Olen taas Lontoossa. Lentoni saapui perille illalla, ja flunssainen poikaystäväni oli käymässä sänkyyn jo siinä vaiheessa, kun olin itse vasta purkamassa laukkujani ja menossa suihkuun.

- Älä sit oo pitkään siellä, vaan tuu nopeesti tänne. Mä haluan jutella sun kanssa! T ilmoitti.
- Mistä? hämmästyin.
- No vaikka Ukrainan tilanteesta. Mä haluan kuulla sun mielipiteen siitä.

Niin, Ukraina on varmasti ollut se aihe, josta olen lukenut eniten tämän ja viime viikon aikana.  Silti – tai ehkä juuri siksi – en osaa sanoa siitä mitään. Synnyinkaupunkini Rostov sijaitsee alle sadan kilsan päässä Ukrainan rajasta, vaarini on käynyt yliopistonsa nykyään Ukrainalle kuuluvassa Odessassa, hänen sukulaisiaan asuu alueella paljon ja lisäksi mulla on monta ukrainalaista ystävää. Facebook-feedini on täyttynyt ystävieni ja tuttujeni kirjoituksista, valokuvista, videoista. Osa on ollut toivekkaita, osa järkyttäviä, osa surullisia, osa innostuneita. Osa on kannattanut Maidania ja osa vastustanut sitä jyrkästi. Osa on haukkunut Janukovichia, osa pilkannut oppositiojohtajia. Osa on pyytänyt apua EU:lta, osa Venäjältä, osa ollut pettynyt kaikkiin ulkovaltoihin. Yhdistäviä tekijöitä on ollut vain yksi: kaikki ovat yksiselitteisesti tuominneet väkivallan. Myös eri tiedotusvälineet kertovat eri tarinoita, eikä niihin aina voi luottaa. Mulla ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi asiantuntemusta edes muodostaa Ukrainan tilanteesta omaa mielipidettä, saati sitten vielä kertoa siitä muille.

Vaikka ihan hirveästi en ehtinyt muita uutisia työhaastattelu- ja semmakiireiltäni seurata, pari juttua kiinnitti kuitenkin huomioni. Olin aivan fiiliksissä kun kuulin, että Firenzen pormestari Matteo Renzi on Italian seuraavaa pääministeri. Miksi? Ensinnäkin, hän on nuori – hyvää vaihtelua. Toiseksi, hän kuuluu Partito Democraticoon. Tähän väliin pieni disclaimer: en ihan hirveästi tykkää kommentoida Italian politiikkaa yhdestä yksinkertaisesta syystä – en tunne sitä tarpeeksi hyvin. Italialaisilla ystävilläni on keskenään hyvin erilaisia mielipiteitä sen tilasta sekä siitä, kenen tulisi olla vallassa. Tämä on ihan luonnollista – kyllähän Suomenkin poliittisesta tilanteesta saa tosi erilaisen kuvan riippuen siitä kysyykö demarilta, kokkarilta vai persulta. Kuitenkin tiedän, että esimerkiksi PD:n progressiivisen verotuksen kannatus ja Eurooppa-myönteisyys ovat isoja plussia in my books. Jotain kertoo myös se, että Renzin nimittämässä hallituksessa on kahdeksan miestä ja kahdeksan naista!

Ulkomaille muuttoon liittyy aina paljon odotuksia. On todennäköistä, että osa niistä jää täyttymättä. Tässä viisi juttua, joiden mukaiseksi kuvittelin elämäni Lontoossa ennen tänne muuttoa.

Keskusta on Lontoon mittakaavassa aika laaja alue, ja sanoisin nytkin asuvani todella keskeisellä paikalla. Ennen Lontooseen muuttoa tarkoitin kuitenkin keskustalla sellaista sijaintia, josta olisi kävelymatka niin kouluun kuin kaikille parhaille klubeille. Bloomsbury voisi olla ihan kiva.  Jossain vaiheessa – T:n toistettua  n. 10 kertaan, että ei, meillä ei olisi varaa asua kivenheiton päässä British Museumista, ellemme halua jakaa huonetta jonkun toisen pariskunnan kanssa – päätin, että OK, voin tehdä myönnytyksiä: Mornington Crescentin, Camdenin, London Bridgen tai King’s Crossin alueetkin kävisivät kyllä. Ahahahahahahah. Needless to say, tämä harhakuva karisi aika nopeasti siinä vaiheessa, kun avasin Gumtreen ja näin omin silmin, millaisista summista Lontoon asuntomarkkinoilla puhutaan. Mutta arvatkaa mitä? Vaikka Bloomsbury yhä edelleen kuuluu mun ehdottomiin suosikkipaikkoihin Lontoossa, niin aina ruuhkaisen Camdenin läpi kävellessäni mietin, että huh, onneksi ei asuta täällä.

