Minä, Suomen kansalainen, olen oikeutettu tekemään rikoksia, eikä minua niistä saa muut tuomita kuin tuomioistuin. Sillä olen ihminen; lajityypiltäni erehtyväinen.

Olen saapunut luoksenne kaukaa, muurin takaa, keskinkertaisuuden tuolta puolen. Sieltä, missä pohjat on mullan alla ja toiveet troposfäärissä. Sieltä, minne te minut passititte, kun en oppinut olemaan. Joku teistä toivoi, että musta tällä kertaa olis tullut enemmän kuin te. Joku tiesi, että opin vain peittämään pahuuteni paremmin. Kolmas mietti, että onpahan ainakin poissa silmistä. Ja sitten oli vielä ne muutama, joille olin rakas.

Kaksisataa euroa päivässä maksoitte siitä, että minut nostettiin hyllylle.

Ja nyt olen tässä. Ja me olemme tasa-arvoisia – teoriassa.

Mä olen vapaa ja sä olet ennakkoluulojesi vanki. Mä voisin kertoa sulle, että lusiminen ei kannata, ja että jos on pakko lusia, niin se kannattaa tehdä linnassa. Siellä pääsee vähemmällä. Mutta ei me kohdata – kuin ehkä aamuyöllä asematunnelissa. Ja kun sä silloin näet mussa sen linnakundin, etkä muuta, niin mä toivon – sun omasta puolesta – että mä näen sinut. Ihmisen, enkä sitä ensimmäistä kiveä sun kädessä.

Minä niin luulin,
uskoin,
ja toivoin,
että tulisit tolkkuihisi,
ja näkisit sen,
minkä ne muutkin.

Sen,
ettei minusta ole,
yhdessä eläjäksi, kassin kantajaksi, tölkin avaajaksi, pahvin kierrättäjäksi.

Joku toinen sopii sulle,
minä en kelleen.

Minä en keksi,
mikä meidän ekan tytön toiseksi nimeksi,
en muista,
minkä värinen oli sun vasen sukka kun ensi kerran melkein tavattiin.

Minä unohdan aina,
nimipäivät, syntymäpäivät, naisten päivät, hullut päivät, ekan suudelman, tokat treffit, bonukset, plussat, pullokassin, treenipussin, sun lempi sen, sen ja sen…

Antaisit olla,
herkeisit hengaamasta, toppaisit tuppaamasta, poistaisit pikavalinnasta, unohtaisit unista, leikkaisit lomakuvista.

Mutta koska sinä,
olet minua kuunnellut.

Ja kiitos ettet,
kuunnellut,
niitä muitakaan.

Sillä sinut minä muistan aina,
enkä hukkaa koskaan.

Alue, jolla Henkan toimisto sijaitsi, oli tyypillinen peilikuvilla kyllästetty pesubetoniviidakko. Jokainen talo oli toisensa kopio ja niitä oli paljon. Siellä minä hiippailin, kultturiperimäni taakan alla hieman horjuen, hiekkalaatikon laitaan nojaten, Henkan konttuuria etsien. Ja löytyihän se ja syntyipä suunnitelma. Toimisto oli katutasossa ja suunnitelma ytimekäs. Koska Henkalla oli tietojeni mukaan käsiase konttoripöydän laatikossa, niin ovikellon soitto tuntui turhalta riskiltä. Parasta olisi mennä sisään suurista ikkunoista. Ja silloin, kun Henkka on paikalla. Ja koska aamuun oli vielä aikaa, niin siirryin varikkoalueelle.

Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin lehtilaatikosta uuteen päivään. Linnut lauloi ja talkkari torui mutta minulla oli tehtävä. Ripeästi mutkitellen ja puoliksi kontaten noudin 99 Saabini takakontista baseball-mailan ja eikun menoksi. Kettärästi löntystäen hiivin sirkusnorsun lailla kohteeseen. Kolme metriä ennen Henkan toimistoa vetäydyin viimeiseen rappusyvennykseen. Siellä, katseilta suojassa, nielin oksennuksen ja valmistauduin sinkoamaan 150 -kiloisen ruhoni krapulaisilla raajoillani maisemaikkunoiden eteen. Pelotti ja pissatti vaan perääntyä ei voinut. Nopat oli heitetty.

