Hei kaikille ihanille lukijoilleni!

Joulu on ovella, joten ajattelin tarjota teille alennuskoodin terveysmyrskyn verkkokauppaan!
Tarjous on rajattu vain tekstiileihin.
Ihastuin itse heti terveysmyrskyn paitoihin, jotka sisältää huikeeta huumoria. Sieltä löytyy varmasti jokaiselle jotain mielekästä, joka saa räkättämään niin, että vatsa on kipeenä.

Sieltä löydät mm. nämä ja vielä monta muuta vaihtoehtoa, tutustu ja ihastu.

Koodilla NEVERGIVEUP saa 10 % hinnasta pois, tarjous on voimassa vuoden loppuun asti!
Pääset tutustumaan ja tekemään tilauksia tästä linkistä.

Annetaan huumorin kukkia sekä nautitaan Joulusta!

-Ilona

Kuntoilu alotetaan nykyään hyvin usein sillä perusteella miltä halutaan näyttää, harvemmin olen kuullut kenenkään sanovan: ” haluan alottaa liikkumisen, jotta riski sairastua 2 tyypin diabetekseen pienenee.”
Yleensä lause menee näin: ” haluan mennä salille, jotta saan pyöreät pakarat.”
On ehdottomasti hyvä, että liikunta aloitetaa perusteella millä hyvänsä, mutta onko ihmiset kiinnostuneita edes hitusen terveydestään vaiko pelkästään ulkonäöstä?
Toivoisin, että ihmisiä kiinnostaisi edes hitusen oma terveys sen ulkonäön lisäksi.

Ulkonäöllä on paljon merkitystä, joten on se ymmärrettävää miksi siihen halutaan panostaa.
Hyvällä ulkonäöllä voit menestyä, mutta kukaan ei  kysele sinun labratuloksia, minkä pohjalta sinun markkina-arvoa arvioitaisiin.

En ole itse koskaan keskittynyt pelkästään ulkonäköön, koska olen ajatellut ettei pelkkä ulkonäkö tee onnelliseksi.
En myöskään sano ettei minua pätkääkään liikuttaisi miltä näytän– toden totta minä katson itseäni peilistä ja kärsin ulkonäköpaineista.
Yleensä siinä kohdin, kun alan kärsiä ulkonäköpaineista tiedän tarvitsevani pysähdyksen. Toteutan siinä vaiheessa liikaa asioita ulkonäön vuoksi ja se polku saa minut äkkiä uupuneeksi. Löydän varmasti aina itsestäni puutoskohtia, joita yrittäisin vaan parantaa.

Näen ongelmakohtia ulkonäön vuoksi liikkumisessa.

Etenkin nuoret tytöt, jotka kärsii ulkonäköpaineista ja lähtevät hakemaan siihen apua salilta, voivat ajautua oravanpyörään, jolla ei ole kaunista päätöstä.

Silmiini on osunut muutamakin tarina, jossa nuori tyttö kertoo menettäneensä otteensa elämästä kuntoilun myötä.
Kuntoilu oli muuttunut pakonomaiseksi kropan muokaamiseksi, josta liikunnan ilo oli kaukana.
Peilin edessä käynti oli muuttunut tapahtumaksi, jossa etsittiin itsestään virheitä,haukuttiin itseään rumaksi ja läskiksi, jotta peilin edestä voitaisiin lähteä itku silmässä pois – tämän oletettiin tuovan treeneihin potkua, ” tyytyväisyys tappaa kehityksen”.
Onko meidän kuntoilun tarkoitus nykyään tämä? Tuossa kohdin kuntoilu on kääntynyt itseään vastaan, eikä todellakaan ole se asia, joka tuo elämään voimaa ja virtaa.

Jokainen tällainen tarina tekee minut hyvin surulliseksi ja samalla mietin omaa esimerkkiäni ja alan pohtia itsekin kuntoilun ympärillä pyörivää elämää.  Aiheuttaako minun kuvat nuorille ulkonäköpaineita? Olenko itse kohta samassa pisteessä? Osaanko minä pitää kokonaisuuden kasassa? Fitness, mitä se nyt oikein on? Voinko pärjätä jos en esittele tissejä ja pe*settä? Olenko oikeassa, jos sanon, että itsevarma hymy on tissejä kauniimpi näky?  Vai uskottelenko kenties vain itselleni niin, koska haluan uskoa, että muullakin on väliä? Kestänkö itse näitä paineita?

Teet valintoja sen mukaan, mikä palvelee sinun tavotteita. Mikäli liikut vain sen vuoksi, että haluat näyttää joltain, teet sillon myös valintoja pelkästään sen perusteella mikä edistää ulkonäköä.
Hyvä ulkonäkö ja terveys ei ole yksi ja sama käsite. Voit tehdä paljonkin terveydelle haitallisia päätöksiä, jos tähtäimessä on pelkästään ulkomuoto.
Toisaalta hyvä ulkonäkö ja terveys mahtuu samaan lauseeseen, kunhan tiedät mitä teet.

On paljon nuoria, jotka ei liiku lainkaan ja heitä pitäisikin potkia sohvalta ylös ja ulos, mutta toisaalta moni nuori liikkuu vain sen vuoksi, jotta se kroppa näyttäisi samalta, kun fitness-kisaajien kisapäivän kroppa – nuoret hakeevat hyväksyntää.
Puhummeko tarpeeksi ääneen kuntoilun terveysvaikutuksista, olisiko syytä painottaa enemmän terveyden tärkeyttä.
Vai puhummeko kenties jo tarpeeksi terveydestä ja sen edistämisestä, mutta se vain häviää kaiken ulkonäkökeskeisen keskustelun sekaan?
Jos laitan bebasta kuvan, jota peittää vaan stringit, saa se kuva huomattavasti suuremman huomion, kun esim. teksti, joka koskisi porkkanan terveysvaikutuksia.

Minun kunto näyttää tällä hetkellä tältä, mutta minä en noudata mitään tiukkaa diettiä, ruokavaliota tai pakollista treenikiertoa.
Jos tähtäisin kisoihin, muuttuisi minun treenikuviot ihan täysin.
Minun treeneihin kuuluu salitreenit, jooga, tanssi, lenkkeily… mikä millonkin tuntuu hyvältä.
Valitsen terveelliset vaihtoehdot, annan keholleni kokonaisvaltaisen hyvän olon – siihen kuuluu myös mielen hyvinvointi.
Toiset ihmiset nauttii ja saa turvaa tiukoista rutiineista, minulla homma hoituu ilman tiukkoja rutiineita, joten en koe, että minun olisi tarvis niitä itselleni asettaa.