Tämä liittyi tietysti tiiviisti harhakuvaan 1. Nykyisin tosin tiedän, että asui sitä kuinka keskustasssa tahansa, metron välttely on vaikeaa (toiselle puolelle sitä samaa keskustaa kun on kuitenkin aika pitkä matka). Ja ennen kaikkea tarpeetonta – tube on aivan superihana, -kätevä ja -hauska tapa liikkua paikasta toiseen. Ainakin ruuhka-aikojen ulkopuolella. Yritän kuitenkin edelleen aina mahdollisuuden tullen välttää liikennevälineitä ja suosia kävelyä. Totuin Firenzessä ja Helsingissä asuessani siihen, että melkein kaikki kiinnostava oli kävelymatkan päässä – ja jos mun pitäisi keksiä joku hyvä puoli pienissä kaupungeissa metropoleihin verrattuna, niin se olisi juuri mahdollisuus asua ydinkeskustassa ja kävellä kaikkialle.

Lottovoittoa ja aikakonetta odotellessa. :P

Ihmisen, joka pukee stadissa toppiksen jo syyskuussa (okei, tämä on tapahtunut ehkä kerran, mutta silti), oli vähän hassua edes kuvitella mitään tällaista. Suomessa toppatakki mahdollistaa sen, että käveltyäsi Kampista yhdyskäytävän kautta Rautatieasemalle, uskallat juosta torin yli Kinopalatsin lämpöön ilman sen suurempia suostutteluja. Lontoossa toppatakki mahdollistaa sen, että voit istua keskellä yötä monta tuntia Thamesin rannalla juomassa kaakaota. Tarpeellinen se on molemmissa tapauksissa.

Ja opiskelu tulee olemaan mulle yhtä helppoa kuin ennenkin. Kyllä, nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa: kalenterini on täällä asuessani nimittäin täyttynyt vähintään yhtä tehokkaasti koulutöillä kuin kulttuuririennoilla. Taas kerran kova kontrasti niin Firenzeen kuin Helsinkiinkin, joissa asuessani aikataulutin koulutyöni kaikkien kivojen tapahtumien perusteella. UCL:llä sellainen ei yksinkertaisesti onnistuisi, ainakaan jos haluaa saada sen Distinctionin. Mutta asiassa on myös toinen puoli: Lontoon tahti on todella kova melkein kaikille, ja mun lisäksi myös suurin osa lontoolaisista kavereistani on superkiireisiä. Siksi treffit eivät yleensä onnistu ex tempore, ja kasuaaleimmatkin hengailut saatetaan merkata kalentereihin jo viikkoja etukäteen. Tällainen tyyli ei oikein sovi minulle: mistä voin muka tietää maanantaina, jaksanko torstaina lähteä töiden jälkeen drinkeille tai sunnuntaina kävelylle?  Siispä huomio lontoolaiset: jos teillä on samanlaisia fiiliksia, niin ottakaa yhteyttä – perustetaan joku oma ”ex tempore -tapaamiset kunniaan” -verkosto! :p

Ja taas on aika matkustaa. Tällä kertaa ammattillisista syistä: sain kutsun haastatteluun Brysseliin. Kuin tilauksesta hyvä ystäväni sattuu olemaan siellä harjoittelussa, joten mulla on paitsi yösija, myös hyvä seura paketissa, ja ajattelin jäädä itse haastiksen jälkeen vielä yhdeksi päiväksi kiertelemään kaupunkia. Oon itse käynyt Brysselissä vain kerran aikaisemmin, vuonna 2009, mutta silloin EU-parlamentin toimintaan tutustuminen piti meidät niin kiireisenä, ettei opintoryhmällemme jäänyt hirveästi aikaa tutustua nähtävyyksiin.

