Ylipäätään sanoisin, että Lontoon suuret hakijamäärät ja siitä seuraava järjettömän kova kilpailu saavat aikaan sen, että täällä on pakko hakea tosi tehokkaasti. Ei Suomessa mun mielestä samanlaiselle tahdille ollut edes tarvetta, kun duuni löytyi usein jo ekan tai viimeistään tokan hakemuksen jälkeen. Lisäksi kun potentiaalisesti haettavia paikkoja on alun alkaenkin paljon vähemmän, ei tule samanlaista ”pakko toimia nopeasti niin ehdin hakea vielä tonne ja tonne” vaan hakemuksia sai väsätä kaikessa rauhassa. Ei siis todellakaan kannata ottaa tota 20 miksikään vertailukohteeksi tai tavoitteeksi – usein on muutenkin paljon parempi kirjoittaa kaksi hakemusta kunnolla niihin paneutuen kuin kaksikymmentä kovassa kiireessä. Olen itsekin joskus miettinyt, pitäisikö keskittyä vain niihin parhaisiin paikkoihin, mutta ainakaan tähän mennessä en ole uskaltanut, kun nopeampi hakemustyyli on kuitenkin tuottanut haastattelukutsuja ja (väliaikaista) työtä, ja toisaalta tiedän, että niihin unelmaduuneihin on vielä tavallista enemmän ja tavallista kovatasoisempaa kilpailua, ettei pelkästään niiden varaan kannata välttämättä laskea.
]]>Kiva postaus, musta oli ainakin kiva lukea!
]]>