Riippuvaisuus ei ole pelkästään huono asia: keskinäinen riippuvaisuus on hyvinvointimme salaisuus. Globaali työnjako ja markkinatalous perustuu siihen. On hienoa, ja vapauttavaa, että jokaisen Matti Meikäläisen ei tarvitse olla kirjaimellisesti oman elämänsä seppä, suutari, maanviljelijä, parturi ja mekaanikko. Ihmisten keskeinen riippuvaisuus toisistaan on hyvä asia, jos ihmisillä, myös elämänsä heikkoina hetkinä, on vapaus äänestää jaloillaan tai rahoillaan.

Huonoa riippuvuutta on vaihtoehdoton alistuneisuus. Kaikista pahinta on jos tätä riippuvaisuutta rakennetaan antamalla auktoriteeteille etuoikeutettua valtaa tehdä muita ihmisiä koskevia päätöksiä. Tällöin saavutamme jotain niin kauheaa kuin modernin liberaalidemokraattisen valtion.

…

Otetaan ensimmäinen esimerkki – 1) Hoivatyön ja lääkärien valta potilaistaan:

”Unilääkkeiden ja rauhoittavien käyttö voi vahingoittaa vanhusten muistia ja älyä pysyvästi. [...] Aihetta tutkineen Juha Puustisen mukaan keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä myönnetään nykyisin liian heppoisin perustein. [...] Eritoten lääkkeiden pitkään jatkunut tai yhteiskäyttö aiheuttivat tutkimuksen mukaan muun muassa ajan ja paikan tajun, lähimuistin, kielellisen toimintakyvyn ja lähimuistin heikkenemistä.” (lähde 1)

Vanhuus ei ole helppoa aikaa, ja lääkärit varmasti tekevät parhaansa. Mutta ongelma on siinä jos potilaat kokevat, että heidän tehtävänsä on vain alistua lääkärien, reseptien, laitosten ja byrokratian hyvänsuopaan kaikkivaltiuteen; ja jos ”virallisille” auktoriteeteille alistumisesta, ja vastaanpanemattomuudesta, tulee maan tapa.

Osittain kyse on vain sokeasta luottamuksesta auktoriteetteihin. Mutta kyse on myös vallankäytöstä.

Luottamalla lääkärien auktoriteettiin, usein valtion ja kuntien pakottamana, monet vanhukset joutuvat terveydelle haitallisten päätösten tai ”suositusten” uhreiksi. Ja kuitenkin julkisen vallan oikeutta näihin päätöksiin harvoin kyseenalaistetaan. Sääntelyn takia ihmiset eivät voi itse valita edes omia lääkkeitään.

Turun seudun kannabisyhdistys (vaikka sillä on oma lehmä ojassa) ilmaisi asian totuudenmukaisesti: ”Kannabiksen kieltolaki on vienyt sairailta ja vanhuksilta halvan ja tehokkaan lääkkeen.”

Kieltolakipolitiikka tuhoaa elämiä; ja niin tekee lääkärien ja sosiaalityöntekijöiden monopoliasema. Valitettavasti julkinen sektori, poistamalla kilpailun, tukee alistavia käytänteitä vanhainkodeissa, sairaaloissa, kouluissa.

Jos ihmisillä olisi todella vapaus valita, he valitsisivat alistavien palveluiden sijaan sellaisia palveluita ja tuotteita, jotka sopivat parhaiten heille itselleen. Tätä lopputulosta voi tukea esim. palveluseteleillä, joiden avulla vanhukset, tai heidän omaisensa, voivat ostaa haluamiaan hoitopalveluita.

…

Otetaan toinen esimerkki – 2) KELA:n ja sosiaalityön valta asiakkaistaan:

”Miehen työnantaja [...] myöhästyi elokuun palkanmaksusta niin, että palkka tuli tilille samana päivänä opintojen aloittamisen kanssa. Tämä aiheutti tulorajan ylityksen ja hänelle maksettiin Kelan mukaan liikaa opintotukea. ”Työnantaja on myöntänyt, että palkanmaksun myöhästyminen johtui heistä. [...]  Myöhästymisen seurauksena mieheltä perittiin takaisin kahden kuukauden opintorahat korkoineen. Laskua tuli yhteensä 1 149 euroa.” (lähde 2)

Tämä on varsin tyypillinen tarina typerästä sosiaaliturvajärjestelmästämme, joka alistaa ihmisiä aivan turhaan, ”heidän omaksi hyväkseen.”

Ongelma on siinä, että saadakseen KELA:lta tukea, ihmisen täytyy alentua erilaisiin typeriin sääntöihin. Näistä voi toki kieltäytyä, ja ihminen on täten ”vapaa” olemaan nostamatta tukia. Ihminen on vapaa elämään sillan alla. Tunnen ainakin yhden hullun, joka on jättänyt opintotukensa kokonaan nostamatta. Arvostan tällaista suoraselkäisyyttä, koska KELA:aa ei todellakaan pitäisi kannustaa, eikä KELA:n orjaksi pitäisi vapaaehtoisesti ryhtyä, jos on vaihtoehtoja.

Mutta entä jos ei ole vaihtoehtoja? Silloin ihmisen, elääkseen, on pakko alistua byrokraattien päätöksille.

Sosiaaliturvan tehtävä on olla viimekätinen turva. Sen on tarkoitus tarjota tukea niille, jotka eivät sitä muualta saa. Tällöin on typerää vaatia heitä hyppelemään turhien sääntöpykälien lävitse. Nykyään sosiaaliturvan syvin idea on unohdettu, kun kaiken maailman tarpeisiin voi anoa tukea. Lopputuloksena hyvinvoiva keskiluokka nostaa enemmän tukia kuin huonosti voiva vähemmistö. Tässä maassa erilaisia julkisia tukia – vähintään yritystukia, valtion takaamia lainoja ja verovähennyksiä – nostavat lähes kaikki. Tämän seurauksena valtio ja kunta asettavat säädöksiä ja valvovat meidän jokaisen elämää.

Sosiaaliturvan nimissä valtaa on kerääntynyt KELA:lle, sosiaaliviranomaisille ja julkisen sektorin byrokraateille.