Edelleen nuoret pitää ehdottomasti saada liikunnan pariin, ja aikuisten pitäisi opastaa tarkemmin miten liikkua oikein, jakaa neuvoja, antaa myönteinen asenne urheilulle, jotta nuoret uskaltaisi kysyä neuvoa.
Muistelisin, että koulun liikuntatunneilla ei kauheasti puhuttu liikunnan terveysvaikutuksista vaan lähinnä opeteltiin eri lajejen tekniikoita ja pelejen sääntöjä.
Voisiko koulussakin opettaa enemmän miten liikunta vaikuttaa terveyteen? Kaikki me tiedämme, että kyllä kuntoilu jotenkin vaikuttaa terveyteen, mutta sisäistämme asian vasta, kun olemme saaneet perinpohjaisen perustelun.
Nuoret varmasti oppii omatoimisesti etsimään treenivinkit pyöreille pakaroille.

Olen tehnyt liikunnanopettajan sijaisuuksia ja kerron tunneillani  paljon pieniä vinkkejä miten mikäkin asia vaikuttaa terveyteen– olen kokenut, että nuoret motivoituuvatkin näin paremmin.
Lisäksi painotan hyvin voimakkaasti oman kropan kuuntelemisen tärkeyttä. Mielestäni on ehdottoman tärkeää, että opimme tuntemaan mitä meidän keho meille viestii. Mikäli kuuntelemme näitä viestejä, voimme välttyä monilta ongelmilta.

Olen itsekin vielä nuori ja siksi tiedän mistä puhun, ulkonäkö on ollut keskeinen asia tarhasta asti ja ajoittain se on luonut suuret paineet.
Terveys alkaa kiinnostamaan sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulemme, voisimmeko silti saada nuoret kiinnittämään huomiota siihen terveyteen, jo sillon nuorena.
Meitä ei vanhana paljoa ulkonäkö lohduta, mutta terveys kylläkin- tekstin lopussa olen sitä mieltä, että se itsevarma hymy on sixpäkkiä kauniimpi näky.

-Ilona

Kiitän Monna treenaa- blogin kirjottajaa hänen tekstistä, joka koski kiusaamista. Siitä tekstistä sain vihdoin voimaa tämän tekstin tekemiseen.
Tämä on yksi niistä aiheista, joista kirjottaminen pelottaa. 

Miksi? 

Viimeksi, kun kirjotin aiheesta blogiini, sain puhelin soiton, että mieheltäni leikataan korvat irti ja kotipihaani saapui humalainen seurakunta.
Tapahtunut harmittaa siksi, että mieheni lapsi oli todistamassa kyseistä episodia.
Lapsen silmissä tuollaiset asiat näyttää suurelta möröltä, jota pelkää kuollakseen.

Tämä siis seurasi viimeksi siitä, kun mainitsin sanallakaan, että minua on kiusattu.

Ikinä en tule kiusaajieni henkilöllisyyksiä paljastamaan, enkä oikeastaan heitä syytäkkään enään mistään.
Olen monen entisen kiusaajani kanssa hyvissä väleissä ja on ollu kultaakin kalliimpaa saada asiat sovittua.

Koko peruskouluni ajan olen ollut kiusattuna, enemmän tai vähemmän. Yläasteella elämä oli suurimmaksi osaksi yhtä helvettiä.

Miksi olin kiusattu? Olen monesti miettinyt sitä.
Varmasti persoonassani on ollu jotain ärsyttävää, toisaalta  olen luonteeltani empaattinen, joten minua on ollu helppo kiusata, osa on taas sanonut, että kiusasi kateudesta.
Oli syy mikä tahansa, ei löydy yhtäkään syytä miksi kiusaaminen olisi ollut perusteltua.

Uskalsin olla erilainen, uskalsin olla se, joka laitto luokan pomolle vastaan – siinä varmasti yksi syy miksi tilanne vain kärjisty kärjistymistään.

Haavani olisivat varmasti huomattavasti pienemmät, jos kiusaaminen olisi jäänyt vain oppilaiden keskuuteen.
Sain kuitenkin tuntea miltä tuntuu, kun opettajat yhtyy mukaan kiusaamiseen.  Siinä vaiheessa meni usko ihmisiin.
En ole vihainen yhdellekään oppilaalle, jotka kiusasi, mutta en ole täysin päässyt yli opettajien kiusaamisesta.
Olin kuitenkin aina ajatellut, että opettajat pitää heikoimman puolia, mutta olin väärässä.

Olin yläasteella paljon sairaalassa epilepsiani vuoksi, kouluun oli vaikea muutenkin tulla, kun tiesi olevansa pahasti jäljessä.
Muistan yhden aamun, kun kävelin koulun käytävää pitkin sairaalajakson jälkeen. Tärisin pelosta, meinasin oksentaa siitä pelosta ja kun vihdoin pääsin loksalle, sain ensimmäiseksi kommentin: ” kato v*ttu sinuakin näkee täällä.”
Seuraavaksi kuulin luokkalaiseltani, että opettajani oli luokan edessä yhtynyt kiusaajieni kommentteihin.

Siitä lähtien minulle ei todellakaan ole ollut itsestäänselvää, että johonkin ihmiseen voi automaattisesti luottaa.

Sen jälkeen, kun opettajat oli mukana kiusaamisessa siirryin kotiopetukseen. Perheeni ei nähnyt muuta vaihtoehtoa, joten kävin ysi luokan kevään kotiopetuksessa. Kotiopetukseen siirtymisen jälkeen alko henkisten haavojen parantaminen.
Jossain välissä uskoin itsekin siihen, että marisen turhasta ja minua ei oikeasti edes kiusata.
Toisinaan taas ajattelin kiusaamisen olevan minun omaa syytäni.
Oli helpottavaa kuulla toisen ihmisen suusta jälki käteen, että kyllä minun elämä oli yläasteella yhtä helvettiä, että en ollut suotta masentunut siitä.
Se autto minua hyväksymään oman tilanteen ja sen jälkeen pystyin antamaan kaikille anteeksi. 

Olen kokenut fyysistä- ja henkistä väkivaltaa  – henkinen väkivalta on jättäny minuun huomattavasti suuremmat arvet.
Arvet näkyy huonona itsetuntona, minun on vaikea luottaa siihen, että olen rakastettu ja arvostettu.
Kesti pitkään, ennen kun opin luottamaan kehenkään, taikka luottamaan rakkauteen ja hyvyyteen.

Olen yllättävän hyvin selvinny noista ajoista, mutta kyllä minusta pystyy aistimaan epävarmuuden sillon, kun kohtaan uusia ihmisiä.

Olen toisaalta kiitollinen noistakin ajoista, koska ne kasvatti minua ihmisenä todella paljon eteenpäin.
Olen joutunut kasvamaan henkisen viisauden saralla, jotta selviäisin. Olen joutunut astumaan kiusaajieni saappaisiin, jotta voisin antaa heille anteeksi.
Olen joutunut tässä sivussa opettelemaan itseni rakastamista, ja tällä hetkellä osaan rakastaa itseäni montaa muuta ihmistä paremmin. Eikä nyt puhuta itserakkaudesta, vaan siitä rakkaudesta, joka jokaisella pitää olla itseään kohtaan, jotta osaa rakastaa toista ihmistä pyyteettömästi.

Mitkä asiat on auttanu minua pääsemään yli?