Koska valmistautmisaika tällekin matkalle on tosi lyhyt, ja kaverinikaan ei ole ehtinyt kapungissa vielä pitkään majailla, kuulisin mielelläni vinkkejä siitä, mitä siellä pitäisi ehdottomasti nähdä. Olemme ystäväni kanssa suunnitelleet retkeä Comic Stripille ja pariin art nouveau -museoon, mutta onko jotain muita ehdottomia tärppejä? Please share! :)

Näin sivuhuomautuksena pakko sanoa, että tän tahdin lentelystä alkaa oikeasti pikkuhiljaa tulla huono omatunto. Nämä tulevat Belgian lennot mukaan laskettuna olen tänä vuonna tehnyt jo 7 lentomatkaa. Kahdessa kuussa! It’s crazy. Rakastan kyllä matkustamista, ja esimerkiksi Belgiaan lähden tosiaan työasioissa, en huvin vuoksi, mutta jos kaikki lentelisivät samaa tahtia, se ei varmasti tekisi hyvää ympäristölle.

Ensinnäkin: kiitos! On ollut tosi kivaa, että lukijat ovat olleet niin hyvin messissä näissä viikon linkkivinkit -postauksissa: mielenkiintoisia kommentteja, näkökulmia, linkkejä.. great! :)

Aloitetaan yhdellä viime postauksen aiheeseen liittyvällä linkillä, josta ystävällinen lukija mulle vinkkasi. Spiegelin enkunkielinen artikkeli  tiivistää hyvin sen, mitä halusin Sochiin ja länsimaiden valitukseen liittyen sanoa. Ystäväni taas linkkasi mulle fb:ssä toisen hyvän artikkelin samasta aiheesta, mutta eri näkökulmasta kirjoitettuna. Ja loppuhuipennuksena vielä tämä - hihitin varmaan 15 minuuttia putkeen sen nähtyäni. :P

Ylipäätään olen kyllä huomannut, että kisojen edetessä pidemmälle myös valitus (sosiaalisessakin) mediassa on vähentynyt, hyvä niin. :) On ollut mielenkiintoista lukea vaihteeksi jostain muusta, esimerkiksi naisten oikeuksista. Lempparilehteni The Guardian esimerkiksi julkaisi tämän mielenkiintoisen kirjoituksen, joka käsittelee alkoholia juovien odottavien äitien stigmatisointia. Okei, myönnetään: en ensimmäisenä nousisi barrikadeille alkoholia raskausaikana käyttävien naisten puolesta. Mun mielestä on omituista ja huolestuttavaa, jos joku (mies tai nainen!) ei pysty kieltäytymään alkoholista edes yhdeksän kuukauden ajaksi. Alkoholi aiheuttaa niin yksilö- kuin yhteiskunnan tasolla niin paljon ongelmia ja kustannuksia, että sen käyttöä (tai ainakin humalahakuista juomista) tulee pyrkiä vähentämään kaikin tavoin. Ja olivatpa riskit miten pienet tahansa – miksi joku ottaisi ne oman lapsensa kohdalla? Mutta omalla mielipiteelläni ei ole tässä väliä: kyse on naisten oikeudesta tehdä kehoillemme mitä me haluamme, myös raskausaikana. 

Raskauteen ja naisten oikeuksiin liittyen, tässä toinen, järkyttävä, artikkeli. Mieleeni tulee tällaisesta lukiessani aina ne vanhanaikaiset leffat ja kirjat, jossa lääkäri pyytää synnytyksen mennessä huonosti tulevaa isää tekemään valinnan: pelastetaanko äiti vai vauva? Come on, eikö sen pitäisi olla aivan päivänselvää? 

Aiheesta toiseen: viime aikojen ehkä mielenkiintoisin poliittinen uutinen on ollut ns. nauhaskandaali. Nettiin päätyneen salaisen puhelinkeskustelun aikana Yhdysvaltain apulaisulkoministeri ja suurlähettiläs keskustelevat Ukrainan tilanteesta (”jakavat valtaa” olisi ehkä osuvampi ilmaisu). Lopuksi toinen sanoo: ’Fuck the EU’. ja toinen vastaa: ’Yeah, exactly’. Koko keskustelun transcriptin voi lukea täältä.