Miten sitä saa takaisin kansalaisille? Yksi hyvä ratkaisu olisi perustulo, joka vähentäisi byrokratiaa, ja tekisi sosiaaliturvasta yksinkertaisen ja ennustettavan. Kaikki saisivat saman tuen, ilman paperisotaa, ja myös maksaisivat sen pois palkastaan. Tällöin voisimme luopua opintotuesta, asumistuesta, työttömyyspäivärahoista, sairaspäivärahoista, ja lähes kaikista muista tukimuodoista - ja tietenkin byrokratiaa ylläpitävästä julkisesta valtakoneistosta. Samalla voisimme vähentää yritystukien ja maataloustukien määrää huomattavasti. Ennen kaikkea sellainen järjestelmä olisi oma-aloitteisuuteen kannustava, eikä se voisi edes teoriassa johtaa yllä kuvatun kaltaisiin tilanteisiin.

…

Vime kädessä kuitenkin ainoa tapa vähentää byrokraattien valtaa on kaventaa julkisen sektorin sääntelyintoa ja vähentää poliitikkojen oikeutta puuttua ihmisten yksityiselämään. Tämä on ainoa ratkaisu sekä vanhusten että opiskelijoiden – ja myös yrittäjien, työttömien ja sairaiden – ahdinkoon. Valtio voi auttaa ihmisiä, mutta se tekee sen parhaiten olemalla puuttumatta ihmisten kykyyn tehdä omia valintoja. Se voi tuottaa palveluita, mutta sen ei pidä pakottaa ihmisiä auktoriteettien orjiksi, koska tämä tuhoaa ihmisten tahdonvoiman - ja viime kädessä elämän.

Valta tulee hajauttaa kansalaisille itselleen; oli kyse sitten sosiaaliturvasta tai vanhustenhuollosta, hyvinvointivaltion auktoriteetit, nuo pikku-eichmannit, osaavat kyllä käyttää hirmuvaltaansa – valtaa ilman vaihtoehtoja, valtaa ilman rajoja – jos heille tarjotaan siihen tilaisuus.

…

LÄHDE 1: http://yle.fi/uutiset/vaitos_unilaakkeiden_ja_rauhoittavien_kaytto_voi_vahingoittaa_vanhusten_muistia_ja_alya_pysyvasti/7256238
LÄHDE 2: http://yle.fi/uutiset/opiskelija_havisi_taistelun_kelaa_vastaan__joutuu_maksamaan_tonnin_yllatyslaskun/7371331

Ja koska nämä ihmiset ovat kusipäitä, on hyvin ymmärrettävästi laajalle levinnyt se käsitys, että homous on syntyperäistä.

Mutta miksi ihmiset ovat niin varmoja, että homous on ainoastaan syntyperäistä? Miksei homoudessa voi olla kyse myös valinnasta? Miksei seksuaalisuus, kuten ruokahalu, olisi myös osa kulttuuria? Seksuaalisuudessa on kyse geenien, kasvatuksen, ympäristön ja ihmisen valintojen yhdistelmästä.

Suurin osa ihmisistä on latentteja biseksuaaleja, tai pikemminkin panseksuaaleja. Ajatelkaa nyt vaikka sitä laajaa määrää perversioita ja parafilioita, joita ihmisten keskuudessa esiintyy. Ovatko ruumiiden raiskaajat, pedofiilit, koprofiilit, gerontofiilit, sadomasokistit ”born this way” – vai ovatko he kenties toteuttamassa omia halujaan, jotka ovat syntyneet oppimalla, ja ympäristön vaikutuksesta?

Tutkimusten mukaan geenit altistavat joko heterouden tai homouden suuntaan siinä missä ympäristökin. Tämä tarkoittaa, että toiset ovat enemmän homoja kuin toiset. Kuitenkin sekä homojen että heteroiden levittämä ajatus siitä, että suurin osa ihmisistä on yksinomaan homoja, tai sitten heteroita, lienee myytti, joka sopii molemmille osapuolille, mutta joka ei vastaa todellisuutta.

Luultavasti syy siihen, miksi homoutta ja heteroutta pidetään geneettisenä, on se että…

0) Lady Gaga

1)  Heterot, tai sellaisina itseään pitävät, haluavat vahvistaa omaa identiteettiään. Jos homous on synnynnäistä, ei tarvitse ajatella, että on jotain vaaraa, että homous voi ”levitä” tai ”tartuttaa” ihmisiä.

2) Homot, tai sellaisina itseään pitävät, haluavat vahvistaa omaa identiteettiään. He haluavat luoda poliittisen eturyhmän nimeltä ”homot” joka voi lobata itselleen vaikutusvaltaa politiikassa. Tämä tapahtuu korostamalla sitä, että ”homous ei ole valinta vaan siihen synnytään.” Se, että ei voi asialle mitään, oikeuttaa paremman kohtelun kuin ”pelkkä” vapaaehtoinen oma valinta.

Miksi ”pelkkää” vapaata valintaa ei kunnioiteta? Mielestäni ihmisillä pitäisi olla oikeus tehdä ihan mitä he haluavat, ihan vain koska he niin haluavat - eikä sitä pitäisi joutua selittelemään sen enempää.

Joillekin ihmisille homoilu ei ole mikään luonteenpiirre, vaan eräänlaista snobismia, tai sukupuolielämän elitismiä: toiset tyytyvät heteroseksiin, joillekin kelpaa vain paras, tai eksoottisin.

Mitä enemmän uskaltaa laajentaa reviiriään, ja toteuttaa seksuaalisuuttaan myös sen perinteisen mallin ulkopuolella, sitä avoimempi on uusille nautinnoille. Tämä sopii parhaiten kokeilunhaluisille elitisteille. Eliittien keskuudessa onkin aina esiintynyt hyvin paljon erilaisia perversioita ja parafilioita – eli seksuaalisuuden korkeakulttuuria.

Jotkut ovat varmasti homompia kuin toiset. Ja jotkut ovat moniruokaisempia kuin toiset. Mutta montaa ”heteroa” voisikin yllättää miten paljon iloa he voivat saada irti kokeilemalla vähän homoilua.

Ihmisen seksuaalisuus on hyvin laaja eikä sitä pidä pelätä. Heterous on valinta, kuten homouskin. Molemmat ovat myös jossain määrin geenien määrittelemiä. Nämä ovat totta samanaikaisesti.

Miksi tykkään kaurapuurosta? Miksi tykkään pojista? ”I was born this way” on liian helppo vastaus!

Perusheterot – ja perushomot – ovat pelokkaita tutkimaan omaa ”pimeää” puoltaan. Eikä siinä mitään. Kukin elää elämäänsä tyylillään. Mutta illuusio siitä, että suurin osa ihmisistä on syntynyt heteroiksi tai homoiksi on yhtä typerä kuin ajatus siitä, että suurin osa ihmisistä on syntynyt perunansyöjiksi.

