Vakavat asiat herättävät paljon mielipiteitä, mutta täytyy muistaa kuitenkin se, että vain uhri ja hänen todistajansa tietävät sen mitä on konkreettisesti tapahtunut. Muiden ulkopuolisten mielipiteet perustuvat ennakkoasenteisiin siitä mitä he haluavat ihmisestä uskoa. Oikeudessa totuus ja se mitä on oikeasti tapahtunut määritellään tuomareiden ja syyttäjän päätöksellä, joka perustuu jutusta annettuun tuomioon.

Olen kokenut monissa asioissa elämässäni sen kovimman puolen. Elämäni on täyttynyt vahvoista kokemuksista ja tilanteista missä jo nuoresta ollaan vakavien asioiden edessä monessa suhteessa. Katson elämää eritavalla, kuin ne onnekkaat joille on suotu pehmeämmät ja helpommat olosuhteet. Näiden kokemusten myötä ihminen on herkempi, mutta tietyllä tapaa rosoisempi, kuin traumoitta säilyneet ihmiset. Nuorista usein sanotaan, että he ovat avoimia ja suhtautuvat elämään räväkämmin vailla ennakkoasenteita ihmisistä ja elämästä. Ollessani 16 vuotias nuori jouduin tilanteeseen, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakea apua oikeudesta. Asianajajani kanssa haimme laajennettua lähestymiskieltoa henkilölle jolle olin pakkomielle. Kävin tuollojn peruskoulun viimeistä luokkaa ja olin samaisena vuonna sairastunut mikä myös vaikutti opiskeluihin. Oikeaa lääkitystä etsittiin ja sairauden oireet häiritsvät viikoittaista elämääni. Kouluun lähtemistä painoi päivittäinen pelko tämän ahdistelijan vainoamisesta pihallani mistä hän lähti jopa seuraamaan minua autolla kouluun. Myöskin erilaiset puhelin ja nettiuhkailut kuuluivat henkilön toimintatapoihin.

”Hakijan ollessa XXXX luona vastaaja oli useita kertoja soittanut vaatien tavata hakijan, kun hakija ei ollut suostunut tapaamisiin vastaaja oli sanonut tuntevansa henkilöitä joilla on aseita” Kokonaistilanteeni vuoksi minun oli vaikea saada keskittyä opiskeluihini, peruskoulun viimeiseen vuoteen.  Hain rikosuhripäivystyksestä itselleni tukihenkilön oikeuskäsittelyä varten. Istuimme tukihenkilöni kanssa oikeudessa ns pelkääjien salissa, josta minua kuultiin jutun alkaessa lähes tunnin 3 tuomarin ristikuulustelussa ja kaikki mitä kerroin nauhoitettiin.  Minut kuljetettiin saliin eri kautta, kuin todistajat.

”Vastaajan on myös näytetty puhelimessa sanoneen olevansa psykopaatti ja uhanneen kidnapata ja tappaa hakijan”  Oikeus pitää uskottavana, kun asiassa on näytetty useampia kertoja uhanneen hakijaa tappamisella tai muulla rikoksella. Hakijan nuoren iän ja sairastaman XXXX vuoksi, joka on vastaajan menettelyn johdosta pahentunut niin, että hakija on ollut niiden johdosta todella peloissaan ja rajoittanut liikkumistaan yksin. Oikeus pitää perusteltuna uhkausten ja tarpeettomien yhteydenottojen lopettamiseksi määrätä laajennetun lähestymiskiellon hakemuksen mukaisesti”.

Raskaissa oikeudenkäyntiprosesseissa usein myös todistajat joutuvat uhkailujen kohteeksi jopa oikeudessa. Kyseisessä prosessissa tämän joutuivat kokemaan myös todistajani, jolle vastapuolen uhkailu tuli lähemmin tutuksi jopa oikeustalolla. Minä seurasin tilanteita lasikopista käsin, he oikeussalin edustalla ja tauoilla. ”Lähestymiskeilto tulee voimaan heti ” Vastapuoli valitti päätöksestä korkeampaan oikeusasteeseen, joten edessä oli viellä toinen vuosi. Oikeusprosessi laajennetusta lähestymiskiellosta kesti lähes 2 vuotta. Noin vuoden päästä asia ratkaistiin lopullisesti, sama ruljanssi pelkääjiensalissa hovioikeudessa. Hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion lainvoimaisena. Sinä aikana oli kadottava salattuihin tietoihin ja muutettava koko elämänsä.