Perheen tuki, terapia, ystävät, onnistumiset, oma asenne. Suurimman avun olen silti saanut itse kiusaajiltani, ne kiusaajat jotka ovat pyytänyt minulta anteeksi ja keiden kanssa voin nykyäänkin hymyillä – ovat tehneet minulle suuren palveluksen.
Heidän anteeksipyyntö toi osittain uskon ihmisiin takaisin ja toisaalta heidän ansiosta opin antamaan itsekin anteeksi.

Anteeksianto, sen tärkeyttä en voi liikaa painottaa.
Et voi olla asioiden kanssa sinut, jos et anna ensiksi anteeksi. Vihanpito sitoo sinut ikäviin kokemuksiin, joten anna anteeksi ja jatka elämää eteenpäin.
Vihaaminen ei tuo sinulle mitään, mutta se vie sinulta paljon pois.
Älä katkeroidu, vaan rakasta.

Monet kiusatut sanoovat, että kiusaaminen jättää elinikäiset arvet. Se on totta, eikä siitä pääse mihinkään, asia pitää vain hyväksyä.
Olen itse yrittänyt kääntää kaikki heikkouteni vahvuudeksi, myös tämän asian. Se on auttanut ja osaan mm. suodattaa ilkeät kommentit varmasti monia paremmin, koska tiedän, että ilkeiden kommentien antajalla on miltein poikkeuksetta itsellään paha olla.

Olen ollut joskus se kiusaamisesta katkeroitunut ihmisraato, joka ei halunnut olla mukava eikä osannut hymyillä.
Opettelin pois katkeruudesta ja opettelin uudestaan rakastamaan. Ne askeleet pelotti, koska pelkäsin ”todellisuuden” iskevän uudestaan kasvoille, pelkäsin että minua haavoitetaan uudestaan, jos olen vahingossakin iloinen ja mukava jollekin.
Syytin kaikkea mahdollista siitä, että en voisi enää olla iloinen ihminen, se sai minut entistä masentuneemmaksi, koska inhosin itseäni kylmänä ihmisenä. Minusta vain tuntu sillon siltä, että ei minulla ollu muita vaihtoehtoja, jos halusin elää kivutonta elämää.

Olen oppinut tällä polulla, että rakastaminen ja hyvyys on silti paljon parempi vaihtoehto, kun vihanpito ja katkeruus.
Minuun saattaa vielä joskus sattua, mutta en ainakaan vihaa itseäni.  Olen sinut itseni kanssa ja arvostan itsessäni sitä, että pyrin näkemään ihmisissä ensin kaikki hyvät puolet.
Astun alastomana suuren yleisön eteen ja olen valmis kohtaamaan ne ilkeät kommentit, mutta siltikin arvostan itseäni.
Olen valmis kertomaan tarinaani, jotta joku epätoivon partaalla oleva nuori saisi uskoa parempaan elämään.

Loppuun vielä havainnollistus mitä kiusaaminen aiheuttaa, tämä on yksi parhaista keinoista selittää asia.

”Opettaja antoi jokaiselle oppilaalle paperiarkin ja käski rutistaa sen ihan mytylle. Jotkut jopa pomppivat paperin päällä saadakseen sen mahdollisimman ryttyiseksi. Seuraavaksi opettaja käski oppilaitaan suoristamaan paperin. Oppilaat yrittivät kauan saada paperia mahdollisimman suoraksi, mutta kukaan ei onnistunut. Sitten opettaja sanoi: ”Huomaatteko? Kun kerran rytistää paperin, sitä ei saa koskaan suoraksi. Sama pätee koulukiusaamiseen: kun kerran joutuu kiusatuksi, siitä ei koskaan toivu.”

Minä pyydän, kerro ääneen kiusaamisesta ja vaadi, että asialle tehdään jotain. Opettajat, tehkää parhaanne, että kiusaaminen loppuisi, älkää sulkeko silmiänne, tai älkää ainakaan lähtekö itse siihen mukaan.
Jos näet, että jotain kiusataan, ole edes itse hänelle tuki, sinun ei tarvitse välttämättä nousta kiusaajaa vastaan, mutta jo sinun ystävällisillä sanoilla on suuri merkitys.

Pienillä teoilla on tämän asian kohdalla suuri merkitys. Kiusatulle yksi hymykin on paljon.

Loppuun pieni toive: jaa tekstiä eteenpäin, sille nuorelle, joka pelkää kuollakseen koulua, tämä teksti voi tuoda hänelle rohkeutta ja olla vertaistukea. Minä kiitän! ♥

-Ilona

PT-opintojen vika lähijakso on nyt takanapäin- on haikea olo.
Samaan aikaan olen hyvin innoissani tulevasta, odotan jo uusia jatko-opintoja ja ammattini mukana tulevia asioita, mutta jännitän myös tulevaa- ja paljon.
Odotan haasteita, joita minulla on edessä, mutta luonnollisesti pieni pelko kaikesta tulevasta kuiskuttelee takaraivossa.
Pieni pelko saa minut yrittämään kovemmin ja janoamaan tietoa- sitä tässä tarvitaan.

Tällä alalla on tekijöitä ja kysyntää- tämä on kilpailua, siitä ei pääse mihinkään.

On mielestäni väärin olettaa, että tämän koulutuksen jälkeen olisin täysin valmis ja kaiken oppinut PT- olen vasta PT:n raakile, jonka täytyy nöyrästi ottaa oppia vastaan kokeneimmilta, minun täytyy imeä tietoa itseeni, kun sieni- minun täytyy haluta kehittyä, jotta voin vielä joskus sanoa olevani hyvä.

Kuuntelin tässä päivän verran tiukkaa asiaa yrittäjyydestä (mm. kahvakuulahiihdosta, avaruusolioista, punttirekasta)- kaikki kuullosti vieraalta, mutta kaikki se kuullosti samaan aikaan siltä, että tuossa minä voin olla hyvä- niin siis en avaruusoliona olemisessa, vaan yrittäjyydessä. 
Se tuntuu samaan aikaan upealta, pelottavalta, uskomattomalta, vieraalta, minulta, sinulta, meiltä… tunteet tämän asian tiimoilta on hyvin sekavat.

Tästä alkaakin kaiken yrittäjyyteen liittyvän opettelu, ammattitaidon kehittäminen- niskalimassa raataminen alkaa siis nyt.

Itse höösään tällä hetkellä liikunta-alan ympärillä, mutta läheiseni patistavat minua kokeilemaan siipiäni laulun suhteen.
Haluan sitä itsekin, ei sillä- en vain koe olevani vielä valmis.
Treenaan päivittäin laulua, rakastan laulamista! Väsään biisejä, joskus saatan soittaa huilua, joskus pianoa ja joskus epätoivoisesti opetella kitaran soittoa… Musiikki on minussa,se ei lähde mihinkään.