Ehkä homoilu on eräänlaista gourmet-ateriointia: suurin osa ihmisistä on siihen kykeneväisiä, mutta harva uskaltaa laajentaa reviiriään sosiaalisesti sallitun ulkopuolella. Suurimmalle osalle riittää kaurapuuro, tai perunamuussi, eikä korealaista tai senegalilaista keittiötä tule edes mieleen kokeilla. Oma valinta.

Mutta paras huumori ei synny toisten pilkkaamisesta, vaan nöyryydestä, kömpelyydestä ja itsekritiikistä. Näissä asioissa oikeistolaiset ovat täysin kykenemättömiä.

Vasemmistolla on Jon Stewart, Bill Maher, Stephen Colbert, John Oliver, Ricky Gervais, Bill Hicks, Lewis Black, Marc Maron….

Oikeistolla on… Niin, kuka? Ei tule montaa mieleen. Ehkä joku Dennis Miller, joka ei ole edes kovin hauska. Tai edes yhtään hauska. Siis oikeasti: Dennis Miller ei mitenkään pärjää vertailussa vasemmistolaisille vaihtoehdoille.

Tosiasia on, että harva koomikko määrittelee itsensä oikeistolaiseksi. Ainakaan menestyvä koomikko.

Tietenkään kaikki, jotka eivät määrittele itseään oikeistolaiseksi, eivät ole vasemmistolaisia. On nimittäin olemassa a) selkän vasemmistolaisia koomikoita, ja sitten on olemassa b) koomikoita, jotka eivät määrittele itseään vasemmisto-oikeisto-akselilla; mutta yksinkertaisesti ei ole olemassa c) oikeistolaisia koomikoita, ainakaan konservatiiveja.

Monet, esimerkiksi Louis C.K. ja George Carlin, tai South Parkin tekijät Matt Stone ja Trey Parker, pilkkaavat sekä vasemmistolaisia että oikeistolaisia ideologioita.

Anarkismi, libertarismi ja kaikenkattava kriittikki sopivatkin koomikolle, koska hyvän komedian tehtävä on olla kriittinen kaikkea kohtaan. Koomikot voivat osoittaa mikä on naurettavaa itsensä liian vakavasti ottavissa ideologioissa – ja ihmisissä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti.

Mutta tiettyyn oikeistolaisuuteen ei vaan kuulu huumorintaju. Tämän on Christopher Hitchens jo osoittanut naisista. (Tuon tosin voi ottaa huumorinakin.)

Oikeistolaiset ovat hyviä löytämään puutteita ja virheitä muissa, mutta he eivät helposti kykene käyttämään hyödykseen komedian kahta suurinta lähdettä – reipasta itsekritiikkiä ja voimassaolevien valtarakenteiden kyseenalaistamista. Tämä johtuu siitä, että oikeistolaisuuden perustana on kritiikitön itsekeskeisyys ja kaiken uuden ja erilaisen vastustaminen, eli vanhojen instituutioiden ja ajatusmaailmojen, sekä ylpeiden yli-ihmisten (bisnesmiesten ja pappien), puolustaminen.

OikeistolaisiLLE on helppo nauraa, mutta oikeistolaiSET eivät yleensä ole huumorin tekijöinä – ainoastaan kohteena.

Paras huumori ei välttämättä ole vasemmistolaistakaan, vaan kenties vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun ”tuollapuolen.” Mutta selvää on, että vasemmistolla on luontaista kykyä, joka oikeistolaisilta puuttuu, olla ylpeiden ihmisten itsevarmuutta ja kaikkia dogmeja kyseenalaistava.

Tämän takia vasemmistolaisia koomikoita on enemmän ja he ovat ehdottomasti parhaita.

Mistä tässä äänestyksessä on kyse? Oikeasti siinä on kyse valtiollisen suojelun ulottamisesta tietyille eturyhmille – eli heteroiden monopolioikeuksien säilyttämisestä.

Tämä kiteytti seuraava lainaus kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östmanilta: ”Haluamme säilyttää nykyisen avioliittolain, joka perustuu siihen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio.” (lähde)

Tämän ajatteluketjun taustalla on ajatus, harvoin artikuloitu, että ”meillä ei voi olla kivaa jos noilla muilla ei oo asiat paskasti. Joten pidetään huolta, että niillä on asiat paskasti jatkossakin!”

Siinä on kyse siitä, että joillakin täytyy olla etuoikeus iloon ja rakkauteen, tai tarkemmin sen institutionaaliseen määrittelyyn – tavalla, joka sulkee muut ulkopuolelle.

Taloudellisesti ajateltuna kyse on eräänlaisesta (rakkauden eturyhmien) monopolista. 

Heteroavioliitto, tarkkaan ottaen, on hyvien, keskinkertaisten ja huonojen heteroparien symbolinen kartelli hyviä, keskinkertaisia ja huonoja homopareja vastaan.

Mutta symbolisissa kartelleissa on yksi ongelma, joka tekee niistä moraalittomia: ne perustuvat ainoastaan subjektiiviselle irrationaaliselle tunteelle.

Avioliittoinstituution symbolinen arvostus pohjautuu sille annettuihin merkityksiin. Joidenkin mielestä avioliiton kuuluu olla ”naisen ja miehen välinen liitto”. Mutta miksi meidän pitäisi kuunnella heitä? Joidenkin mielestä avioliiton pitää olla tämän lisäksi myös ”samaa rotua olevien välinen liitto”, ”samaa yhteiskuntaluokkaa edustavien liitto”, ”samaa ikäryhmää olevien liitto”, jne. Ja kuitenkaan me emme kuuntele heitä, koska tämä tulkitaan pelkäksi etuoikeuksien puolustamiseksi.

Miksi ihmisillä ei olisi oikeus määritellä avioliittoa kahden ihmisen väliseksi rakkauden liitoksi? Tämä ei poistaisi heteroilta mitään oikeutta, ainoastaan epäreilun monopoliaseman.

Viime kädessä heteromonopolin perustana on siis se irrationaalinen hyvinvointi, jonka ihmiset saavat siitä tiedosta, että heidän liittonsa (”avioliitto”) on ylemmällä tasolla suhteessa ”alempiarvoisiin muihin” - ja tuohon jälkimmäiseen kategoriaan ovat kuuluneet niin väärää uskontoa, rotua, ikää, luokkaa tai sukupuolta edustaneet. Olemme jo hylänneet nämä argumentit itsekkäinä. Miksi emme ulota tätä samaa ajattelua myös niihin, jotka puolustavat ”perinteistä” avioliittoa?

