen hyvän tuottamiseen (byrokratian keinoin) ja toisaalta keskittyä tarjoamaan vapaan yksityisen sfääriin (liberaalien oikeuksien ja ”laissez-faire”-periaatteen kautta), ja näiden periaatteiden yhdistelmä ei kykene ratkaisemaan kaikkia asioita.

Nähdäkseni hyvän yhteiskunnan luomisessa ovat epäonnistuneet kaikki: sekä hyvinvointisosialismi, joka pyrkii kantamaan kollektiivista vastuuta kaikesta (siinä väistämättä epäonnistuen), ETTÄ yksilöliberalismi, joka pyrkii laittamaan kaiken vastuun yksilöille ja vapaaehtoisille sosiaalisille verkostoille (siinä väistämättä epäonnistuen). Sekä sosialistit että liberaalit ovat epäonnistuneet ymmärtämään, että ihmisten kokemat voimakkaat epäoikeudenmukaisuuden tunteet, ja henkilökohtaiset epäonnistumiset, ovat looginen seuraus heidän oppirakennelmistaan. Aina ei käy tasan onnen lahjat.

Tämä on mielestäni ihan hyväksyttävää, koska liberalismi ja rajattu sosialismi tuo niin paljon muuta hyvää mukanaan, mutta täytyy todeta, että on tiettyjä ongelmia, joihin sosialismi ja liberalismi eivät kykene vastaamaan.

Myös tulonjakopolitiikassa ja eturyhmäpolitiikassa on kyse pitkälti kateudesta – ainakin yhtä paljon kuin oikeudenmukaisuuden ideaaleista – ja siksi politiikan ”pintakerroksien” alta paljastuva kateuden, vallanhimon ja narsismin vyyhti olisikin syytä tunnustaa, jotta Machiavellin haamu voi nukkua rauhassa.