Olen ihan hyvä laulamaan, voin sen sanoa ääneen, mutta musabisneksessä monella muullakin asialla on väliä.
Minulla on vielä paljon paljon laulutunteja edessäpäin, jotta voin olla edes jollain tasolla itseeni tyytyväinen- perus taiteilija.
Olen jutellut musabisneksessä työskentelevien ihmisten kanssa ja tiedostan mitä on edessä, jos siihen leikkiin lähtee.
Haluan silti katsoa senkin kortin.

On hienoa, että elämässä on paljon suunnitelmia, mutta välillä toivoo, että olisi vain se yksi- sillon olisi helppo keskittyä tasan siihen yhteen asiaan ja panostaa siihen.
Minä haaveilen äitiydestä, toinen sanoo, että tämä potentiaali pitäs viedä body fitness lavalle, toinen sanoo, että tällä äänellä mennään kuuhun- joku taas sanoo, ettei minusta ole mihinkään, olen vain fitness pelle.

Tärkeintä kai olisi nyt itse löytää näiden asioiden välille tasapaino, mutta en ole järin hyvä siinä tasapainon etsimisessä.

Tiedättekö?
Saattaa kuullostaa, että olisin ylimielinen pelle, mutta olen oikeasti aika nöyrä ja en pidä itseäni kauhean erityisenä.
En edes sillon, kun saan koko baarin taputtamaan minulle, istun silti kiltisti kuuntelemassa sitä baarin huonointa laulajaa ja saatan sanoa hänelle, että hän on rohkea, kun astuu lavalle tekemään sitä mitä rakastaa.

Päädyin vähän aikaa sitten keskusteluun, jossa minulle sanottiin: ” tajuatko, saisit 200 euroa kaikilta ihmisiltä tässä baarissa, jos vaan haluaisit.”
Ihan täysin en tajunnut mitä tuolla tarkotettiin, mutta tajusin siinä hetkessä, että en ikinä osaisi olla niin röyhkeä- olen mieluummin siellä heikko-osaisimpien puolella pitämässä heidän puolia.
Varmaan siksi, että olen itse aina ollut ulkopuolella porukoista- ollut oman polkuni kulkija.

Rakastan laulamista ja on upea nähdä miten ihmiset kokee voimakkaita tunteita- silti suurimmat tunteet saan ihmisten auttamisesta ja isoin palkinto on minulle toisen ihmisen sanomana sana: ” kiitos.”

Syy miksi siis en ole kirjotellut niin usein löytyy tästä tekstistä- päässä on monta asiaa muhimassa ja mietin niitä jatkuvasti.
Yritän hoitaa asiat silti tunnollisesti ja tehdä asioita yksi kerrallaan, silti aikatauluni on hyvin tiukka.

Onneksi pian on Joulu ja pääsen latailemaan akkuja.

Mitä te odotatte teidän elämältä, mitkä on teidän unelmia, mitä te teette unelmienne eteen? 

Muistuttelen vielä, että minut löytää Instagramista nimellä: ilonapuhakka

-Ilona

Olen saanut useasti kommentteja siitä, ettei lihaksikas nainen voi olla kaunis.
Voin myöntää ääneen, että minulla on päiviä, kun kävelen peilin eteen ja pystyn sanomaan itselleni: ” Ilona, sinä olet kaunis.”
Siinä hetkessä muistan kommentit mitä olen saanut kuulla, mieleeni tulee kysymys- kuka täällä on oikeutettu sanomaan, kuka on kaunis ja kuka ei?

Jokainen meistä on omalla hienolla tavallaan kaunis- sisältä ja ulkoa.
Kaikkia emme voi miellyttää, mutta ei kai tämä elämäntarkoitus ole miellyttää muita loputtomiin- oma hieno luonne jää siinä vaiheessa helposti piiloon.

Toisaalta ulkonäkö ei tuo koko kauneutta- olen havahtunut useasti siihen ihanaan fiilikseen, kun huomaan ihmisen viehätysvoiman kasvavan hänen luonteen ansiosta.
Onkin siis ihan turha tulla sanomaan ettei joku ihminen voi olla jonkun asian takia kaunis- häpeäisitte mokomat!

Kauneus on katsojan silmissä- tämä lause on niin oikeassa.

Kaikille ihanille, kauniille ja komeille lukijoilleni on nyt tarjolla fitnesstukun lahjakortti!

Ostohyvitys.fi tarjoaa kaikille palvelunsa kokeilijoille fitnesstukkun 10 euron arvoisen lahjakortin.
Ostohyvitys.fi on täysin ilmainen palvelu, jonka avulla voit saada rahaa takaisin verkko-ostoksistasi yli 500 suomalaisessa ja ulkomaisessa verkkokaupassa. Ostaessasi jotakin esimerkiksi Fitnesstukusta 100 eurolla saat kauttamme 5,5 euroa rahaa takaisin. Yksinkertaista.
Blogini lukijana saat nyt 10 euron lahjakortin Fitnesstukkuun kiitokseksi palvelumme kokeilusta.

Nyt vaan  tekemään ostoksia ja käyttämään tarjous hyödyksi!  
Lunasta tarjous tästä linkistä

Minä ja gangsta halinalle-piponi toivotetaan kaikille ihanaa alkanutta viikkoa!

-Ilona

Mitä on fitness? Minä olen tätä asiaa kysynyt itseltäni jo monta päivää.

Englanniksi se tarkoittaa kuntoa,kuntoilua,terveyttä- mutta varmasti valtaosa ihmisistä käsittää sen fitness-urheiluna. Toisin sanoen he käsittäävät siitä vain sen osan, kun kisaaja on lavalla bikineissä näyttämässä työn tulosta.

Ihmiset taitaavat unohtaa, että melkein 365 päivää vuodesta treenataan tavoitteellisesti- valtaosa on sitoutunut lajiin ja tekee kisojen eteen valtavasti töitä.

uusi muoti- suu auki poseeraus!

Lehti kirjoitti minusta taannoin, että olen fitness-harrastelija- kysyin heti itseltäni, että olenko minä?
Enkö minä kuitenkin voisi olla vain kuntosaliharrastaja.
Eteen, kun saa liitteen fitness, kattaa se mukanaan heti kaiken fitnesiin liittyvän- minun elämässä on silti hyvin vähän mitään mitä oikeilla fitness-kisaajilla on mukanaan elämässä.

Ihmiset puhuu opiskelevansa fitness-alaa, on fitness-muroja, fitness sitä ja fitness tätä- onko kaikki fitnesstä?
Välillä minulla on olo, että vessan pöntölle istuminen ja sieltä nouseminenkin on fitnesstä- hei meitsi kyykkää!
Kuntoutujalle tuo liike olisikin hyvä, tehdään vielä eksentrinen vaihe rauhassa niin homma on bueno- mutta en usko, että sillon pitäisi puhua fitneksestä.

Olen aistinut ilmassa sellasta, että et ole oikea kuntoilija, jos et käytä itsestäsi sanaa fitness.
Et treenaa kovaa ja kunnolla, jos rasvaprosenttisi ei ole -10.

Välihuomio- minulla on pieni rasvaprosentti, mutta voin vain ”kiittää” siitä masennuslaihdutuskuuria. Haluaisin itse asiassa isomman rasvaprosentin.