Heteroavioliitto on etuoikeus, joka myönnetään hyville, keskinkertaisille ja huonoille heteropareille valtion toimesta, jotta he voivat saada symbolista arvostusta. Heteroavioliitto on kartelli homoavioliittoja vastaan, koska heterot haluavat itselleen symbolista valtaa, ja tasa-arvoisen kohtelun vaatimus uhkaa tätä.

Niin kauan kuin meillä on heteroavioliiton nimellä kulkeva symbolinen monopoli, kansalaisten kokonaishyvinvointi kärsii.

Heteroavioliiton monopoli pitääkin purkaa välittömästi kansalaisten kokonaishyvinvoinnin, tasavertaisuuden ja valinnanvapauden nimissä. Siksi Tahdon2013.

Siis kyllähän urheilu välillä kivaa on, mutta eikös se ole aika triviaalia hömppää ja ajanvietettä?

No jotkut lajit ehkä… mutta jalkapallo on kaikkea muuta! Se on taidetta, tiedettä ja kulttuuria.

Siinä yhdistyvät kollektiiviset hurmokset hienoihin yksilösuorituksiin.

Jalkapallo on myös hyvä allegoria yhteiskunnan toiminnalle.

1. Yhteistyö on sääntöjen nuodattamista

2. Tuomari ei ole aina oikeassa, mutta yleensä on

3. Jos peli on reilu, on olemassa voittajia ja häviäjiä

4. Lopputulosta ei voi ennustaa etukäteen

5. Peliin kuuluu myös se, että sääntöjä voi muuttaa demokraattisesti

”pardon me Sir, allow me to kick this ball”

1. YHTEISTYÖ ON SÄÄNTÖJEN NOUDATTAMISTA

Koko peliä ei ole olemassa ilman sääntöjä. Politiikka on sääntöjen luomista.

Sääntöjä täytyy olla juuri sen verran, että ihmiset kykenevät toimimaan ilman, että loukkaavat toisten pelaajien toimintaa.

Peli toimii parhaiten, jos on muutama yksinkertainen sääntö, joita kaikki suostuvat noudattamaan. Näiden sääntöjen puitteissa ihmiset ovat vapaita valitsemaan paikkansa maalissa, puolustamassa, keskikentällä vai hyökkäämässä – vai kenties pelikiellossa punaisen kortin saaneena. On huono idea tehdä liikaa sääntöjä.

Hyvässä pelissä on selkeitä sääntöjä, joiden noudattaminen motivoi ihmisiä huippusuorituksiin.

2. TUOMARI EI OLE AINA OIKEASSA, MUTTA YLEENSÄ ON

Tuomarin tehtävä on valvoa sitä, että sääntöjä noudatetaan. Jos peli on suunniteltu hyvin, kenelläkään pelaajalla ei ole nokan koputtamista. Tuomari ei luo uusia sääntöjä, vaan ainoastaan tulkitsee olemassaolevia sääntöjä.

Mutta pelaajilla voi silti olla motivaatiota yrittää kiertää sääntöjä, koska sääntöjen kiertäminen tuo suhteetonta etua. Muutenhan sääntöjä ei tarvittaisi.

Ihmisten itsekkään ja ahneen luonteen takia tarvitaan tuomaria, joka valvoo sitä, että mm. fyysiset kosketukset eivät pääse liian pahoiksi, paitsiossa ei saa pelata, ja maalivahti jätetään rauhaan. Pelaajia motivoi huippusuoritukseen se, että he tietävät, että kukaan pelaaja ei voi rikkoa sääntöjä ilman rangaistusta.

Mutta koska tuomarikin on vain ihminen, hän tekee välillä virheitä. Näitä vääriä tuomioita tulee voida kyseenalaistaa, mutta jos säännöt ovat selvät, ja hidastuskamera näyttää että sääntöä on rikottu, pelaajan tulee niellä ylpeytensä. On hänen omaksi edukseen, että hän toimii paremmin seuraavalla kerralla.

3. JOS PELI ON REILU, ON OLEMASSA VOITTAJIA JA HÄVIÄJIÄ

On tärkeää, että peli on reilu – ei pelkästään yhden osapuolen mielestä, vaan kaikkien. Silloin kaikilla on mahdollisuus osallistua peliin ilman, että lopputulos on selvillä etukäteen.

On kuitenkin selvä, että joillakin on paremmat mahdollisuudet kuin toisilla, koska he ovat parempia jalkapallon pelaajia, joko omien ansioidensa tai olosuhteiden takia. Mutta onko tämä niin huono asia? Jos kaikki pelaajat olisivat yhtä hyviä, jalkapallo muuttuisi paljon huonommaksi peliksi; tai oikeastaan se lakkaisi olemasta jalkapalloa.

Sama logiikka pätee yhteiskunnassa: Kenellekään ei olisi motivaatiota yrittää parantaa omia asemiaan, jos esimerkiksi ”liian hyviä” pelaajia kiellettäisiin osallistumasta peliin. Hyvä yhteiskunta, reiluine pelisääntöineen, perustuu sille, että kaikilla on mahdollisuus parantaa omia asemiaan kovalla harjoittelulla.

Pelin tarkoitus on saada pallo maaliin. Se kannattaa hyväksyä – ainakin jos haluaa pelata jalkapalloa.

4. LOPPUTULOSTA EI VOI ENNUSTAA ETUKÄTEEN

Hyvään peliin kuuluu se, että kuka tahansa voi nousta maailmanmestariksi. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että jokainen meistä voi olla Pelé. Mutta mikä tahansa joukkue, jos se menettää kykynsä pelata hyvää jalkapalloa, voi menettää asemansa, koska kaikki pelaavat samojen sääntöjen mukaan.

Hyvä peli antaa kaikille mahdollisuuden eikä syrji mitään joukkuetta sen takia, että se on vähemmän tunnettu, nuorempi, vanhempi, tai vaikka väärää väriä.

Eikä millään joukkueella, tai tähtipelaajalla, ole taattua paikkaa kärjessä, vaan kuka tahansa voi tippua – joko omaa laiskuuttaan tai silkasta epäonnesta.

Hyvässä pelissä ihmisille taataan mahdollisuudet osallistua parhaansa mukaan, mutta yhteisten sääntöjen puitteissa.

5. PELIIN KUULUU MYÖS SE, ETTÄ SÄÄNTÖJÄ VOI MUUTTAA DEMOKRAATTISESTI

Koska pelin säännöt ovat ihmisten luonnosta, on tärkeää, että jos ihmiset voivat myös vaikuttaa sääntöihin, koska hyvät säännöt kehittyvät ajan myötä.