Muistan aina pienenä lapsena päivän, jolloin pidin äitini kädestä kiinni. Rutistin pehmoleluani tiukasti kyyneleet silmissä, sillä pelko lähteä pois äitini luota oli tuolloin liian vaikeaa. Seisoimme ulkona ja odotimme miestä, joka tulisi hakemaan minut. Näin kaukaa hänen kävelevän minua kohti ja silloin en voinut muuta, kuin itkeä. En suostunut päästämään äitini kädestä irti millään, mutta mies veti käteni irti.

Matkustimme autolla aina sen saman harmaan tuskaisen reitin. Punaiset valot vaihtuivat vihreäksi, mitä lähempänä olimme, sitä todellisempaa se taas oli. Perille päästyämme usein olin yksin monta tuntia. Odotimme tai menimme hakemaan heidän lapset harrastuksista. Perheen äiti muisti joka kerta pukea minulle omien lastensa nuhjuiset ja risaiset vaatteet päälleni. Omia vaatteitani en saanut koskaan käyttää. Perheen omilla lapsilla taas oli aina siistit vaatteet.

Uutenavuonna perhe teki illalliseksi broileria lisukkeilla. Tottakai yksi niistä paloi melkein syömäkelvottomaksi. No, kenellekkös muullekkaan, kuin minulle annettiin palanut ruoka ateriaksi. Koko muulle perheelle oli viimeisenpäälle illallinen. Sama tapahtui useasti muillakin kerroilla. Kerran tehtiin keksejä, puolet niistä paloi. No minulle annettiin palaneet keksit ja muille onnistuneet syötäväksi. Lupaa piti kysyä aina itsestäänselvissä asioissa. Huomaan tänäkin päivänä kysyväni omassa kodissani lupaa mm. ”Saanko ottaa maitoa jääkaapista?”. 

Taaperosta lähtien he syöttivät heidän omia lääkkeitä pakonomaisesti minulle. Kerran en suostunut ottamaan ja heidän äiti pakotti minut makaamaan sängyssä kasvot häneen päin 30 minuutin ajan. Hän laittoi väkisin suuhuni pari pilleriä ja käski nielemään ne. Samaan aikaan hän piti lujaa nilkoistani kiinni ja puristeli lujaa jalkojani. 

Minulta ei koskaan kysytty mitään. ”Miten voin? mitä minulle kuuluu?”, eikä kanssani keskusteltu muutenkaan. Kaikista asioista en pysty edes puhumaan mitä koin heillä psyykkisesti, kuin fyysisestikkin. Pitkään heillä käydessään huomaan, että tukiperhe jätti minuun syvät traumat monissa eri asioissa. Joten mikä tälläinen TUKIPERHE edes on? Kokoajan selviää mediassa mitä karumpia asioita lapset ja nuoret ovat kokeneet mm. Sijais-, kuin tukiperheissä. Minusta tukiperheeksi pääsee liian helposti, eikä heitä valvota tarpeeksi. Tässä huomaan taas sen miten suomi on, kuin onkin hyvinvointivaltio.

Jos mediassa oleva henkilö heittää huumorilla jonkin tokaisun, jotkut tosikot ottavat sen aivan tosissaan. Harvat kykenevät asennoitumaan huumorilla.

Eräässä haastattelussa kerrotiin sairastamistani kroonisista sairauksista. Haastattelua antessani luulin, että niitä ei olisi lueteltu lehteen, näin kuitenkin tapahtui ja siihe en voi vaikuttaa. Lääkitystäni muutettiin raskauteni vuoksi, sillä vauvani hyvinvointi on minulle tärkeintä. Monet lääkärit ovat sanoneet, että näin nuoreksi mitä olen minulla on paljon sairauksia. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, kun terveyttä jaetaan. Ihmisten törkeys ja sairaat kommentit jopa raskaana olevaa kohtaan on asia mitä kenenkään ei tarvitse ymmärtää.

