Kuka muu seurasi perjantaina uutisia Glasgow School of Artin palosta? Me luimme twiittejä ja uutissähkeitä kyyneleitä pidätellen: kyseessä on aivan uniikki, maaginen, vertaistaan hakeva rakennus. Onneksi tulipalon aiheuttamat tuhot näyttävät jääneen pelättyä pienemmiksi, ja nyt odotamme innolla tietoa korjaussuunnitelmista ja -aikatauluista.

Twitteriä ja uutissivustojen kommenttibokseja lukiessa kävi nopeasti selväksi, ettemme suinkaan ole ainoita, joilla on aivan erityinen tunneside Charles Rennie Mackintoshin upeaan mestariteokseen. En ole ihan varma, mistä Glasgow School of Artia kohtaan tuntemani hellyys oikein kumpuaa: siitä, että se on Skotlannin suurimman, mutta monesti aliarvostun kaupungin symboli, siitä, että Mackintosh on yksi lempiarkkitehdeistani vai siitä, että hän oli todella nuori suunnitellessaan koulun? Ehkä salaisuus piilee kuitenkin ennen kaikkea Glasgow School of Artin herkkyydessä ja mieleenpainuvassa kauneudessa.

Asuin itse Glasgow’ssa kolmen kuukauden ajan vuosina 2009-2010 ja ehdin heti alkumetreillä ihastua Mackintoshin arkkitehtuuriin ja taiteeseen. Fiilikseni oli vähän sama, kuin 10 vuotta aikaisemmin Barcelonassa, jossa pari minuuttia oli ehtinyt vaikuttaa pikku-Lizan Gaudin lahjakkuudesta ja ennen kaikkea omaperäisyydestä – hänen kätensä jälki on erilaista kuin kenenkään muun. Mackintoshissa minut hurmasi aivan sama asia: hänen tyyliään ei voi sekoittaa kehenkään muuhun.

Glasgow School of Art on yksi Mackintoshin kuuluisimpia töitä, ellei sitten se kuuluisin, ja se sijaitsee aivan Glasgow’n keskustassa. Kävimme siis Skotlannissa asuessamme GSA:lla usein ja ihailimme sitä ulkoa vielä useammin. Yritin tätä postausta kirjoittaessani etsiä tuolloin otettuja valokuvia koulusta, mutta löysin vain muutaman; yksi näistä toimii tämän postauksen aloituskuvana. Ehkä kyse oli tutusta ilmiöstä: kun hengaa jossain tosi paljon, ei aina muista kaivaa kameraa esiin. Pääsin kuitenkin käymään Glasgow’ssa uudestaan vuonna 2012, ja tällä kertaa tajusin jopa tiiviin seminaariohjelman lomassa napsia kuvia tästä Skotlannin helmestä. Kaikki eivät ole huippulaatua, mutta toivottavasti ne voivat osaltaan välittää fiilistä siitä, miten upeasta rakennuksesta onkaan kyse – ja miten tärkeää sen restaurointi on.

Royal Horticultural Societyn (RHS) järjestämä kukkanäyttely on yksi Lontoon vuotuisen tapahtumakalenterin kulmakivistä. Eikä vain Lontoon: kyseessä on kenties maailman kuuluisin puutarhanäyttely, joka houkuttelee vierailijoita ympäri maailmaa. Ja ilmeisesti myös ympäri seurapiirejä: paikalla on pressipäivänä pyörinyt ainakin Benedict C aka 21st Century Sherlock Holmes, Rowan Atkinson aka Mr. Bean ja Twiggy aka yksi maailman ensimmäisistä huippumalleista. Perinteen mukaisesti tapahtumassa vieraili myös kuningatar Elizabeth II.