Mutta sääntöjen sisältöön ei tule voida vaikuttaa samalla kun pelaa peliä. Pelaajien tehtävä kentällä on pelata peliä. Heidän tehtävänsä ei ole valittaa tuomarille säännöistä vaan ainoastaan vääristä tuomioista. Reilussa pelissä pelaajat kunnioittavat sääntöjä ja niiden noudattamista.

Jonkun pelaajan mielestä varmaan fyysinen väkivalta, tai paitsiopeli, kuuluu jalkapalloon. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Ei muuten kuulu. Jos et tykkää pelin säännöistä, omapaha on vikasi.

Tai ole kärsivällinen: odota, kunnes peli on ohi, kunnes pelaajat päättävät itse ryhtyä rakentamaan parempia sääntöjä. Sääntöjä tulee muuttaa ainoastaan kaikkia osapuolia kuullen, demokraattisesti, eikä omaa etua ajatellen.

(PS. On myös mahdollista perustaa eri liigoja, joissa vallitsevat eri säännöt. Tällöin ihmiset voivat valita, menevätkö pelaamaan Väkivaltaiset Huligaanit -liigaan vai Herttaiset Herrasmiehet -liigaan. Tai keksiä ihan oman urheilulajin.)

Tietenkin jalkapallon ja politiikan välillä on paljon eroja:

Yksi tärkeimmistä on se, että jalkapallo on harvalle ainoa areena, jossa he voivat menestyä. Jos joillakin ei ole lahjoja jalkapalloon, he voivat keskittyä vaikka yrityksen pyörittämiseen, siivousalalle tai ohjelmointiin. Yhteiskunnassa sen sijaan ei ole toista mahdollisuutta. Poliittisilta pelisäännöiltä ei ole pakopaikkaa. 

Tämä tarkoittaa, että politiikan täytyy olla kaikenkattavampaa, mutta myös hillitympää, sillä huonolla politiikalla voi saada paljon suurempaa tuhoa aikaan kuin huonoilla pelisäännöillä.

Kuitenkin jalkapallosta voimme mielestäni tuoda politiikkaan ainakin seuraavat kuusi ohjenuoraa:

1) Yhteisten pelisääntöjen täytyy olla kirkkaita, selkeitä ja yksinkertaisia.

2) Sääntöjen tulee olla kaikkien osapuolten enemmistön hyväksymiä.

3) Sääntöjen tulee olla kaikille pelaajille samat, ketään syrjimättä.

4) Tuomarin tehtävä ei ole puuttua pelin kulkuun, vaan antaa pelin pyöriä vapaasti itsekseen.

5) Vain jos peli on reilu, on voittajia ja häviäjiä; vain jos on voittajia ja häviäjiä, peli on reilu.

6) Lopputulosta kukaan ei voi tietää, mutta kaikki ovat tervetulleita pelaamaan!

Se on aikaa kun urbaanit hipsterit ja lihavat kotirouvat innostuvat ”juuristaan” ja lähtevät maalle tekemään synninpäästöä. Mutta agraariyhteiskuntaan ei ole paluuta.

Juhannus on tyypillinen keskiluokkainen juhla, jossa on onnistuttu pilaamaan keskikesän bileet kaikenlaisella vouhotuksella. Juhannuksena kuuluisi olla riettaan pakanallinen, ja etsiä joku nuori piika tai poika hässittäväksi ladossa, mutta perkele kun pitää olla perheellinen. Makkarat paistumaan ja sauna lämpiämään.

Juhannuskokko laitetaan palamaan, jos paskalta säältä keritään. Siinä vaiheessa kun isältä menee hermot, lentää polttoöljyä puille, ja saadaan bensiininkäryä suvi-ilmaa raikastamaan. Grillauskin siirretään sisätiloihin, ja pyyhkeet kastuvat sateessa. Mutta hymyillään koska ollaan nousuhumalassa – vielä hetken.

”Onneksi” kyynärpää kyynärpää vastaan (ja jonkun käsi jonkun perseellä) saadaan samalla nauttia sukulaisten ihanuudesta. Juhannus ja joulu ovat tapoja tuoda sellaiset sukulaiset yhteen, joilla on normaalisti edes sen verran älliä, että tajuavat pysyä mahdollisimman kaukana toisistaan.

Iltasaunassa naiset muuttuvat huutavaksi akkalaumaksi, jota kukaan ei tunnista omakseen, ja jonkun eno valittelee ällistyneille siskonpojilleen että anus on ruvennut taas ikävästi vuotamaan verta.

Sitten vielä ne pakolliset järvikuolemat. Jos ette idiootit tajua, että kännisenä ei kannata mennä kylmään veteen, ja että juhannus on tarpeeksi perseestä jo ilman äkkikuolemia, niin ansaitsette kohtalonne. Seuraavan päivän uutislähetyksissä teidät muistetaan Alexander Stubbin ja säätiedotuksen välissä varoittavina tilastoina.

Keskiyöllä eloonjääneet, lihavoituneet, kyyniset kaupunkilaiset katsovat elämäänsä ja ihmettelevät, mikä meni vikaan.

Olisiko sittenkin pitänyt hypätä järveen?

Suomessa ei ole kesää, eikä juhannusta paskempaa juhlaa. Hauskaa juhannusta!

Moni on jo kerinnyt iloitsemaan pahamaineisen piraatin vangitsemisesta. Oma näkökulmani on toinen.

Mielestäni Peter Sunde on sankari, siinä missä Julian Assange ja Edward Snowden. Nämä kaikki edustavat digitaaliajan kansalaisvapauksien puolustajia, joita ilman maailma olisi vaarallisempia ja epävapaampi paikka. Ja näitä kaikki yhdistää myös toinen asia: he ovat valtioiden jahtaamia (joko vankeudessa tai sen uhan alla). He ovat poliittisia mielipidevankeja, jotka historia tulee varmasti vapauttamaan kaikista syytöksistä.

Piratismin aktiivinen vastustaminen perustuu siihen typerään ajatukseen, että piratismi (= digitaalisen kopion tekeminen ilman että alkuperäinen kopio katoaa omistajaltaan) on sama asia kuin varastaminen (= fyysisen esineen siirtäminen paikasta toiseen siten että alkuperäinen esine katoaa omistajaltaan).

Olettehan nähnyt niitä mainoksia, jossa sanotaan, ”Ethän lataisi autoakaan?”