Needless to say, esimerkiksi Angela Merkel ei ole ollut kommentteihin kovin tyytyväinen. Yhdysvallat on tietysti syyttänyt nauhan levittämisestä Venäjää (joka on kiistänyt syytökset). Oli miten oli, huvittavaa tässä on kuitenkin se, että Snowdenin pajastusten jälkeen USAlla ei ole ihan hirveästi varaa valittaa salakuuntelusta.

Huvittavia uutisia on kyllä kuulunut Suomestakin: Finnair pyysi työntekijöitään tulemaan ilmaiseksi töihin. They have to be kidding, right? Jos yhtiö on tekemässä ”iloista” matkustajaennätystä, voisi luulla, että sillä on varaa maksaa duunista. Jos ei ole, kannattaa varmaan jättää ennätykset jollekin muulle. It’s as simple as that. 

Samanlaista ’We’re all in this together (only the bosses get paid, you don’t)’ -ilmapiiriä on ollut havaittavissa myös Lontoossa. Suomessa asti uutisoidun metrolakon laukaisijana toimivat Transport for Londonin pyrkimykset modernisoida metroverkosto. Kiva juttu, etenkin, kun yksi osa suunnitelmia on 24h liikennöinnin aloittaminen vuonna 2015. Yes please!

Mutta asiassa on yksi pieni mutta. Suunnitelmiin kuuluu myös 750 työpaikan vähentäminen, joskin TFL vakuuttaa, että ’there’ll be a job for everyone at LU (=London Underground) who wants to work for us and be flexible’. Olisi kiva tietää, mitä flexible tässä tapauksessa tarkoittaa. Nollatuntisopimusta? Palkanalennuksia? Lakkojärjestäjien mukaan tästä ei ole vielä selvää tietoa.

Miten tyhmänä nämä yritykset asiakkaitaan pitävät? Minä ja miljoonat muut emme halua tukea veronkiertäjiä, duunareiden hyväksikäyttäjiä tai muutakaan scumia (pardon my French). Aihe koskettaa itseäni erityisesti siksi, että media-alalla ilmaistyön vaatiminen ja tekeminen on harmittavan yleistä. Olen itsekin sortunut siihen: se on arvokasta työkokemusta, tai tämä hanke nyt vaan on niin mielenkiintoinen… FAIL. Vaikka jollain olisi varaa tehdä ilmaista duunia, koska pappa betalar tai koska opintotuella pärjää tai koska hän vain sattuu kuluttamaan niin vähän, tekee ilman järkevää korvausta työskentelemään suostuva karhunpalveluksen kollegoilleen. Miksi maksaa kellekään oikeaa palkkaa, jos aina löytyy joku, joka on valmis työskentelmään (puoli-)ilmaiseksi? There are far more deserving recipients of voluntary work than companies trying to maximise their profit.

Aiheeseen liittyen vielä yksi hyvä artikkeli The Guardianilta: Work more? We should be working less for a better quality of life.  Siinä kaikki tällä kertaa – (asialliset) kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita! :)

Kuinka moni katsoi perjantaina Sochin Olympialaisten avajaisseremonian? 

Entä kuinka moni on lukenut jonkun lukuisista #Sochi2014fails-artikkeleista?

En linkkaa niitä, koska ne eivät yksinkertaisesti ole linkittämisen arvoisia, mutta googlesta löytää kyllä jos jonkilaisia kokoelmia ”hassunhauskoista” Sochi-outouksista. Sochin ”mokista” uutisointi on itse asiassa vaikuttanut paitsi tosi ilkeältä, myös tarkoitushakuiselta; aivan kuin länsimaiset toimittajat – ja yleisö – suorastaan toivoisivat Venäjän epäonnistuvan. Julia Ioffe osuu naulan kantaan tässä New Republicin artikkelissaan:

The Europeans may not be ready for their Olympics, but, okay, we’ll give them the benefit of the doubt and hope for the best. The Chinese prepare for theirs ruthlessly, but we don’t understand them so whatever. We railed on Romney for daring to criticize the preparedness of our British friends, and we wrote in muted tones about Athens not being ready in time for their Olympics, but with the Russians, we gloat: Look at these stupid savages, they can’t do anything right.