Haastattelussa kerroin myös, että sairauksieni takia sektiota on ajateltu minulle synnytystapana. Suomessa terveet ja typerät ihmiset pauhaavat netissä kuitenkaan ymmärtämättä niitä tosiasioita mitä haastattelussani olen näistä asioista kertonut. Ajattelen myöskin lapseni parasta imettämisasiassa, naisena ja äitinä minun on hoidettava myös itseäni. Johon jokaisella ihmisellä, naisella ja tulevalla äidillä on täysi oikeus. Jotkut julkisuudessa olevat pauhaavat twitterissä artikkelista, joka minusta on tehty. Antaa porista vaan tiedän itse parhaiten asiani kuten läheiseni ja oikeat ystäväni.

Olen seurustellut muutamia kuukausia poikaystäväni Teemun kanssa, jolta saan erittäin paljon tukea, rakkautta ja kaiken sen mitä hyvässä parisuhteessa parhaimmillaan on. Raskauteni tuli yllätyksenä meille molemmille, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että lasta emme olisi halunneet. Alunperin halusimme lapsen ja, koska se ilmotti nyt tulostaan se on tervetullut.

Monet ihmiset myös julkisuudessa ovat kertoneet abortistaan  ja heitä on kritisoitu siitä. Minä olen päättänyt pitää lapsen monet ilkeät ja häiriintyneet ihmiset toivovat avoimesti lehtien palstoilla minulle kaikkea mahdollista pahaa ja lapseni menehtymistä. Nämä ihmiset eivät ole tasapainoisia normaaleja ihmisiä. Nämä ihmiset ovat käveleviä aikapommeja, jotka ovat vaaraksi muille. Haluan suojella läheisiäni kaikelta siltä mitä niskaani kaadetaan, mutta häiriintyneisyyden äärirajoille on jo menty, kun lapseen jota odotan kohdistetaan vihaa ja kuolemantoiveita lehtien palstoilla.

Onneksi minulla on parhaimmat ystävät tukenani ja tässä yhden heistä seinäkirjoitus minulle facebookissa.  ”Suuret onnittelut vielä kerran <3 koita jaksaa sitä paskanjauhantaa, johon katkerat ihmiset lähtevät varmasti sairain ja typerin kommentein! ”Haters gonna hate”… Susta tulee loistava äiti <3 pus ”

Näin, kun mietin niin olen käynyt helvetin läpi eri huoneissa liian monta kertaa. Monissa asioissa, kuin tilanteissakin. Koulukiusatuksi tuleminen on niistä itseasiassa toisiksi pisin helvetti. Paljon pahoja sanoja, tekoja ja tunteita. Koulujen vaihtoa, eristetyksi tulemista, yksin olemista. Olo etten kelpaa kenellekkään tai mihinkään. Vihaa ja surua on ollut paljon, kuin myös raskaita ja vaikeita aikoja koettavana. Se ei vain tunnu enää missään, kuten pitkä perhehelvetti, joka oli todella hajoittava ja kovettava kokemus. Olen aina miettinyt millainen on se onnellinen perhe, jossa on rakkautta ja asiat suhteellisen kunnossa. Elämä tasapainossa. Onko kaikki kuvitelmaa, onko?

Elämääni on kuulunut myös erittäin vaikeita parisuhteita, joista olen ajautunut väärään seuraan. Se johtuu elämästä, jota koin melkeimpä koko nuoren ikäni. Olin tottunut, että huonosti kohtelu on okei. En tiennyt millainen on turvallinen parisuhde, mutta nyt olen onnellinen. Parisuhde, jossa olen rakastettu ja tunnen oloni turvalliseksi. Se kuuluu parisuhteeseen.