Tämä on yhtä absurdia kuin väittää Raamattua rikolliseksi, koska siinä lainataan babylonialaisia myyttejä; tai väittää, että joka kerta kuin suomalainen vetäisee happea henkeen Suomessa, jossain Afrikassa lapsi tukehtuu hapenpuutteeseen.

Oikeastaan hapenkuluttajien vangitseminen olisi vähemmän absurdia kuin piraattien jahtaaminen, koska ilma on kuitenkin teoreettisesti rajallinen hyödyke, kun taas tieto, kulttuuri ja digitaaliset bitit eivät missään tapauksessa ole. Jos kopioit ohjelman, sen voi jakaa kaikille, ilman, että tästä koituu minkäänlaisia kustannuksia.

Oletko koskaan jakanut kuvaa facebookiin? Siitä tehdään digitaalinen kopio joka ikiselle kaverisi tietokoneelle tai älypuhelimelle, eikä tämä kopiointi maksa mitään. Ja kuitenkin piratismin vastainen taistelu perustuu siihen ajatukseen, että mitä enemmän kopioita jostakin kuvasta/ohjelmasta/elokuvasta/musiikkikappaleesta tehdään, sitä enemmän siitä pitäisi maksaa tiedoston alkuperäiselle tekijälle. Tämä on yhtä absurdia kuin yrittää verottaa hengitystä tai yrittää kerätä kaikki sadevesi yhteen vesilasiin. Lopputuloksena tulee tällaisia uskomattomia laskuja, jotka ovat kohtuuttomia, järjenvastaisia ja oikeusvaltion periaatteiden vastaisia:

Sen sijaan, että jahtaamme piraatteja, Suomen valtio voisi ottaa edelläkävijän roolin, ja dekriminalisoida yksityisen kopioinnin.

Piratismi on tietokoneajan realisoitunutta utopiaa. Siinä missä Jeesus teki vedestä viiniä ja monisti kaloja köyhille, piratismi tekee yksinkertaisesta tietokoneesta loputtoman tiedon, kulttuurin ja hyvinvoinnin lähteen. (Eikä Jeesuksen ihmeistä ole varmoja todistusaineistoja.) Piratismi on yksi parhaimpia asioita mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Vapaa yhteiskunta, jonka se lupaa, kuitenkin pelottaa vallanpitäjiä, koska se vähentää mahdollisuuksia kontrolloida ihmisiä.

Piratismia tekevät lähes kaikki (mm. 70% Suomen nuorisosta), siitä ei ole juuri mitään haittaa, ja se lisää ihmiskunnan kokonaishyvinvointia.

Piratismi, siis yksityinen kopiointi, ja sen mahdollistaminen, on tapa jakaa hyvinvointia rajattomasti ilman, että kukaan kärsii. Autosi on turvassa, vaikka lapsesi lataa musiikkia netistä. Nykyaikana tarvitaan erilaisia taiteen ja kulttuurin tukemisen muotoja, joiden avulla ihmiset voivat tukea haluamiaan artisteja. Näihin kuuluvat ”maksa mitä jaksat”-ostokset, Spotifyn tyyliset palvelut, ja vapaaehtoinen crowdfunding-rahoitus. Piratismia ei tule yrittää kitkeä, koska miten kitkeä sellaista, joka tulee luonnostaan? Se on kuin yrittäisi estää murrosikäisiä masturboimasta. (Itse asiassa ne samat runkkaavat nuoret myös dataavat.)

Yksityisen kopioinnin aikakausi on täällä, halusimme sitä tai emme – ja miksi emme haluaisi? The Pirate Bay on tarjonnut paljon hyvää maailman ihmisille.

Piratismi on parempaa kuin kristinusko, koska piratismi paitsi lupaa utopiaa, niin myös toteuttaa sen. Peter Sunde on hienompi mies kuin Jeesus, koska Jeesus oli vain myyttinen hahmo, mutta Peter Sunde on olemassa. Kukapa olisi uskonut, että meillä joskus olisi teknologia, jolla toteuttaa Raamatun ihmeitä… ja mitä me yritämme tehdä, kieltää sen!

Massamurhaaminen psykologisen pahoinvoinnin ulkoistamisena.

Ihminen, joka voi huonosti, voi kääntää pahan olonsa joko sisäänpäin tai ulospäin.

Jos sisäänpäin, hän satuttaa itseään; jos ulospäin, hän satuttaa muita.

Ensimmäisen tapauksen pahin vaihtoehto, ja looginen päätepiste, on itsemurha.

Jälkimmäisen tapauksen pahin vaihtoehto, ja looginen päätepiste, on toisen ihmisen murhaaminen.

Pahan olon purkaminen ulospäin on syyllisen etsimistä, koska ilman syyllistä ei ole oikeudenmukaisuutta.

Ihminen, jolla on vahva moraalintaju, pyrkii erottamaan syylliset viattomista.

Mutta kun ihmisen moraalintaju on heikentynyt, ihminen ei tee (tehokasta) erottelua syyllisten ja viattomien välillä. Sen jälkeen ihminen voi purkaa pahaa oloaan vahingoittamalla, tai jopa tappamalla, viattomia. Tai oikeastaan hän onnistuu uskottelemaan itselleen, että hänen ongelmiinsa syyttömät ihmiset ovatkin syyllisiä. Jos ihminen kokee valtavaa tuskaa, on helppo uskotella itselleen, että on olemassa joku ”syyllisten” joukko, joka on syy(pää) hänen kaikkiin ongelmiinsa:

1) Amerikan tapauksessa naista saamaton mies syytti naisen puutteesta kaikkia naisia. Hänen mielestään ei ole ”reilua” että hän on neitsyt vielä 22-vuotiaana: ”College is the time when everyone experiences those things such as sex and fun and pleasure. But in those years I’ve had to rot in loneliness. It’s not fair. You girls have never been attracted to me. I don’t know why you girls aren’t attracted to me. But I will punish you all for it.” On siis selvää, että poliittisesti korrekti ”feministinen” näkemys siitä, että seksin puute ei ole kovin vakava asia, on täyttä huuhaata. Tämä olisi pitänyt olla päivänselvää alusta saakka. Erityisesti nuorelle miehelle seksin puute johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin. Tästä on jo Henry Laasanen ja ”miesasialiike” saanut tuplasti iloa irti: ensin profeettana, sitten uhrina.