Kannattaa muutenkin pitää medialukutaito mukana: osa tiuhaan tahtiin jaetuista kuvista on nimittäin täyttä huijausta. Mutta nekin, jotka eivät ole, kertovat ehkä enemmän lähettäjästään kuin maasta, jossa ne on otettu. Olen itse käynyt Sochissa monta, monta kertaa, ja tiedän, että kyseessä on aivan superkaunis kaupunki. Ja ei, en tarkoita kaunis as in olen venäläinen ja haluan kehua kotimaatani, tarkoitan kaunis as in vetää vertoja mille tahansa eurooppalaiselle lomakaupungille. Toimittajat voivat kuvata Krasnaja Poljanan jylhiä vuorenhuippuja - tai sitten yksittäistä väärin asennettua vessaa. He voivat napsia kuvia Sochin upeasta rantabulevardista – tai kauhistella juomakelvotonta hanavettä. He voivat jakaa maukkaita etelä-venäläisiä reseptejä – tai valittaa rikkinäisestä cokisautomaatista

Olen itse asunut puolivuotiaasta neljävuotiaaksi asti talossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai vedellä toimivaa vessaa. Kävimme kerran viikossa kylvyssä sukulaistädin luona. Muuten lämmitimme oman pihan kaivosta pumpattua jääkylmää vettä keittiön liedellä ja kaadoimme sitä suureen keraamiseen saaviin. Näin perestroikan aikaisessa Neuvosto-Virossa. Suomeen muutto ei tosin varsinaisesti helpottanut tilannetta – asuimme ensimmäiset kuukaudet parakissa, jossa ei ollut vessaa lainkaan.

Ei siis liene yllättävää, että mulla ei yksinkertaisesti riitä kärsivällisyyttä ihmisille, jotka pilkkaavat toisten hassua vessaa tai juomakelvotonta vettä. Valot päälle: suuri osa maailman ihmisistä ei asu länsimaisen luksuksen keskellä. Ei luulisi sen tulevan yllätyksenä kenellekään.

Valitettavaa voi tosin löytää ihan mistä tahansa. Otin nämä kolme kuvaa eilen kahden minuutin aikana kävellessäni noin sadan metrin matkan keskustassa, Tottenham Court Roadilla. Jos seuraavan kerran Lontoosta artikkelia kirjoittaessani valitsisin kuvitukseksi nämä kännykkäotokset esimerkiksi Big Benin, Piccadilly Circuksen tai Tower Bridgen sijaan, antaisinko reilun kuvan Lontoosta?

London2014fails?

Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmista saisi puhua. Saa, ja pitää. Esimerkiksi Googlen sateenkaaridoodle on hauska esimerkki siitä, miten vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia voi puolustaa tyylikkäästi (= sortumatta rasismiin tai nationalismiin). Tosin, kuten poikaystäväni fiksusti huomautti, Google ei viimeaikaisten tapahtumien valossa ehkä ole se paras yhtiö puhumaan solidaarisuudesta… on tosiaan helpompi bongata rikka vieraan silmästä kuin hirsi omastaan. 

Totuus on, että monien länsimaisten kommentaattorien tekopyhää tapaa puhua Venäjästä on kritisoitu paitsi lännestä käsin, myös venäläisten LGBT-piirien sisäpuolelta. Eikä ihme. Kuten tämä loistava Guardianissa muutama päivä sitten julkaistu artikkeli kertoo,

Amid the furore, it’s easy to overlook some simple facts. Homosexuality in Russia – unlike more than 40 countries in the Commonwealth and 70 worldwide – is not illegal. To date, over six months since the law came into force, fewer than a dozen people have been fined for ”gay propaganda”. Not a single person has been jailed. Russian police do not have powers to detain people they suspect of simply being gay or lesbian, as a New York Times leader erroneously stated last year. If this were so, then how do we explain the fact that gay clubs are able to advertise and operate in Moscow and other big cities?

Tilanne ei Venäjällä siis todellakaan ole niin kamala, kuin moni lännessä uskoo, tai ainakin haluaa uskoa. Mutta ennen kaikkea, onko meillä todella varaa tuomita Venäjää, kun samankaltainen ”propaganda”laki on edelleen voimassa eri puolilla Yhdysvaltoja? Tai kun Suomessa samaa sukupuolta olevilla pareilla ei edelleenkään ole oikeutta avioliittoon?