Tahtoisin tulevana Personal Trainerina, että myös he saavat kannustusta, jotka kuntoilevat omalla levelillään- ei minusta tarvitse käydä jokaisella pumppamppömp- tunnilla, päättää maratonin päivämäärää ja tarpoa läpi triathlonia, jotta voi sanoa kuntoilevansa.

Kuntoilun lähtökohta on minusta itsensä ylittäminen, itsestään huolehtiminen, liikunnasta nauttiminen ja terveyden ylläpitäminen- tälle pitäisi antaa myös arvoa.
Ei me voida kaikista leipoa fitness-urheilijoita taikka edes harrastelijoita- kaikki ei edes sovellu fitneksen pariin- heidän erilaiset kuntoilumuotonsa ovat yhtä hienoja.

Tässä vaiheessa fitness-kisaajat varmaan näkee punaista, mutta tämä ei suinkaan ole teidän kyykytysteksti.
Haluaisin nimenomaan antaa teille fitness-kisaajille teidän ansaitseman arvon- teette mielettömästi duunia, elämänne on pedanttia- annatte itsestänne melkein kaiken sille, että pääsette sädehtimään lavalle.
Toki löytyy joukosta niitäkin, ketkä hetken mielijohteesta diettaa itsensä vaan äkkiä lavalle- puhutaan nyt silti teistä, jotka olette tehnyt monta vuotta työtä siellä kuntosalilla ja vasta sitten suuntaatte lavalle.

onko tämä ainoa asia mitä arvostetaan vai onko se kokonaisuus, jota katsotaan?

Onko fitnesstä pelkkä perse? Olen viime aikoina nähnyt punasta persekuvien kohdalla- tuntuu, että vain sillä on merkitystä.
Ymmärrän, että takamus on osana kaikkea muuta, mutta siinä vaiheessa, kun se on kaikki- en oikein enää ymmärrä.
Hehkutan itsekin monen takamusta ihaillen, mutta tiedänkin heidän itsensäkin arvostavan kokonaisuutta.
Välillä jo mietin totaalilakkoa belfieistä- ehkä silti haluan pitää yllä sitä, että olen tyytyväinen koko kroppaani ja haluan kasata tasapainoisen kropan.
Silloin siihen kuuluu niin haba,selkä,reidet,beba… kaikki!

Perse on the thing ilmeisesti niiden harrastelijoiden keskuudessa- onhan se fakta, että takamusta ne ihmiset haluaavat nähdä, mutta kuntoileeko ihmiset nykyään itsensä vai muiden vuoksi?

nämä on niitä asioita, joista ei saisi puhua ääneen

Mitä harmia niistä kyseenalaisista persekuvista muille on?
Yleinen mielipide tästä lajista muokkautuu sitä mukaan- onko fitness kohta yksi genre pornossa?
Osaako kohta kukaan nähdä tässä lajissa muutakin, kun ne takamukset- osaako ihmiset katsoa sitä tasapainoisen kaunista kroppaa, josta näkyy pitkäjänteinen työ.

Jollain tasolla fitness menettää merkityksensä kyseenalaisten kuvien takia- toisaalta, kun kaikki on fitnesstä sillä tunnetulla fitneksen muotilla, ei enää niillä terveyskuntoilijoilla ole mitään arvoa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien kukkien pitää antaa kukkia- silti päässäni on tällaisia ajatuksia ja olen tällä hetkellä ristiriitaisissa fiiliksissä sanasta fitness.
Olenko minä mitään, jos haluan vain olla kuntosaliharrastaja- enkä Fitness-Ilona?

Voitte uskoa, että tällä sivutolla kirjottaminen statuksella: ” perus pirkko Kuopiosta, terve” ei ole välttämättä helpointa.
Täällä kirjottaa upeita kisaajia, upeineen vartaloineen ja hienoine tuloksineen.
Olen silti tyytyväinen itseeni näin- osaltani minun on pakkokin.
En tiedä voinko koskaan nousta lavalle, vaikka haluaisin – johtuen terveydestäni.

Jos satut olemaan juuri henkilö, jolle vain takamus merkitsee niin älä pelästy- toivon vain, että olet aidosti itseesi tyytyväinen, silloinkin, kun parrasvalot sulkeutuu.  En minä pidä ketään huonompana ihmisenä kuvien vuoksi- toivon vain lajin puolesta, on se  harrastelua tai kisaamista, että se saisi pitää sille ansaitun arvostuksen.

En tiedä mitä minä harrastan- fitnesstä vai kuntosalia, vai onko ne nyt sit sama asia? Tiedän, että monen ihmisen korvissa ne on kaksi täysin eri asiaa.
Noh- päämääräni on kasvaa isoksi, on harrastukseni sitten mitä hyvänsä nimeltään.

-Ilona

kuva lainattu googlesta

Jos sinulla on tänään elämäsi onnellisin päivä- lue joskus muulloin tämä teksti.

En voi puhua omasta kokemuksesta, koska en ole äiti- voin puhua havainnoista, joita olen omilla korvilla ja silmillä tehnyt.
Voin perustaa mielipiteitä lasten sanoista- olen työskennellyt lasten kanssa ja tapanani on ollu kuunnella tarkkaan mitä lapset sanoovat. Oma maailmani on avartunut paljon niiden keskustelujen kautta, mitä olen käynyt lasten kanssa.

Uskoisin, että jokainen äiti on ollu väsynyt, hyvin väsynyt- olen kuullut myös pienen lapsen äidiltä, että on ollu vaikeaa rakastaa omaa lasta, se ei tullutkaan luonnostaan.
Äidit kokevat varmasti hyvin kirjavia tunteita, kaikkea ilosta-suruun. Se on varmasti aivan normaalia ja hyväksyttävää. On varmasti paljon äitejä, jotka ovat hyssytelly neljä kuukautta putkeen sitä pientä ihmistä, joka huutaa suoraa huutoa. Seinät alkaa varmasti kaatua päälle, kaikki asiat tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja ei vaan jaksaisi- uskon, että moni äiti on vain halunnut nukahtaa ikiuneen, koska on vain niin väsynyt.
Asia jota minä en ymmärrä mitenkään päin ja säikähtäisin, jos ymmärtäisin- mikä saa äidin ajatukset niin sekaisin, että itsensä tappamisen sijaan omien lasten tappaminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta?
En koita sanoa tällä sitä, että se itsensä tappaminen olisi hyvä vaihtoehto, mutta eikö äidin pitäisi haluta suojella omia pieniään keinolla millä hyvänsä?  Mikä saa oman äidin kääntymään omia lapsiaan vastaan.
Tuttavani sanoi hyvin, että vaikka ajatuksissa kävisi omien lasten tappaminen on siitä valovuosien matka itse tekoon.