Siinä minä sitten seisoin, hakkasin baseball-mailalla näyteikkunoita paskaksi ja huusin kuolemaa vasikalle. Yllättävän nopeasti sain raivattua karmien väliin suomipojan mentävän aukon ja loikkasin sisään toimistoon. Maila oli koholla ja ohimosuoni pinnassa. Vaan ei Henkkaa missään. Vain pari ruotsalaisen näköistä ämmää ja kohtalainen määrä lasimurskaa. Punoittavilla silmilläni bongasin konttorin takanurkasta suihkuverhotyyppisellä ratkaisulla erotetun taukotilan. Heureka, siellä se on, rotan kolo! Reippaalla vimpeliläisellä otteella löin tilanjakajan takalaittomaksi, mutta turhaan. Sen takaa paljastui vaan pöytä ja pari somaa taittotuolia. Pöydän alla ei ollut ketään ja päälläkin vain pannullinen puoliksi hautunutta kamomillateetä.

No, minä siitä ympäri kääntymään ja ääneen ihmettelemään, että onpa Henkalla paljon peilejä ja vitusti saksia plus kuusi fööniä. Ja mitä tuo yksi parturi tekee sen toimistossa ja miksi vitussa se on tuonut asiakkaan mukanaan. Ja kun ne arvon rouvat vaan kalpeana tuijottivat, niin poistuin samaa kautta, kun olin tullut.

Tämän tarinan opetus on se, että 6A on Ruotsissakin 6A, ei 6B.

Siinä mä seisoin, sielu sikiöasennossa Suomenlinnan työsiirtolan tuulisella pihalla, näppäilin numeroita ja nielin kurkkuun karannutta kauhua. -Miika täällä, sanoin kun toisessa päässä vastattiin. Se oli mun äiti, mun tuskainen äiti, jonka hennoilla hartioilla ei taakka tahtonut pysyä.

- Nyt se on ohi, Markus pääsi vihdoinkin parempaan paikkaan, äiti sanoi. Ja mä kuolin puoliksi. Puolet musta oli kuollut. Mun veli. Ja puolet musta sortui vasten sen puhelinkopin ruvelle raavittua pleksiä. – Älä vittu ämmä valehtele, mä sain sanottua äidilleni. – Ei se ole paremmassa paikassa, sitä ei vaan ole! Ja kun mä suljin sen luurin, niin mä tiesin, että joku maksaa – hengellään.

Markus Ilmari

Se meni, se mun veli.
Yhdessä yössä.
Kesken kaiken.

Kymmenen vuotta sitten, kuitenkin kuin eilen.

Vittu siihen mitään totu,
tuskaan.

Se pappi tiennyt paskaa,
mistään.

Ei sen ole parempi olla,
sitä ei vaan ole.
Mulla ei helpota,
eikä pidä.

Minä muistan, muistot sattuu, kiitos siitä, pysyy mielessä.

Se oli mun veli.
Toista ei tule.
Koskaan.

Ensin minä hymähdin – minkä varjelultani maltoin – kunnes tajusin. Tajusin, että jos se olisin ollut minä, siinä nelivuotiaan silmin, niin en olisi nähnyt merirosvoja, vaan isäni kavereita. Samassa itkin vähän ja hiljaa, ja myönsin itselleni, että kaikista virheistäni huolimatta olen tyttärelleni parempi isä kuin kukaan oli minulle. Ja toivoin, että hän olisi vanhempana omilleen parempi kuin minä olen hänelle.

Syrjäytyminen periytyy, kunnes tulee se sukupolvi, joka murtautuu irti kurjuuden kierteestä.

Ja ei, en syytä lapsuuttani aikuisiän virheistäni. Mutta tiedän kuinka helppoa on jäädä ”merirosvoksi”, kun siihen sakkiin sattuu syntymään.

Synnitön

Jos mä olisin jumala,
mä ottaisin sulta kaiken pois.

Ja antaisin tilalle,
adhd-äpärän,
ja sille läskin siskon,
jolla ei housut pysy jalassa.

Saisit multa yhdeksän pikavippiä,
kaksi pätkätyötä,
yö-tarhan,
tupakeittiön lähiöstä,
ja naapuriin sen sun ex-poikaystävän hullun muijan.