Vaikka kuninkaallinen kaimani jäi tällä kertaa bongaamatta, pääsimme lähietäisyydelle Queen Beestä – enkä tarkoita Mrs. Carteria. Eräälle standille oli nimittäin pystytetty ihan oikea mehiläiskenno, jonka hyörintää saattoi lasin läpi tarkailla. Toisen näytteilleasettajan vetonaulana taas toimi parimetrinen, scifi-elokuvan hahmolta näyttänyt ja yllättävän sulavasti liikkunut robotti. Tiesin tietysti, että se on kauko-ohjattava ja täysin vaaraton, mutten silti voinut estää kiljahdusta, kun se lähti äkkiä kävelemään perääni.

Juuri tällaisista pienistä, hauskoissa detaljeista muodostuu näyttelyn värikäs ja loistelias yleisilme. Kaikki yksityiskohdat on harkittu huolella ja ammatitaidolla, mutta puutarhanhoitoon vihkiytymättömälle vieraalle jää näytöspuutarhoista ja kukka-asetelmista mieleen ennen kaikkea niiden tunnelma – sekä se spontaani ilo, jonka kukkameren keskellä kulkeminen saa aikaan.

Tämän vuoden CFS-liput myytiin loppuun tosi nopeasti, mutta kukkien (ja mehiläisten!) ystävät voivat vielä napata liput RHS:n heinäkuussa järjestämään Hampton Court Flower Show -tapahtumaan.

Oletko vieraillut tai suunnitellut vierailevasi Chelsean kukkanäyttelyssä? Järjestetäänkö muuten Suomessa vastaavia tapahtumia?

Olen jo pitkään kärsinyt itseaiheutetusta ja huomiotteni mukaan varsin yleisestä ongelmasta: en ehdi lukea tarpeeksi en lue tarpeeksi. Varhaislapsuudesta saakka minulle äärettömän tärkeäksi tullut lukuharrastus on viime vuosina jäänyt milloin minkäkin varjoon: uusiin maihin sopeutumisen, opiskelun, gradun, työnhaun ja työnteon.

Samalla, kun olen muka ollut liian kiireinen uppoutumaan hyvään kirjaan, olen kuitenkin ehtinyt mm. kirjoittaa blogia, surffata netissä, katsoa sarjoja, käydä elokuvissa, tavata kavereita ja tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Intensiivisimpiä gradukuukausia lukuunottamatta kiire on siis ollut pelkkä tekosyy. Lukeminen on vähän samanlaista kuin salilla käyminen: kun sitä tekee paljon ja säännöllisesti, on hyvä fiilis, mutta jos väliin tulee liikaa taukoa, on aloittaminen aina vähän aiempaa hankalampaa.

Tammikuussa uudenvuodenlupauksia miettiessäni haastoin itseni lukemaan vähintään yhden kirjan viikossa. Olen itsekin yllättynyt siitä, että olen myös pysynyt tavoitteessani. Kun viime vuonna pystyin laskemaan opintojeni ulkopuolella lukemani kirjat kahden käden sormilla, olen nyt haasteen ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ahminut niin monta teosta, etten meinaa pysyä laskuissa. Ja juuri siksi kehitin itselleni uuden haasteen: haluan kirjata ylös kaikki lukemani kirjat ja niiden minuun tekemät vaikutukset.

Miksi lukemiseen tai siitä kirjoittamiseen muka tarvitsee jotain haastetta? En todellakaan tiedä. Se on jopa vähän surullista. Mutta vielä surullisempaa on se, että olen viettänyt pari vuotta melkein kokonaan kaunokirjallisuuden ja sen ilojen vaikutuspiirin ulkopuolella. Puolitosissani itse itselleni esittämäni haaste on korjannut tilanteen, joten olen enemmän kuin tyytyväinen.

Kunnianhimoisena tavoitteenani on kirjoittaa edes lyhyt esittely jokaisesta Suuren kirjahaasteen (:p) kirjasta, mutta nyt aloitan viime viikosta, jolloin luin kaksi kirjaa. Toinen niistä ei ollut lähtökohdiltaan lainkaan ”mun tyyppiä”, toinen taas yksi suosikkikirjailijani kuuluisimmista teoksista; tykkäsin molemmista.