Palatakseni vielä Olympialaisiin, 99% viime päivien valituksesta voi tiivistää tähän nerokkaaseen kuvaan:

Viikon muita mielenkiintoisia artikkeleita:

Cameron ottaa kantaa Skotlannin itsenäisyyteen. Hey Dave, it’s not all about you.

Italialainen kansanedustaja Laura Boldrini kertoo The Guardianissa siitä, ettei naisen ole edelleenkään helppoa olla mukana politiikassa.

Vähän kevyempää luettavaa Harry Potter -faneille: olisiko Hermionen pitänyt sittenkin valita Harry? ;)

Ja oma suosikkini: tämä pysäyttävä video, jonka lukijani ystävällisesti linkkasi (kiiiiitos!). Everyday sexism explained to men.

Kuten aina, kommentit ovat hyvin tervetulleita! :)

Kotiinpaluu on varmasti yksi matkablogien laiminlydyimmistä aiheista. Monesti se kuitenkin on yksi matkan kohokohdista. Saako tätä edes sanoa? 

Itsejulistautuneena matkailuaddiktina tulisi ennemminkin hehkuttaa sitä, miten haaveilee seuraavasta matkasta jo ennen, kuin edellinen on edes päättynyt. Okei, myönnetään, mäkin teen sitä: tämän viikon minilomallani Lissaboniin päätin jo heti ensimmäisten viiden minuutin aikana, että tänne tulen varmasti uudestaan. Siitä huolimatta minusta oli eilen aivan superihanaa astua lentokoneesta Lontoon maaperälle ja vielä ihanampaa astua Lontoon kaduilta oman asuntomme lämpöön. Jätin matkalaukun eteiseen, heitin vaatteet sohvalle ja astuin tyytyväisenä suihkuun. Omaan suihkuun. :)

Tämä ei suinkaan kerro siitä, etten olisi tykännyt Lissabonista. RAKASTUIN kaupunkiin, ja reissu oli todella, todella onnistunut. Sain nauttia samanlaisesta ”ah, ihanaa olla kotona” -fiiliksestä myös esimerkiksi kesäisen Italian-matkamme jälkeen. Ja Italia on sentään mulle kuin viides kotimaa (viides siksi, että mulla on neljä ”oikeaa” kotimaata :P). 

Ei, kyse ei ole siitä, ettei tykkäisi jostain kohteesta, eikä varsinkaan siitä, ettei tykkäisi matkailusta. Jotenkin lähteminen merta edemmäs kalaan saa kuitenkin arvostamaan ihan eri tavalla myös niitä rantavedessä uivia sinttejä. Istuimme Portugalissa iltaa paikallisten opiskelijoiden kanssa, ja yksi heistä kysyi hetken Lisboa-hehkutustani kuunneltuani, vaihtaisinko Lontoon Lissaboniin. Ja samalla hetkellä tajusin, että ei, en vaihtaisi. Vastasin jotain mahdollisen diplomaattista ja samalla mietin, että aika harva paikka voisi oikeasti vetää vertoja Britannian pääkaupungille. 

Mutta ihan samanlainen tunne mulla oli myös esimerkiksi stadissa asuessani. Matkan jälkeen uppoudun aina samanlaisella innolla tapoihin, jota olen itse nimennyt kotiinpaluurituaaleihin. Uskon, että niitä on kaikilla, joskin varmasti jokaisella vähän erilaisia. Mulla niihin kuuluu esimerkiksi omassa sängyssä omasta kirjahyllystä nostetun kirjan kanssa makoilu, lähikaupan herkuista nauttiminen, matkakuvien läpikäynti, pitkät kävelylenkit omalla asuinalueella ja, aikataulujen niin mahdollistaessa, yleinen rentoilu intensiivisten matkapäivien vastapainoksi.