Olen kuukauden aikana kuullut niiin paljon hirvittäviä asioita, joita ei yksinkertaisesti pysty selittämään millään valtakunnan argumentilla.
Ihminen haluaisi silti aina vastauksia ”Anna mulle ne vastaukset, en vaadi mut helpottaishan se, mikään ei oo niin piinaavan tuskaista kuin epätietoisuus”
Ihminen tarvitsisi jonkun hyvän perustelun, jotta asian voisi käsitellä omassa päässään- tokaista ,että on ihan fine, jos äiti on niin väsynyt, että haluaa tappaa lapsensa.
Jokainen meistä tietää, että tällaisten tragedioiden kohdalla ei kukaan pysty sanomaan meille mitään sellaista, jolla asia saataisiin hyväksyttäväksi.
Avasin eilen iltalehden sivun ja silmiini pärähti uutinen: ”Kaksi pientä lasta löytyi kuolleena Kuopiossa”
Jatkoin lukemista ja uutisesta selvisi, että teosta epäillään lasten äitiä.

Säikähdin omaa reaktiotani- luin uutisen, enkä sen koomin virkkanut asiaa, jatkoin kotitöitä.
Pysähdyin vasta hetken päästä miettimään, että mitä hemmettiä minä oikein ajattelen. Luen lastensurmasta, joka on tapahtunut vajaan kilometrin päässä meiltä ja en edes pysähdy paikoilleni miettimään mitä juuri luin.
Tajusin sillä hetkellä missä pisteessä tämä maailma on- tämä uutinen ei enään yllättänyt minua, suhtauduin uutiseen tietyllä tasolla, kun säätiedotukseen- tämä on aivan normaalia.
Siiiiis mitä hemmettiä- mietin.

Tädin pieni prinsessa. <3 Saisivatpa kaikki lapset kokea samanlaista rakkautta, jota minä tunnen tuota pientä ihmettä kohtaan.

Ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavalla- toiset syyttää yhteiskuntaa, toiset äitiä, jotkut itseään, joku naapuria, joku Jumalaa, joku vesijohtovettä, joku E-koodeja… pointtina on se, että haluaisimme aina jonkun edesvastuuseen.
Ketä tässä tilanteessa voi syyttää?
Onko näissä tilanteissa syyllisiä, vai onko pelkästään uhreja?
Alkaako maailma turtumaan näihin uutisiin ja hyväksymään, että näin vain käy- vai yritämmekö muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää- onhan se fakta, että tämä maailma on julma paikka elää.

Nuoren ihmisen silmissä tämä luo epätoivoa, epätoivosta yritystä saada vastauksia, pelkoa, ahdistusta, surua, vihaa, ihmetystä- tietyllä tasolla alkaa mennä usko ihmisiin.

Välinpitämättömyys- se on tämän kansan kansansairaus.
Olen itse kokenut sen miten välinpitämättömiä ihmiset voivat olla, ihmiset voi sulkea hyvinkin rankoilta asioilta silmänsä- on helpompi kieltää asioita, kun puuttua ja auttaa.

Otetaan esimerkiksi- olen itse saanut nyrkistä ja ihmiset vain katsoovat vain sivusta. Kättäni on väännetty niin lujaa, että itken kivusta- olen katsonut ihmisiä silmiin ja pyytänyt apua, kuitenkaan sitä saamatta. Olen tuntenut kädet kaulallani ja yrittänyt saada henkeä- paikalla on ollut muitakin, mutta kukaan ei ole tehnyt mitään.
Nämä asiat on riittänyt minulle todisteeksi sille, että ihmiset voivat sulkea silmänsä isoiltakin asioilta.

Uutisen luettua aloin itse ajatella:” meillä on yhteinen lähipuisto, olen kiinnittänyt siellä huomiota hyvin väsyneisiin äiteihin, onkohan hän ollut yksi niistä, olisinko pystynyt niitä näitä juttelemalla auttamaan, suljenko minäkin vain silmäni…”
Tiedän itsekin, että enhän minä voi olla kaikkivoipa- ei sitä nyt voi jokaisen väsyneen äidin kohdalla pelätä, että hän tekee lapsilleen jotain.
Ihmiselle on vain normaalia käsitellä jotenkin tunteensa, monesti sitä ratkaisua koitetaan etsiä itsestään- on helpompi muuttaa omaa käytöstään, kun toisen.

Summa summarum- täällä kirjottaa pelokas nuori nainen, joka ei oikeastaan ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Pelokas ihminen, joka miettii ketkä kaikki läheisistä pitää kulisseja yllä ja kuka läheinen voikaan olla romahtamispisteessä.

Eikö asioita oteta tarpeeksi vakavasti? Tiedän itsekin, että masentuneita ihmisiä vähätellään. Onko näille tragedioille mitään tehtävissä?
Sillä yksikin tällainen- on liikaa…

En tiedä oliko tekstissä mitään järkeä, mutta eipä kai näissä tapahtumissakaan ole- voiko siis näistä puhua järkevästi, vai vaan tunteen vallassa, sillä tunteita nämä tapahtumat varmasti herättää…

Pidetään toisistamme huolta, autetaan hädässä olevia ja muistetaan rakastaa.♥

Lämmittelen joskus soutuergometrillä, mutta tällä kertaa lämmiteltiin leuanvedoilla sekä ylätaljavedolla.

Monesti teen pumppaavia liikkeitä ennen  kunnon sarjojen alottamista, jotta tuntuma olis parempi.
Selkätreenissä täytyy keskittyä siihen selkään ( mikä huomio!)-  ajatella, että se työ tehdään selällä.
Tee mielikuvaharjotteita, jotta hahmotat millä lihaksilla työ pitäisi tehdä- käsitreenit erikseen.
Vähennä painoja, jos tuntumaa ei löydy- tekniikka on painoja tärkeämpi!
Itsekin jouduin nöyrästi vähentämään painoja, kun tekniikka ei pysyny kasassa.
Anna lapojen liikkua kunnolla, näin saadaan mahdollisimman suuri liikerata.
Edelleen suosittelen vetoremmejä, muuten forkut on niin jumissa jo heti kättelyssä- ainakin minulla.

Aloteltiin kunnon sarjat ylätaljavedolla, jokaisella toistolla 3 sekunnin pito- tehokas keino lisätä tuntumaa.

Tän liikkeen kohdalla huomas, että treenikaverista on hyötyä- sain korjattua yhden tekniikka virheen, jonka ystävä huomas. Nyt kädet vetää suunnilleen samalla voimalla.
Toistot tais olla mulla *10*10*12

Siitä siirryttiin kulmasoudun pariin ja tällä kertaa tehtiin se tangolla. Teen paljon eri variaatioita kulmasoudusta ja muistakin liikkeistä, jotta lihas saa mahdollisimman paljon erilaista ärsykettä.

Toistot *10*10*12

Alatalja kahvalla *10*10*12

Tykkään itse pysyä tässä liikkeessä mahdollisimman paikoillaan, koska saan sillon paremman tuntuman. Toiset tykkää ottaa alaselällekin työtä, jollon liikerata on isompi.

Koitin ensimmäisen kerran tätä vipuvarsilaitetta- ihan jees, ei paras minulle tosin. Hitusen hankala oli mennä, heruttelu oli varmaa ja jalkatukea ei saanu laitettua ilman kaveria.