Autosta veisin kilvet,
kortista luoton,
tililtä katteen,
albumista lomakuvat,
ja rinnasta itsetunnon.

Isolla sienellä pyyhkisin pois ne lapsuuden lämpimät kesät,
ja harmaaksi jättäisin muistojen liitutaulun.

Kirpparille ehtisit vasta sitten,
kun ne parhaat talvipuvut meni jo,
ja just sun ruoka-apuleivissä asuisi home.

Ja kun susta tuntuis siltä,
ettet jaksa enää,
mä näyttäisin mitä kaikkea sulla ennen oli.

Rakkautta,
takapihaa,
puhtaita lapsia
ja niillä kolmet treenit viikossa
ja puhdas wilma.

Ja mä näyttäisin kaikki ne kivet,
ne ensimmäiset kivet,
joita sinä,
synnitön,
niin kevyesti heittelit.

Ja mä kysyisin,
että vieläkö sä,
osut yhtä hyvin maaliin.

Ja paljonko se sattuu,
kun osuu.

Perheeseeni kuuluu kuusi lasta, kaksi lastenlasta, kaksi koiraa ja kissaa sekä yksi vaimo. Olemme olleet mukana Yle:n Lamavuosi -dokumentissa, joka saa jatkoa 14.4.2014, sekä Duudsonit tuli taloon -ohjelman toisella kaudella.

Vankilassa olen ollut kolme kertaa, yhteensä kymmenen vuotta. Viimeisen rikokseni tein marraskuussa 2005. Vuoden 2012 maaliskuussa aloitin niin ikään viimeisen vankeusrangaistukseni suorittamisen. Vapauduin lopullisesti kuluvan vuoden tammikuussa.

Stand up -koomikkona olen voittanut Tomaatteja tomaatteja -festivaalin Gong Show’n vuonna 2011, lisäksi sijoituin samana vuonna toiseksi sekä Vuoden Tulokas että Casino Talent -kisassa. Stand up -komiikkaa olen tehnyt ammatikseni vuodesta 2011, tällä hetkellä kasassa on n 200 keikkaa. Esiinnyn stand up klubeilla ja -kiertueilla sekä yritys- ja yksityisjuhlissa.

Tällä hetkellä tuotan stand up -keikkailun ohessa Apollo Roast -iltoja. Kyseessä on kuukausittainen julkkisroast Helsingin Apollossa. Tammikuussa piinapenkkiin istui Sakari Kuosmanen ja helmikuussa oli Esko Eerikäisen vuoro. Tämän kuun 22. kunniansa kuulee Suomen vihatuin miniä, kaikkien onnenonkijoiden isoäiti, Anu Saagim.

En ole aiemmin blogannut – vaikka työkseni paljon kirjoitankin. Pidän Blogbookia kuitenkin niin mielenkiintoisena mahdollisuutena, että haluan ehdottomasti olla mukana. Jatkossa voitte lukea täältä uusia ja valikoituja otteita elämästäni viikottain.

Vitsien kirjoittamisen ohessa kirjoitan myös runoja. Ohessa yksi – nimeltään Lapsentappaja. Se on hyvä runo koska se on totta.

Lapsentappaja

Mä tapoin sen pojan,
sen jolla oli kihara tukka olkapäille,
hymy korviin,
ja luotto kaikkiin.

Seitsemän se ehti täyttää,
kuusi kesää ja kuusi talvea nähdä,
syksyn lapsi.

Mun oli pakko.

Se kyseli aina,
miksi,
miten niin,
miksei.

Ei mulla ollu millä vastata,
keltä kysyä.

Aina se oli onnea vailla,
ja valvotti mua,
valitti vääryydestä,
pillitti pahuudesta,
haaveli hyvyydestä.

Kyseli päivin,
itki öin.

En mä sitä yksin tappanut,
isä auttoi,
ja isäpuoli,
äiti katsoi vierestä.

Se kuoli mun sisään,
paleltui kuoliaaksi,
tukehtui tyhjyyteen.

Mä kaiversin sen muistoksi ristin,
puukolla käteen.

Aina joskus kun mä katson peiliin,
mä nään sen silmät,
syvällä jossain,
pohjaan painuneina,
haaveiden haaksirikkona.

Ja tunnen sen kutrit,
mun kaljussa kallossa.