Tiesin elämästä jo liikaa pienenä lapsena, jonka kuuluisi iloita leikeistä, oppia kaikkea uutta, iloita siitä että osaa ajaa ilman apupyöriä. Onko elämä joskus liiankin rankkaa, vastaan kyllä. Monet sanovat huonojen asioiden opettavan henkisesti, mutta huomioon ei oteta koskaan, että ne voivat vaurioittaa henkisesti ja fyysisesti todella pahasti. Eikä niistä tuntemuksista, kokemuksista pääse välttämättä koskaan eroon. Mitä jos niin tapahtuu uudelleen? Eivät ne opeta, ne kovettavat, viiltävät ja satuttavat sisimmästä todella raa’asti.

Elämäni nuorena oli erilaisia pelkotiloja, masennusta, ahdistuskohtauksia, paniikkikohtauksia. Jotka myöhemmin johtivat itsetuhoisuuteen ja syömishäiriöön. Kuvittelin nauttivani elämästäni, mutta ei. Se oli päinvastaista. En nauttinut mistään, olin sisimmästä murrettu, kivitetty ja tapettu ihminen. En silloin vain kertakaikkiaan jaksanut mitään. Tiedän tunteen, kun on aivan pohjalla. Annoin vain itseni sisäisesti ja ulkoisesti kuolla. Mikä parantaa elämän pahimmat haavat? Nämä kaikki haavat vuotavat satunnaisesti punaista tihkuvaa verta sisälläni. Niitä ei pysty edes tikkaamaan, sillä ne purskahtavat yllättäen pahaa oloa ja tuntemuksia.

Miksi nuoret ja muut joutuvat kokemaan sen tuskan, jota ei yksin jaksa kantaa taakkana loppuelämää. Miksi siihen ei uskalleta hakea apua tai ei saa? Koska ei ole voimia enää jaksaa eteenpäin, jolloin antaa mielummin kuluttaa itsensä loppuun. Itse hain apua, mutta sitä ei herunut mitenkään, ainakaan helpolla. Joko ei uskottu tai annettiin asian vaan kaikua tyhjille seinille. Sen takia, että asioihin ei puututa oikealla tavalla ja tarpeeksi ajoissa monet ajautuvat sinne minne he eivät kuulu. Valitettavasti se on vain karu totuus. En halua kenenkään kokevan sitä mitä minä olen joutunut kokemaan. Useat toverit, käyvät samoja tilanteita läpi, tälläkin hetkellä.

Olen kohdannut monenlaisia ihmisiä ja kokenut elämää laidasta laitaan. Olen kokenut paljon pahaa, vihaa, katkeruutta ja ilkeyttä. Mutta myös omanlaista onnea ja onnistumisen iloa. Olen ihmetellyt joissakin ihmissä tapaa, että he kuvittelvat tietävänsä ihmistä tuntematta millainen joku on. Medialla on tapana muodostaa siellä olevista ihmisistä kuva, joka ei yleensä vastaa todellisuutta. Se osoittaa suurta tyhmyyttä, että jotkut sanovat tietävänsä millainen ihmine olet, sen perusteella millaisena sinut esitetään mediassa. Pahinta pinnallisuutta on jonkun leimaaminen. Takertuen ulkoisiin asioihin se ei ole mikään peili millainen joku on sisimmästään. Kukaan ei ole miellyttäjä, eikä tarvitse, se pitää kuitenkin muistaa. Monet haluavat kuitenkin pitää kiinni kynsin hampain siitä kuvasta, jollaisen ovat päättäneet, että joku on.

Ihmisten kanssa on hienoa vaihtaa mielipiteitä avata ennakkoluuloja, mutta heitäkin on joiden kanssa keskustelu on mahdotonta. Kritiikki ei ole kenenkään nimittelyä, eikä asiattomuuksien huutelua. Nämä ihmiset ovat sokeita omalle negatiivisuudelleen. Sellaista energiaa ei kukaan halua itseensä lisää. Sillä vaikka olen itse kohdannut paljon pahaa monissa eri muodoissa en halua pitää vihaa, katkeruutta enkä negatiivisuutta ympärilleni missään muodossa. Se on sama, kuin viihtyisi pimeydessä. Minun sydämeni lepattaa valossa.