Steve Boykey Sidley: Imperfect Solo

Etelä-Afrikkalaisen Sidleyn Californiaan sijoittuvaa romaania voisi kirjan ensimmäisen kappaleen perusteella luulla guy litiksi: päähenkilö Meyer on nelikymppinen, hyväpalkkaisessa työssä viihtyvä kahden lapsen isä, jonka arki on täynnä tyttöystäviä, ex-vaimoja, kaveriporukan kanssa soittamista (ja ryyppäämistä), ohi kiitävien rullaluistelijatyttöjen bongailua, ikäkriisiä ja yleistä sekoilua. Ei siis mitään varsinaista I simply have to read this -kamaa.

Sidleyn tekstissä on kuitenkin jotain hauskaa ja oivaltavaa, sellaista, johon jopa kirjan keski-ikäistä (anti)sankaria tuplasti nuorempi tyttö pystyy samaistumaan. Sen takia (ja koska en tykkää jättää kirjoja kesken, ja koska Imperfect Soloa minulle suositellut ystävä oli vihjannut, että tarina muuttuu aika nopeasti hyvin, hyvin mielenkiintoiseksi) jatkoin lukemista, ja pian en pystynyt enää laskemaan kirjaa pdf-tiedostoa käsistäni.

Kaverini oli oikeassa: kirjan harvinaisen nopeatempoinen juoni on niin kiinnostava, että lukijan tekee mieli kurkkia seuraaville sivuille. Lisäksi epätäydellinen ja ihanan itseironinen Meyer kasvaa tarinan hänen eteensä heittämien haasteiden mukana, ja loppujen lopuksi häntä ei voi olla symppaamatta. Lue, jos haluat muistuttaa itseäsi siitä, miten samanlaisia ihmiset ikään, sukupuoleen ja taustaan katsomatta oikeastaan ovatkaan.

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles

Luin ensimmäisen Christieni kymmenvuotiaana, ja olen ollut koukussa siitä asti. Suurin osa dekkarien kuningattaren tuotannosta onkin tullut tutuksi jo lapsuudessa. Nyt on siis oikein hyvä aika lähteä uusintakierrokselle, alkuperäiskielellä. Mutta arvatkaa mitä – Hercule Poirotin seikkailut ovat tehneet minuun sellaisen vaikutuksen, että muistin edelleen, vuosikymmentä myöhemmin, kuka onkaan syyllinen :P Tämä ei kuitenkaan häirinnyt lukunautintoa, vaan antoi mahdollisuuden keskittyä juonen sijaan taidokkaaseen ajankuvaukseen ja jännityksen alta pilkahtelevaan huumoriin. Lue, jos pidät tunnelmallisista, fiksuista dekkareista.

Seuraavina lukulistallani ovat seuraavat postauksen alussa näkyvät kirjat:

Henry James – The Europeans Esittelyä tuskin tarvitaan – mun on korkea aika tutustua tähän klassikkoon.
Andres Neuman – Talking to Ourselves Vaikeaa aihetta käsittelevä teos on saanut loistavat arvostelut.
Catharine Arnold – Bedlam Lontoon kuuluisaa mielisairaalaa ja kaupungin suhtautumista ”hulluuteen” käsittelevä tietokirja.
Marco Vichi – Nero di Luna Italialainen dekkari. Pari vuotta sitten ahminani ensimmäinen Vichi oli jännittävä ja hyvin kirjoitettu, joten odotukset ovat korkealla myös tämän teoksen kohdalla. Kirsikkana kakun päällä kirjat sijoittuvat Firenzeen – how could I resist?
Umberto Eco – The Prague Cemetery. Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat muistaa, että luin tätä romaania jo viime syksynä… ja joudun häpeäkseni myöntämään, että jätin sen kesken. Uusi yritys!

Kuka muu fanittaa Hercule Poirotia? Entä oletteko lukeneet jonkun to read -listaltani löytyvistä kirjoista? Ja hei, innostuuko joku muukin suuresta lukuhaasteesta?

Haluatko kiljua kauhusta (ja ehkä myös nauraa kippurassa) seuraavan kerran teatterissa vieraillessasi? Kuten tätä blogia pidempään seuranneet varmaan tietävätkin, mun tapauksessa vastaus on kyllä.