*10*12*12

Ristikkäistaljaveto *12*12*10

Selänojennus 5kg painolla *15*15

Loppuun koitettiin uutta liikettä, jolla oli tarkotus tehdä loppupumppailuja.

Liikkeen nimi on nyt vaikka alatalja maaten. Tarkkoja toistoja en muista, kun meni säätäessä ja etsiessä oikeaa tekniikkaa, toistot oli suunnilleen 15-20 pintamissa.
Idan blogissa on parempi kuva, josta saa paremmin liikkeen idean selville.

Sitten päästään näihin kuntokuviin, pehmopornoon, fitness-elämään.
Olen itse vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, että missä menee minun raja- ehkä siksi, että en ole hirveemmin itsestäni paljastavia kuvia laittanut. En silti katso paheksuen kuvia, jossa ollaan alusvaatteilla- mikäli kuvasta oikeesti huokuu sen kuvan idea: kehitys.
Dina Kaspin kuvat on yksi hyvä esimerkki- hänellä on kuvia, jossa ollaan vähissä vaatteissa, mutta en ole ikinä ihmetellyt hänen kuvia vaan katsellut ihaillen.
Vaatekerroksen alta sitä kuntoa on vaikea kunnolla tajuta- on siis ihan ymmärrettävää miksi se kunto esitellään bikineissä, eikä poolopaidassa.
Laitan nyt rehellisen kuvan miltä tällä hetkellä näyttää- en viitsisi kaikkia kiinnostuneita kutsua meille tsekkaa.

Lisäksi iloitsen minun kehonkoostumusmittauksen tuloksista. Yritän nyt kerätä massaa, mutta projekti tuntu jossain vaiheessa mahdottomalta tehtävältä.
Minulle tehtiin syksyn alussa kehonkoostumusmittaus ja viime viikonloppuna toinen- tuloksena +3kg ja täplä kohtaan: vähärasvainen, lihaksikas!!
Jonkun verran oli tullut rasvaa, mutta enemmän pehmytkudosmassaa, jes!! Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Aamut alkaa kynttilänvalossa- kaurapuuroa, jossa on kylmäpuristettua rypsiöljyä,kanelia,soijarouhetta ja mustikoita, muutama manteli, D-vitamiinit, kahvi ja vettä.

Ihanaa viikonloppua jokaiselle! ♥

-Ilona

Syksyn alussa salilla ollessa pysähdyin sisällä vallitsevaan tyhjyyteen. Takamus oli kasvanu, selkä leventyny, hauis pullotti ja reisistäkin näky treenaus- miksi silti tuntu tyhjältä? Sitähän minä olin kuitenkin halunnut- olin halunnut sitä liikaa ja unohtanu kokonaan sen tosiasian, että minähän olen kokonaisuus, johon kuuluu muutakin, kun ulkokuori.

Salilta haetaan muutosta kroppaan- siihen ulkokuoreen. Onhan tää harrastus hyvin ulkonäkökeskeinen juttu.
Ei ole helppoa keskittyä samaan aikaan sisäiseen kauneuteen, kun rehkit salilla 5 päivänä viikossa, jotta kroppa muuttuis.

Tässä matkan varrella on oppinut ajattelemaan urheilua terveyden kautta- mitä minun terveys saa tästä?
Myönnän toki- odotan kropan kehitystä,  mutta tiedän myös, että se parantaa minun terveyttä- kunhan treenaan järkevästi.

Kirjotin syksynalussa edelliseen blogiini näin:
”Ei ole helppoa keskittyä samaan aikaan treenaukseen ja antaa arvoa myös sisimmälle. Salilta haetaan muutosta kroppaan, ulkonäköön… huomasin itsekin miten helposti sitä alkaa vaan miettimään ulkokuoren tärkeyttä.

Pysähdyin paikoilleni ja mietin kokonaisuutta- on tyhjä olo, jos keskittyy pelkäästään siihen näkyvään osaan. Hyvä ulkokuori ei tuo hyvää itsetuntoa, jos et samaan aikaan opettele arvostamaan itseäsi sisältä.Siispä anna aikaa myös sisäiselle hyvinvoinnille, opettele arvostamaan itseäsi muiltakin osin, kun ulkokuorelta. Minulle sisäisen hyvinvoinnin tavoittelu on osottautunut huomattavasti vaikeammaks, kun salilla treenaaminen.
Olen paljon ylpeämpi jokaisesta sisäisen hyvinvoinnin edistysaskeleesta, kun lihaksen kasvusta.”

Koen edelleen hyvin tärkeäksi sen ajan, kun olen kaukana peileistä ja keskityn kuuntelemaan mitä minun sisällä on.
En halua perustaa omaa itsetuntoani pelkän ulkonäön varaan, koska se osa minusta on hyvin katoavaa.

Pysähdyin näihin ajatuksiin vaihteeksi taas eilen- epilepsiani oireili  ja ne päivät on aina ajatuksia täynnä.
Niinä päivinä tajuan miten katoavaa kaikki ulkoinen on.
Oireilupäivät ei välttämättä ole fyysisesti niin rankkoja, vaikka koskeekin- henkinen harmitus ja kipu on huomattavasti suurempaa. Päivinä, kun käsi ja jalka tekee ihan omiaan, et uskalla oikein tehdä mitään- se muistuttaa siitä, miten tärkeää on osata arvostaa itseään myös sisältä ja antaa arvoa kaikelle sisäiselle.

Ne päivät sisältää pelkoa, epätoivoa ja harmitusta- samalla ne päivät palauttaa minut maan pinnalle.
Eilen oloni helpottumisen jälkeen istuin keittiönpöydän ääreen kahvikupin kera- tajusin taas siinä hetkessä miten turhista sitä on murehtinut.
Olin siinä hetkessä onnellinen perheestä, kodista, kahvikupin kädessä pysymisestä  ja siitä,että olen kuitenkin suht terve.

Usein elämässä ajautuu niihin ajatuksiin, kun toivoo lottovoittoa ja linnaa- eilen ajatukseni olivat  ihanan simppeleitä ja realistisia- tuumasin mielessäni: ” hitot linnoista, kunhan saisin olla terve.”

Saatan myös joskus olla onnellinen hetkistä, kun istun satamassa ja katson järvelle- tulen onnelliseksi siitä, kun voin taas tuntea. On ollu aikoja, kun en ole tuntenut mitään, en ole pystynyt tervehtimään ketään- ajattelinhan, että koko maailma vihaa minua. Miten mieletön fiilis se onkaan, kun voin taas antaa hymyn takaisin vastaantulijalle.

Yritän vain kertoa sitä, että olkaa myös tyytyväisiä teidän sisimpään, sieltäkin löytyy paljon rikkautta,rakkautta ja lahjoja.

Loppuun vielä muistuttelen missä kaikkialla minua voi seurata- osa on tätä kysellyt.