2) Suomen tapauksessa 24 v. nainen halusi iskeä yliopistoon, koska yliopisto on (hänen mielikuvansa mukaansa) täynnä ”Nuoria ja menestyviä ihmisiä, jollainen minä en pysty ikinä olemaan. Miksi noilla piti olla oikeus sellaiseen, jos minulla ei ole?” Jos hän olisi ymmärtänyt, että yliopisto on täynnä mielenterveysongelmaisia, elämäänsä turhautuneita, työttömyyskortistoon valmistuvia ihmisiä, ehkä hän olisi miettinyt tekojensa oikeutusta vielä uudelleen.

Lyhyt vastaus: Demokratia.

Pitkä vastaus: Vaihtoehtoiset puolueet äärioikeistosta äärivasemmistoon; häviäjiä olivat ennen kaikkea keskusta-oikeiston ryhmät EPP, konservatiivit ja liberaalit.

Suomenkin osalta voittajapuolueet ovat samantyyppisiä kuin muualla Euroopassa. Perussuomalaisten ja Vasemmistoliiton kaltaiset liikkeet ovat olleet kovassa nousussa maailmalla. Eurokriittiset, populistiset ja äärilaidan puolueet ovat kasvattaneet kannatustaan lähes kaikkialla.

Esimerkiksi Kreikassa vasemmistolainen talouskurin vastainen Syriza-puolue nousi maan suurimmaksi puolueeksi 27% kannatuksella. Euroopan Sosialistit kärkkyvät jo parlamentin ykköspaikkaan EPP:ltä, samalla laitavasemmisto nosti kannatustaan, joskin vain maltillisesti – vuotaen varmasti osittain myös populistisen oikeiston suuntaan.

Sekä Britanniassa ja Ranskassa tulivat suurimmat mullistukset: äärioikeistolaisten ”marginaali”-puolueiden (UKIP ja Kansallinen Rintama) kannatus saavutti jopa 25% äänistä. Italiassa keskustalaispopulistinen korruption ja EU:n vastainen Viiden Tähden liike sai reilut 20% äänistä. Hollannin Vapauspuolue säilytti 4 paikkaansa, mitä on lievä pettymys. Hollannin äärioikeiston laimeaa menestystä voikin pitää poikkeuksena.

Lähes poikkeuksetta, muualla Euroopassa – Tanskasta Unkariin – Eurooppakriittiset puolueet nousivat korkealle. Näiden puolueiden tulevaisuus parlamentissa on epäselvä, mutta Marine le Penin kaltaisten menestystarinoiden ansiosta on selvä, että uudenlaisia liittoutumia, ja ryhmiä, on parlamenttiin tulossa – vähintään yksi tai kaksi. Se, mihin ryhmään Suomen kaksi persujen meppiä – Sampo Terho ja Jussi Halla-aho – aikovat kuulua, on vielä avoinna.

Tästä äärioikeiston nousun trendistä Saksa, tuo Euroopan dynamo, on mielenkiintoinen poikkeus. Oikea germaaninen outolintu. Nähdäkseni Saksan pelasti äärioikeiston nousulta yksi asia: Hitlerin muisto. Eurokriittinen AfD sai vain 7% äänistä. Merkelin saksa on myös poikkeus siinä, että sen demarit ja kokoomuslaiset (kristillisdemokraatit), eli keskustalaisoikeistolaiset ja keskustavasemmistolaiset hallituspuolueet, lisäsivät yhteistä kannatustaan.

Eurooppalaisten Sosialistien rintama säilytti suunnilleen nykyisen kannatuksensa, lähinnä Italian ja Saksan kaltaisten suurvaltojen sosialistipuolueiden menestyksen tuomilla äänillä. (Suomen sosialidemokraatit eivät ole tämän menestyksen takana.) Sosialistit tulevat luultavasti olemaan uuden parlamentin johtava ryhmä – ainakin toivon niin, koska EPP ei selvästikään ole valmis johtamaan Eurooppaa kohti uusia voittoja.

Oikeistolainen EPP, johon Suomen Kokoomuskin kuuluu, säilyy parlamentin suurimpana ryhmänä, ja voi siten vielä elätellä luuloja itsestään. Mutta kauniilla puheillakaan ei kukaan voi kieltää, että se on vaalien suurin häviäjä, menettäen yli viidenneksen paikoistaan. Ryhmän häviö olisi ollut vielä totaalisempi, elleivät Merkelin Saksa ja Unkarin Fidesz (joka on oikeasti lähes äärioikeistolainen puolue) olisi tuoneet sille lisäpaikkoja.

Liberaalin ALDE:n menetykset ovat myös valtavia. Nähtävästi liberaalia ajattelua ei tällä hetkellä Euroopassa arvosteta. Konservatismi, sosialismi ja eurokriittinen populismi ovat trendikkäitä ideologioita. Oikeistoliberaali ajattelu samaistetaan vihattuun talouskuriin, osittain hyvillä perusteilla. Tämä harmittaa tietysti näin vihreää sosiaaliliberaalia. Kenties Eurooppa osaa arvostaa liberalismia uudestaan, kun Euroopan kehitys on saatu taas vauhtiin?

Myös Euroopan Vihreät menettivät paikkoja, mutta eivät niin paljoa kuin oli ennustettu. Esimerkiksi Ruotsin Miljöpartiet kasvatti kannatustaan ja nousi maansa toisiksi suurimmaksi puolueeksi. Myös tuore feministinen puolue sai siellä 5% äänistä, mitä voi pitää todellisena läpimurtona. Ruotsidemokraatit jäivät alle 10% koko maassa. Ruotsin tilanteesta voi lukea mainion analyysin täältä. Tukholmassa feministinen puolue sai jopa 10% äänistä, ja Vihreät ovat jo suurin puolue.

Uusi Euroopan parlamentti tulee näyttämään varsin erilaiselta kuin nykyinen, mutta kuitenkin varsin samanlaiselta: vanhat isot blokit tulevat jyräämään uudet protestiliikkeet, mutta heillä ei ole varaa samanlaiseen ylimielisyyteen kuin ennen. Jos EU-myönteiset puolueet eivät ota kansalaisten protestiääniä vakavasti, seuraavat EU-vaalit voivat olla yhtenäisen Euroopan Unionin loppu. On hieno asia, että demokratia toimii, ja ihmisten ääntä on kuultu.

Seuraavista vuosista tulee jännittäviä.

Ulos kaapista vaan! Ottakaa oppia homoilta: kun tulee ulos kaapista, voi hengittää vapaammin.

Toivon, että näistä asioista uskalletaan puhua, koska kansainvälisen yhteistyön tiivistäminen – EU:n, YK:n ja muiden kansainvälisen demokratian instrumenttien kautta – on mielestäni välttämätön edellytys sellaiselle maailmalle, jossa yhteiset haasteet kyetään ratkaisemaan.