Jos lukijoissa on muita samanlaisia, suosittelen varaamaan liput hyytävän jännittävään Ghost Stories -spektaakkeliin. Lontoon West Endissä ainakin elokuuhun asti pyörivä näytelmä lupaa pelästyttää yleisönsä, eikä petä lupauksiaan. Ghost Storiesin kirjoittajien Andy Nymanin ja Jeremy Dysonin tarkoituksena oli tehdä sellaista teatteria, jollaisen katsomisesta he olivat itse pienenä haaveilleet. 9 desiä jännitystä ja yhden desin huumoria sekoittava resepti on osoittaunut aika menestyksekkääksi ja kiljuttanut vuoden 2010 ensi-illan jälkeen jo yli 300 000 katsojaa, Lontoon lisäksi myös Liverpoolissa, Moskovassa ja Torontossa.

Odotukseni olivat siis korkealla, kun pääsin tällä viikolla katsomaan show’n, mutta se oli jopa parempi kuin olin mielessäni kuvitellut.  En laskenut, kuinka monta kertaa 80 minuuttia kestävän esityksen aikana kiljuin ääneen, mutta voin kertoa, että välillä laskin katseeni lattiaan aivan samoin kuin kauhuleffoja katsoessa. Aika hyvä tulos, kun näytelmien special effects -valikoima on käytännön syistä vähän kapeampi kuin elokuvissa.

Ghost Storiesin erikoistehosteet ovat kuitenkin tosi vaikuttavia, ja niistä sekä valaistuksesta ja lavastuksesta voi antaa tuottajaryhmälle isot aplodit. Yksityiskohtiin on selkeästi kiinnitetty paljon huomiota, ja oikeaan fiilikseen pääsemisessä avustavat mm. yleisön käytössä olevat vessat (ai miten? Käykää itse katsomassa :P). Aivan Leicester Squaren metroaseman tuntumassa sijaitseva Arts Theatre toimii muutekin tunnelmallisena näyttämönä tälle viihdyttävälle ja selkäpiitä karmivalle show’lle.

Ihan oma lukunsa ovat näyttelijät, joiden edelliset roolisuoritukset ulottuvat Bridget Jonesin päiväkirjoista Shakespeariin. Millaista äänenhallintaa, millaista liikettä, millaista vuorovaikutusta yleisön kanssa! Juuri näyttelijöiden hieno työ oli yksi iso syy siihen, että yleensä kaikkiin pelottelujuttuihin olankohautuksilla suhtautuva poikaystäväni nautti esityksestä.

Mitä tulee itse näytelmän juoneen, en voi paljastaa paljonkaan: esityksen lopussa yleisöä pyydetään pitämään sen salaisuudet itsellään.  Mietin etukäteen, unohtuuko tarinan kehittäminen, kun tarkoituksena on tarjota yleisölle pääsylippujen edestä penkistä hypäyttäviä kohtauksia – mutta niin hauskaa kuin kirkuminen onkin, on tässä näytelmässä on myös oikeasti mielenkiintoinen tarina.

Briefly in English: This week, I got the chance to see Ghost Stories at The Arts Theatre. Was expecting a couple of good screams and an entertaining night out. Got so much more: a multisensory show where every detail, from the sound effects in the customer toilets (yep, really!) to scents in the auditorium had been carefully thought through. The cast is superb, and, though I don’t want to give anything away, the plot will really surprise you. If you’re smart enough to go and see the show that is – and I highly recommend that you do!

Has anyone else seen the show?

Lissabon. On kulunut jo kuukausi siitä, kun kuljin pitkin sen kauniita katuja, ja nyt uskallan jo sanoa, että Portugalin pääkaupunki onnistui todella tekemään muhun suuren vaikutuksen.

Miksi? Mikä tekee juuri Lissabonista niin erityisen, etten saa sitä mielestäni? Miksi haluan palata sinne, kun tiedän, että maapallo on täynnä toinen toistaan kauniimpia paikkoja?

