Elvytys on yksi niitä ihmisen perustaitoja, jotka voivat olla korvaamattomia tilanteissa, joissa apu ei ole heti paikalla. Nopeasti aloitettu elvytys moninkertaistaa elvytettävän selviytymismahdollisuudet.

Vaimoni saapuessa paikalle oli maassa makaavan naisen vieressä toinen henkilö puhelin kädessä. Jostain syystä hän ei ollut vielä soittanut hätäkeskukseen, eikä myöskään aloittanut elvytystä. Koska maassa makaava nainen näytti selkeästi hengettömälle, soitti vaimo suoraan hätäkeskukseen ja pyysi apua paikalle. Samalla hän ohjasi yhden paikalle tulleen henkilön ambulanssia vastaan ja toisen henkilön pitämään sivulliset hieman kauempana.

Sattumalta paikalle tuli myös parikymppinen nuorimies, joka oli juuri suorittanut lähihoitajaopintoihinsa liittyen elvytystaitoja. Mies aloitti peruselvytyksen vaimoni kanssa ja jatkoi sitä niin kauan kuin varsinainen apu saapui paikalle. Nainen vietiin sairaalaan ja ainakin siinä vaiheessa naiselle saatiin pulssi, mutta tiedossani ei ole, selvisikö hän. Toivottavasti.

Kynnys aloittaa elvytys on yleensä melko korkea, vaikka olisi käynyt ensiapukurssinkin. Vaikeuksia voi aiheuttaa myös se, että henkilö ”jäätyy” hätätilanteessa tai maassa makaavaa luullaan sammuneeksi. Euroopan elvytysneuvoston mukaan noin sata tuhatta ihmishenkeä olisi vuosittain pelastettavissa, jos kanssaihmiset uskaltaisivat ja osaisivat elvyttää hätätilanteissa. Jo pelkkä paineluelvytys voi olla riittävä toimenpide.

Itse olen joutunut kerran työtilanteessa elvyttämään ja koska vaimoni on myös poliisi, on meillä tietynlainen etulyöntiasema normikansalaiseen verrattuna. Poliisi kun on yleensä tottunut toimimaan hätätilanteissa. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta osallistua ensiapukurssille työpaikan tai muun vastaavan kautta, niin lue ainakin nämä peruseltyvysohjeet! Ja vaikka paniikki jäykistäisi kroppaa elvytyksen estäen, niin soita nyt vähintään 112.

Alussa suhtauduin aloitteeseen hieman varauksella ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuli sellainen olo, että jos esitti minkäänlaista kritiikkiä aloitetta kohtaan, leimattiin helposti ihmisoikeuksista ymmärtämättömäksi moukaksi. Jossain mediassa jopa kirjoitettiin ”väärän päätöksen” tekijöistä, kun lakivaliokunta teki ensimmäisen kieltävän päätöksensä. Somekommenteissa kansanedustajat saivat täyslaidallisen kuraa niskaan, vaikka heillä on ihan yhtä suuri oikeus mielipiteeseensä kuin puolustajillakin.

Eli olit sitten puolesta tai vastaan, väittele objektiivisin argumentein, äläkä henkilöön menevillä kommenteilla. Tämä pätee kaikkiin asioihin, mutta etenkin näihin tunteita herättäviin ns. omantunnon kysymyksiin.

Kynnyskysymys itselleni ei ole ollut avioliitto instituutiona tai se, voiko homopari mennä kirkossa naimisiin. En koe, että homoparin avioliitto veisi jotain pois minun heteroliitoltani. Mitä taas tulee kirkossa vihkimiseen, saisi kirkko päättää tästä ihan vapaasti tasa-arvoisen avioliittolain jälkeenkin, joten pelkkä termistä riitely tuntuu pikkumaiselta.

Hyvää tasa-arvoisessa avioliittolaissa olisi byrokratian väheneminen, koska pariskuntien oikeudet olisivat sukupuolesta riippumatta yhteneväiset, eikä tarvetta esimerkiksi ”sukunimirallille” olisi. Tuota byrokratiaa kun on tarpeeksi jo muutenkin.

Selkeästi eniten itseäni tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisessä hiertävistä asioista on adoptio-oikeus. Vaikka tämä oikeus ei olisikaan mitään minulta pois – niin kuin aloitetta yleisellä tasolla argumentoitu – on kyseessä kuitenkin seikka, joka ei ole pelkästään näiden kahden avioliittoon haluavan henkilön välinen asia.

Luonnonlakien mukaan ajateltuna paras vaihtoehto lapselle on yksi isä ja yksi äiti. Etenkin kampanjan alussa jäi kuva, että adoptio-oikeutta haluttiin jotenkin peitellä ja kärkenä oli pelkkä avioliitto. Itselleni on jäänyt kuva, että juuri tämä adoptio-oikeus on monelle muullekin suomalaiselle kynnyskysymys.

Tälläkin hetkellä on kuitenkin tilanteita, jossa heteropari voi erota ja toinen osapuoli voi jatkaa homosuhteessa lapsien kera. Yksittäinen nainen voi päättää hankkiutua raskaaksi, tai adoptoida lapsen, ollen samaan aikaan suhteessa toisen naisen kanssa. Itsellänikin on tuttavapiirissä näitä tapauksia. Ja kaikkihan tuntee Jani Toivolan, joka ei hankkinut lastaan heterosuhteessa, mutta naisen kanssa kuitenkin. On siis vaikea pitää adoptio-oikeutta vasta-argumenttina, koska nykytilanteeseen muutos olisi lähinnä se, että lapsen ja toisen vanhemman asema lasta kohtaan vain parantuisi.