Never Give Up fb-sivut
Instagram
Bloglovin

Kyllä kuvassa on belfie- olen sen ottanut ihan itse, halunnut kuvaan kehitystä ja ollut osittain tyytyväinen itseeni, kun olen saanut onnistuneen kuvan.
Tiedän- ensimmäiset ovat kerenneet jo arvostella minut maasta taivaaseen, koska olen niin pinnallinen ja elämässäni ei ole muuta, kun perseen esittely- niin te ainakin luulette.

Uskon, että hyvin moni varsinkin itsestään huolta pitävistä on törmännyt ilmiöön- ”minun haukkuminen on hyväksyttävää.”

Saan miltein viikottain arvostelevia kommentteja ja alan tietyllä tasolla olla kypsä siihen- en itse ikinä menisi haukkumaan kenenkään ulkomuotoa.
Siinä vaiheessa sai jo raivonpurkausta pidätellä, kun sain työpaikalla arvostelevan kommentin vapaa-ajan tekemisistä- töissä haluaisin mielelläni, että minusta nähtäis sen ”bodarin” sijaan hymyilevä, ystävällinen ja tunnollinen työntekijä- katsokaas, kun ihminen se olen minäkin.

Sanotaan ettei kommentteja pitäis päästää ihon alle, mutta onko se oikeasti niin yksinkertaista?
Useimmiten osaan sivuttaa kommentit, mutta kyllä ne yllättävältä taholta tulevat kommentit pistää hiljaiseksi- haluaisin siinä vaiheessa huomauttaa missä pisteessä olin vuosi sitten. Olin vuosi sitten tyttö ilman itsetuntoa, olen vuodessa kasvattanut mielettömästi itsetuntoani ja väkisinkin turhaakin turhemmat kommentit pistää miettimään mitä ihmisten päässä liikkuu.

Saisinko minä mennä sanomaan hieman pulskalle ihmiselle: ” sinusta näkyy muuten vapaa-ajan pullan syönti, btw se ei sitten ollut kohteliaisuus.”
En sais- saisin julmettomat saarnat, miten moraalitonta moisen lauseen sanominen olisi.
Saako minun arvostelija haukut? Ei saa- he saattaavat jopa saada henkiset aplodit.

Voisiko joku, joka tykkää arvostella rankalla kädellä bodaus puolen tyyppejä, tulla selittämään minulle, että miks hemmetissä se on hyväksyttävämpää, kun pulskien ihmisten arvostelu?
Toisekseen sanoisitko samat asiat päin naamaa?
Menisitkö sanomaan sille reilu 100kg painavalle salimunkille samat lauseet, mitä kirjoitat netissä ruudun takaa?

Bloggaajana sitä on joutunut opettelemaan haukkujen vastaanottamista- nykyään en pahemmin hätkähdä negatiivisista kommenteista. Ihmiset, jotka kuluttaa elämästään aikaa negatiiviseen kommentointiin, kertoovat itsestään kommenteillaan enemmän, kun uskoovatkaan- myös he jotka fanittavat haukkujia, kertoovat omasta itsetunnostaan paljon.
Muistan bloggaamisen alkuajat, kun jokainen ilkeä kommentti meni syvälle sisälle- onneksi olen vahvistunut sen asian tiimoilta.

Ihmiset perustelevat aina näitä asioita sillä, että kaikkien ei tarvitse tykätä fitness/kehonrakennus kropasta.
Olen täysin samaa mieltä- ei tarvitsekaan.
Miksi silti pitää ilmoittaa asia ääneen ja saada mahdollisesti pahamieli aikaan? Miksi siinä vaiheessa seuraat fitness/body-elämää.
En minäkään mene Leivontapirkot Oy:n sivuille kommentoimaan heidän tekemisiään- jos menisin, olisin heti Iltalehden pääsivulla, syytettynä kapeakatseisuudesta. Koko kansa yhtyisi syyttelyyn ja haukkuisi varmasti minut maanrakoon.
En edes koe minkään sortin tarvetta mennä arvostelemaan toisten tekemisiä.

Sama ilmiö tulee esiin silloinkin, kun päädyt kehutuksi fitness-elämän johdosta siihen pirun etusivulle- kansa haukkuu mitä ihmeellisimmillä sanoilla ja kansa on tyytyväinen.

Hauskinta on lukea niitä kommentteja, joissa samaan aikaan haukutaan ja ollaan huolestuneita nuorten ihmisten itsetunnosta- ne haukut siinä lauseessa ei varmaankaan hetkauta näiden nuorten ihmisten itsetuntoa…
Monesti nuori ihminen alkaa treenata, kun itsetunto on kadoksissa- treenaavilla ihmisillä ei ole todellakaan automaattisesti rautaista itsetuntoa.

On ikävä huomata tämä ihmisten tyytymättömyys omaan itseensä- ikinä ei ole mikään hyvin, aina jostain kohdin löytyy huomautettavaa. Tänään oli niin hyvä kommentti K&F:n sivustolla se meni suunnilleen näin: ” jos ei mistää muusta löydy huomautettavaa,niin huomautetaan edes alushousuista.”
Nimenomaan, se on monilla tapana- pitää löytää jostain huomautettavaa!
Ikävä sanoa tämä ääneen, mutta miltein jokainen ulkomaalainen tuttavani on ihmetellyt suomalaisten ihmisten käytöstapoja- me ei olla erityisen lämminhenkistä porukkaa, ainakaan kovin helposti.
Poikkeuksia löytyy ja onneksi jokainen voi tässä asiassa kehittyä, jos vain haluaa.
Taistelen itsekin katkeruutta, kateellisuutta ja selkään puukottamista vastaan- inhoan jokaista piirrettä yli kaiken.

Huomautan jo tässä vaiheessa- rakentava kritiikki on täysin eri asia, kun negatiivinen kommentointi. Rakentavaan kritiikkiin mahtuu kehuja ja kehitysideoita.

Loppuun haluan vielä sanoa, että vaikka olen tällainen salipirkko, joka odottaa kropan kehitystä- on perhe minulle kaikki kaikessa, mikään ei mene sen edelle, ei ikinä.

Miksi kirjoitan aiheesta? Siksi, että tunnen oikeasti välillä surua näistä huomautuksista, on puuduttavaa puolustella päivästä toiseen sitä mitä tekee- en ole se kaikista rautaisin ihminen, mutta tarvitseeko minun ollakaan? Enkö saisi pyytää muita pysähtymään paikoilleen, miettimään miltä sanat toisesta tuntuvat.

Kyllä- näin minä saan tehdä.

perhettä tärkeämpää ei ole

Otetaan huomiselle haaste- annetaan suoraan positiivista palautetta ihmisille keiden kanssa ollaan tekemisissä. Koitetaan miltä tuntuu ylikorostetusti jakaa hyvää fiilistä!

PS Blogilla on nyt omat Facebook-sivut- sivuilla pystyn päivittämään nopeammin kuulumisia, treenivinkkejä, puhuttavia aiheita ja teidän kanssa keskustelu käy kätevämmin- tule siis mukaan!

Never Give Up-blogin Facebook-sivut