Minun unelmani on demokraattinen ja vahva EU, jolla on yhteinen ulko- ja turvallispolitiikka, rajavalvonta, ympäristö- ja ilmastopolitiikka, suora veronkanto-oikeus, minimaalinen sosiaalipoliittinen yhteisvastuu, (ihmisten, tavaroiden ja pääoman) täydellinen vapaa liikkuvuus, avoimet sisämarkkinat, sekä tietenkin yhteinen raha- ja talouspolitiikka.

Minun unelmani on siis EU:n liittovaltio – eräänlainen Euroopan Yhdysvallat – jossa on vahva keskushallinto tärkeissä kysymyksissä (mutta vain niissä). Ilman integraation syventämistä Eurooppa jää jälkeen muusta maailmasta, eikä kykene kukoistamaan uuden teknologian ja tietotyön supervaltana.

Liittovaltio ei tarkoita kansanvallan vähenemistä – päinvastoin. Yksittäisillä osavaltioilla voi olla hyvinkin laaja autonomia.

Paikalliselle tasolla voidaan delegoida esim. koulutuksesta ja paikallisesta verotuksesta päättäminen. Verokilpailua ei pidä yrittää karsia, vaan edistää kilpailua, jonka nojalla paikalliset alueet – myös nykyisiä kansallisvaltiota pienemmät alueet, kuten Katalonia, Skotlanti, Ahvenanmaa, Baskialueet, Lappi – voivat toteuttaa vapaata kokeilukulttuuria.

Jos haluatte rakentaa yhteistä Eurooppaa, kannattaa äänestää Vihreitä. Vihreät ovat Suomen puolueista selkeiten federalistinen puolue. Vihreät kannattavat sosiaaliliberalismia, ympäristöarvoja ja heikoimmista huoltapitämistä. Eurooppalaiseen Vihreään ryhmään kuuluvat myös Skotlannin ja Katalonian itsenäisyyttä ajavat ryhmät, joten tukemalla Vihreitä tuet myös kansojen itsemääräämisoikeuden ja paikallisen autonomian lisäämistä.

Toinen vaihtoehto, jota voin suositella niille, jotka kaipaavat todellista systeemin ulkopuolelta tulevaa vastausta, on Piraatit: siinä on yksi vahvasti verkostoitunut eurooppalainen ryhmä, jonka merkitys Euroopassa tulee lähivuosina vain kasvamaan. Myös kokoomuksessa on osaavia nuoria kykyjä, kuten Aura Salla ja Alexander Stubb. RKP:kin on hyvä liberaali valinta. Näitä äänestämällä voit antaa äänen vahvalle Euroopalle.

Suomi, joka käpertyy itseensä, ei voi nousta enää koskaan maailman supervallaksi. Globalisaatio on upea mahdollisuus, jos osaamme siihen tarttua. Meidän pitää pyrkiä luopumaan viimeisistäkin paperille piirretyistä viivoista, ja antaa ihmisten, tavaroiden ja pääoman liikkua ilman esteitä. Integraation syveneminen antaa viitteitä myös sosiaali- ja talouspolitiikalle: suomalaisten pitää välittää yhtä lailla Espanjan lapsista kuin ”omista” lapsistamme.

Globaalilla tasolla, yhdessä muiden kehittyneiden maiden kanssa, EU, jolla on vahva yhteinen talous, voi tehdä historiaa, ja varmistaa, että maailman viimeinenkin 1 miljardi köyhyydessä elävää ihmistä saadaan nostettua pois köyhyydestä, ja että tappavat taudit, kuten malaria ja AIDS, saadaan lopullisesti kuriin.

Näiden ongelmien ratkaiseminen on paitsi mahdollista, myös moraalinen velvoite maailmassa, jossa ongelmat eivät tunne kansallisia rajoja. Emme voi sekä saastuttaa, ETTÄ jättää ilmastonmuutos hoitamatta. Emme voi sekä nauttia kolmannen maailman halpatyövoimasta, ETTÄ sulkea rajojamme heidän tuotteiltaan.

Tietenkin Euroopassa on myös paljon valuvikoja. Ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa rakentaa liittovaltiota; on olemassa parempia ja huonompia tapoja rakentaa yhteistä eurooppalaista kotia, eli syventää EU:n integraatiota.

Tässä muutamia parannusehdotuksia: Yhteinen maatalouspolitiikka (CAP), joka syö edelleen yli kolmanneksen EU:n budjetista, pitäisi lakkauttaa siirtymäajalla. Komissio pitäisi lakkauttaa ja sen valta siirtää uudistetulle parlamentille. Parlamentin jäsenten määrä pitäisi leikata 1/3 nykyisestä. Parlamentille pitäisi valita hallitus tai ylähuone suoraan parlamentin sisältä. Virkamiesvalmistelun ja neuvotteluiden avoimuutta pitäisi lisätä. TTIP-neuvottelut pitäisi avata demokraattisemmiksi, jotta vapaakauppa toteutuu ilman ongelmia. Brysselin lobbarit pitäisi saada tiukasti rekisteriin. Puolustuspoliittista yhteistyötä pitäisi tiivistää. Pohjoisen hyvinvointivaltioiden aiheuttamaa talouden kurjistumista pitäisi ehkäistä uudistamalla niiden rakenteita kovalla kädellä.

Mutta näitä kaikkia ongelmia esiintyy myös kansallisella tasolla. EU heijastelee haluamaamme politiikkaa – hyvää tai huonoa sellaista. Sen suuntaan voi vaikuttaa: äänestä federalisteja niin tiedät mitä saat. EU:n liittovaltio, jossa toteutuu yhteiset markkinat ja rajattu yhteinen sääntely, tarkoittaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä kaikilla tasoilla.

Vahva EU tulisi nähdä mahdollisuutena luoda sellainen unioni, jossa toteutuu tehokas yhteisten pelisääntöjen luonti. On runsaasti ongelmia, joita on järkevintä ratkaista ylikansallisesti. Sen takia kannatan Euroopan Unionin demokratisoimista. Liittovaltio tarkoittaa viime kädessä sellaista uutta maailmanjärjestystä, jossa globaaleihin haasteisiin osataan vastata globaalilla tasolla, Euroopan haasteisiin Euroopan tasolla, ja paikallisiin haasteisiin paikallisella tasolla.

Aäni Euroopan liittovaltiolle on ääni demokratian globalisaatiolle.