Argumenttina on esitetty myös sitä, että homoparien adoptio-oikeus vaikuttaa heteroparien adoptio-oikeuteen, mutta esimerkiksi Ruotsin kohdalla asiassa ei ole havaittu muutosta. Voidaan myös ajatella, että homoparien adoptoituja lapsia kiusattaisiin. Sateenkaariperheitä löytyy jo nyt ja argumenttina kiusaamisen pelko kuulostaa yhtä pätevältä, kuin naisen syyttäminen raiskauksesta minihameen takia.

Tämän mahdollisimman objektiivisen pähkäilyn jälkeen itselleni ei jää millään muuta vaihtoehtoa, kuin olla tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

Tiettyjä merkkejä tästä oli ollut jo ilmassa ja olimme jo puhuneet ”vauvasiemenistä”, jotka mies laittaa naiseen. Poikani osasi kertoa, että kyseinen sormileikki tarkoittaa sitä, että miehen pippeli menee naisen pimppiin. Oli kuullut tämän luokkakaveriltaan, joka oli kuulemma itse tätä jo tehnyt! Vaikka tässä kohtaa poliisina pitäisikin alkaa jo epäillä seksuaalirikosta, niin jätin toistaiseksi rikosilmoituksen kirjaamatta.

Ymmärtävätkö kaikki nykyvanhemmat, että kyseinen sormileikki on aika pliisua kamaa nettiaikana? Anttilan alusvaatekuvastot tai isin salaisesta kaapista löytyneet pornolehdet ovat vaihtuneet älykännykän tuijottamiseen. Pornoa kuluttavat jo alle kymmenvuotiaat lapset ja pari vuotta sitten luin uutisen, jossa viidesluokkalaisen äiti kritisoi liian yksityiskohtaista ihmisen biologian opetusta koulussa. Tämä yhtälö ei natsaa.

Lähtökohta on se, että pornon näkemistä netissä ei voi estää. Jos sinä estät sen lapsesi älykännykästä, näkee lapsesi sitä kaverin kännykästä. Sen takia onkin ensisijaisen tärkeää, että keskustelu pornoon ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista käydään jo hyvissä ajoin ikää vastaavalla tasolla. Ja sitä myös jatketaan lapsen kasvaessa.

Porno voi aiheuttaa pienelle lapselle pelkoa ja ahdistusta sekä vääristää seksuaalisuuteen liittyviä mielikuvia. Seksi kun ei lähtökohtaisesti ole sylkemistä sukuelimiin ja napakoita läimäytyksiä avokämmenellä pakaroille. Tässä vanhemman ennakoiva keskustelu aiheesta helpottaa tilannetta, jos lapsi esimerkiksi kohtaa tahtomattaan pornoa. Vaikka osalle vanhemmista asian käsittely voi olla häveliäisyyssyistä vaikeaa, niin se on vaan yksinkertaisesti vanhemman velvollisuus. Apua ja vinkkejä keskusteluun saa eri järjestöjen sivuilta, kuten Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta.

Erityisen tärkeää on myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden painottaminen: kuka saa koskea ja mihin. Yhtä tärkeää on luoda lapselle avoin ilmapiiri puhua arkaluontoisista asioista ja ohjeistaa miten asiattomiin kourimisiin tai vaikka seksuaalissävytteisiin viesteihin somessa tulee reagoida. Avoimen ilmapiirin luominen kun vaikuttaa kaikista arkaluontoisista asioista kertomista – kiusaaminen mukaan luettuna.

P.S. Poikani oli oppinut myös, että keskisormen näyttäminen tarkoittaa ”haista v*ttu”, vaikka tiesi sen jo entuudestaan rumaksi tavaksi. Luokkakaveri oli kuullut tämän äidiltään ja hyvä niin, jotta tietää mikä on soveliasta käytöstä ja mikä ei.

Itse olen nähnyt työssäni liian monta kertaa sen, että vanhemmuus on hukassa. Se voi olla hukassa sen takia, että perheen vanhemmilla on päihde- tai mielenterveysongelmia, tai sitten vain yksinkertaisesti ei omilta vanhemmilta saadut eväät riitä kasvattamaan lasta. Vanhemmuuttakin tarvii opetella, eikä kaikkea opita edes omilta vanhemmilta. Tästä erinomaisena esimerkkinä sosiaaliseen mediaan liittyvät asiat. Syyttävä sormeni osoittaa lapsen hölmöilyn kohdalla monesti vanhempaan, vaikka asia ei tietenkään aina ole näin mustavalkoinen.

On harmi, että ennalta estävät toiminnot ovat monesti niitä joista riipaistaan rahat ensinnä pois, kun koittaa tiukat ajat. Se ei vaan ole kovin kauaskantoista toimintaa, koska esimerkiksi lapsiperheisiin panostuksen heikkous näkyy myöhemmin siten, että poliisilla on yhä enemmän asiakkaita. Ongelma ei kuitenkaan poistu poliiseja lisäämällä.

Muistan aina omien lapsieni neuvolatädin sanat, jonka mukaan jo heidän pikkuisista asiakkaista ja vanhemmista näkee, että vaikeuksia on luvassa. Tähän kohtaan pitääkin heti iskeä kiinni Imatran mallilla ja luoda lastensuojelun perhetyöntekijämalli valtakunnalliseksi. Kuntaliitto on laskenut kuluiksi 58 miljoonaa euroa.

Säästöt eivät välttämättä näy heti, mutta nuorten syrjäytymisvaaraa ei lasketa kriminaalipolitiikalla – vaan sosiaalipolitiikalla.