P.S. Yksi kotiinpaluuseen tiiviisti liittyvä rituaali on tietysti poikaystävän syliin käpertyminen. Niin tälläkin kertaa. Siinä söpöillessämme T kertoi rakastavansa mua ”uncountably infinitely”. Sen jälkeen hän tarkensi, että äärettömyyden muotoja on kaksi – on olemassa myös countable infinity, kuten Cantorin teoreema hyvin osoittaa. Tämän jälkeen hän kysyi mitä mieltä olen tiedemiehiä askarruttavasta kysymyksestä: onko numeroita olemassa oikeasti, vaan ovatko ne vain tapa, jolla ihmiset yrittävät rationalisoida maailmaamme.  Tähän liittyen T pyysi mua myös pohtimaan, voidaanko sanoa, että esimerkiksi meidän parisuhteemme on olemassa. Pääsimme siis yhdessä hetkessä rajattomasta rakkaudesta koko suhteen kyseenalaistamiseen. The perks of coming home to a scientist <3.

**************************************

Instagram Travel Thursday on kokoelma matkailuun ja instagramiin liittyviä postauksia. Suomessa projektia vetävät Kaukokaipuu, Destination Unknown ja Running with Wild Horses -blogit, ja niiden sivuilta löytyy paitsi lisätietoa, myös ohjeet osallistumista varten. 

Tällä viikolla vinkkasin jo yhdestä hauskasta artikkelista, mutta lehdissä on ollut niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että ajattelin omistaa kokonaisen postauksen näiden kokoamiseen. Jos tykkäätte, voin ottaa tämän tavaksi, kun mielenkiintoisia artikkeleita löytyy ainakin brittilehdistä useampia joka viikko. :)

Viikon puhutuin lehtijuttu ainakin mun fb-feedissä on tietysti ollut Michael Boothin kirjoitus Skandinavian pimeästä puolesta. Jos osa Boothin (selkeästi kieli poskessa kirjoitetuista) argumenteista tuntui vähintäänkin ontuvilta, niin samaa voi sanoa myös joidenkin skandinaavien ja ”skandinaavien” palavista puolustuspuheista kommenttiboksissa. Hei, Britannian haukkuminen ei ole paras tapa puolustaa omaa maata, ja talvisodan sankarillisuuden muistelunkin voisi jättää johonkin toiseen tilaanteeseen. Suomalaiset tiedotusvälineet ovat tietysti myös huomioineet artikkelia ihan kiitettävästi, mutta niiden kommenttiosioista olenkin jo pysynyt fiksusti poissa, hahaha. Paras lukemani suomalainen kommentti aiheesta oli tämä HS:n kolumni.  Mitä mieltä te olette Boothin Pohjola-kuvasta? Osuuko kritiikki oikeaan, vai onko artikkeli aikamoista hakuammuntaa?

Huomasitteko, että Scarlett Johansson joutui jättämään pestinsä Oxfamin lähettiläänä Sodastream-kampanjansa vuoksi? Pakko myöntää, etten itse edes tiennyt Sodastreamin olevan laittomissa siirtokunnissa valmistettu tuote. Veikkaan, ettei ole moni muukaan, niin ahkerasti brändi on näkynyt suomalaisessa mediassa ja blogeissa.

Ehkä viikon kiinnostavin artikkeli oli kuitenkin samaten Guardianissa ilmestynyt (ai miten niin tästä huomaa, mikä on mun suosikkilehti?) Jill Filipovicin beauty industrya vastaan esittämä kritiikki. Filipovic kirjoittaa todella osuvasti siitä, miten uudet, ja sitten taas uudet, kauneustrendit eivät vain yht’äkkiä synny tyhjästä, vaan ne luodaan, usein ihmisten epävarmuuksia hyväksi käyttäen, taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi:

Kaksi muuta aihetta, josta olen tällä viikolla lukenut paljon, ovat Amanda Knoxin ja Raffaele Solleciton Firenzessä saamat tuomiot sekä Ukrainan väkivaltaiseksi muuttuneet mielenosoitukset. Kummastakaan aiheesta en ole kuitenkaan löytäyt sellaista (englannin- tai suomenkielistä artikkelia, jota voisin suositella. Varsinkin Ukrainasta kirjoitetut jutut tuntuvat usein joko pinnallisilta tai sitten puolueellisilta. 

Mistä te olette lukeneet tällä viikolla? Jos tiedät jonkun hyvän artikkelin, linkkaa kommenttiboksiin! :)