En osaa vastata itse asettamiini kysymyksiin, tai selittää Lissabonin taikaa sanoiksi. Ehkä se on juuri sopiva yhdistelmä kauneutta ja karuutta. Ehkä se on tarpeeksi eksoottinen tuntuakseen jännittävältä, mutta tarpeeksi eurooppalainen tuntuakseen tutulta. Ehkä se on tarpeeksi iso ja vilkas pitääkseen matkailijan mielenkiinnon yllä, mutta tarpeeksi pieni ja rauhallinen sopiakseen jalan valloitettavaksi.

Tai istuttavat ikkunalaudalle kukkia… mutta niin fiiliksissä kun sitä itse turistina tällaisista pienistä yksityiskohdista on, ja niin mielellään kuin sitä matkabloggaajana omistaisikin kaikki postaukset niiden jakamiselle, tiedän, että reissua suunnitellessa haluan lukea myos niistä isoista linjoista: mitä kohteessa voi tehdä? Mitä siellä on pakko tsekata? Millaista paikallinen keittio on? Kuinka ison budjetin lomalle tarvitsee?

Jos haluaa saada vähän paremman yleiskuvan Lissabonista, kannattaa kavuta mäelle. Kaupunki ei ole turhaan saanut lempinimeä cidade das sete colinas, seitsemän kukkulan kaupunki. Niiltä loytyy useampi mirador eli näköalapaikka, joilta avautuvat huikeat maisemat tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Ruoka on Lissabonissa paitsi superherkkullista, myos superedullista, ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita on ihan joka kulmassa. Pakko tosin myontää, että itse ihastuimme heti ekana päivänä bongaamaamme tavernaan niin totaalisesti, että emme edes testanneet muita paikkoja. Nam!

Itselleni yksi muutenkin mahtavan reissun ehdottomia kohokohtia oli ”eksyminen” vanhaan kaupunkiin. Vaeltelin päämäärättomasti toinen toistaan suloisemmilla mukulakivikaduilla, poikkesin aina välillä johonkin kaupungin lukuisista kauniista kirkoista, ihastelin vapaana kulkevia koiria ja muistelin joskus kauan sitten kuulemaani teoriaa, joiden mukaan ihmiset viihtyvät parhaiten juuri tiiviisti rakennetuissa, keskiaikaisissa kaupungeissa.

Jos teoria pitää paikkansa, ei ole ihme että minä ja oikeastaan kaikki paikan päällä vierailleet kaverini ovat ihastuneet Lissaboniin. Kuten jo aiemmin mainitsin, se on todella kompakti kaupunki, jossa kaikkialle voi kävellä. Me vieläpä majoituimme aivan ydinkeskustassa, Rossion torin kupeessa. Ihan asunntomme vieressä sijaitsi monta mielenkiintoista vierailukohdetta, muiden muassa yksi kaupungin kuuluisimmista maamerkeistä, Elevador de Santa Justa. Nimensä mukaisesti rakennelma tosiaan toimii hissinä ja vie matkalaiset kauniille ylätasanteelle ihailemaan alle avautuvia maisemia. Mulle tuli tästä heti ekaksi mieleen Tour de Eiffel, ja vähän myöhemmin luin paikallisesta turistioppaasta, että elevadoria pidetäänkin Lissabonin omana Eiffel-tornina! :)

Olen aiemminkin hehkuttanut sitä, miten paljon tykkään teatteritaiteesta. Voitte siis arvata, miten iloinen olen, että kulinaristinen seikkailumme Brixton Villagessa ei jäänyt viime viikon ainoaksi deitti-illaksi, vaan pääsimme ihanien ruokien lisäksi herkuttelemaan myös lontoolaisella musikaalitarjonnalla. Tässä kaupungissa ei todellakaan ole helppoa valita, mille lukuisista toinen toistaan hienommista näytelmistä iltansa omistaisi, mutta Charing Cross roadilla sijaitsevan Phoenix Theaterin ’Once. The Musical’ osoittautui nappivalinnaksi.

Irlantilaiseen, Oscarilla palkittuun leffaan perustuva musikaali kertoo nuoren miehen ja naisen satunnaisesta, mutta merkitykselliseksi kasvavasta kohtaamisesta Dublinista. Kummallakin on kannettavanaan omat taakkansa, mutta (spoiler alert! :p) musiikki tuo heille lohtua ja saa heidät ihastumaan toisiinsa. Lisäkerroksen juoneen tuo se, että tarinan sankaritar on muuttanut Irlantiin Tsekeistä ja on vieläpä nuori äiti. Näytelmä olikin mielestäni koskettavimmillaan juuri maahanmuuttoon liittyviä tunteita ja haasteita käsitellessään.

Poikaystäväni ei ole mikään musikaalien suurin ystävä, mutta vaikka näinkin hänen ensimmäisellä puoliajalla hapuilevan kelloaan, vakuutti T kuitenkin mulle tykänneensä esityksestä. Tai no, en mä nyt tätä mitenkään inhoa taisi olla se varsinainen sanamuoto. ;) Tämä siitäkin huolimatta, että T:n omien sanojen mukaan singer-songwriter-tyyliset biisit ovat hänestä yleensä ärsyttäviä. Minä sen sijaan tykkään mies + kitara -kombosta muutenkin, joten Oncen irkkuvaikutteiset biisit olivat mun mielestä oikein kivoja. Sen sijaan joidenkin näyttelijöiden feikkiaksentit saivat meidät molemmat tuntemaan olomme vähän epämukavaksi. Ne olivat niin stereotyyppisen ja alleviivaavan itäeurooppalaisia, että yleisölle olisi varmasti selvinnyt vähemmälläkin, että kyse on… wait for it… maahanmuuttajista. Niillä on tietysti kaikilla hassu korostus.

Tämä pieni miinus ei kuitenkaan estänyt meitä nauttimasta näytelmästä – eikä se ole estänyt Oncea voittamasta lukuisia Tony-pystejä. Ymmärrän hyvin, miksi: vaikka Once on pohjimmiltaan rakkaustarina, on se aidompi ja syvällisempi kuin moni kaltaisensa ja käsittelee ajakohtaisia yhteiskunnallisia haasteita: maahanmuuttoa, uuteen yhteiskuntaa sopeutumista, avioeroa, työttömyyttä. Samalla esityksestä huokuu rentous, joka West End -näytelmistä usein puuttuu: näyttelijät esimerkiksi aloittivat soittamisen ja laulamisen jo ennen ovien sulkeutumista (eli yleisön vielä etsiessä penkkejään), ja väliajalla lavalle perustettiin baari, jonne yleisö sai kiivetä hakemaan virvokkeita.

Ah, lähtisin ihan mielelläni katsomaan musikaalia myös tänään! Mitä lauantai-illan suunnitelmia teillä on? Kuka muu on nähnyt Oncen joko leffa- tai musikaaliversiona? 

Mitä ehtii tehdä Brysselissä kymmenessä tunnissa? Tämä kysymys pyöri mielessäni herätessäni viikko sitten lauantaina frendini olohuoneesta Rue de Hautella. Olin viettänyt kaupungissa jo kolme yötä ja kaksi päivää, mutta ne olivat sujuneet pitkälti Sochi 2014 -seminaarin ja duunihaastattelun parissa. Olin tietysti lähtenyt aina pitkien seminaaripäivien päätteeksi kävelylle, ja iltavalaistu Bryssel oli minulle jo aika tuttu. Mutta miltä kaupunki näyttäisi päivänvalossa?

Ehkä vielä kauniimmalta kuin iltaisin, tulisin huomaamaan. Ennen mukulakivikatujen valtaamista otimme kuitenkin ystäväni kanssa suunnaksi viiden minuutin päässä kämpältä sijaitsevan Musée Fin-de-sièclen. Kyseessä on upouusi, vasta viime joulukuussa avajaisiaan viettänyt instituutio, joka keskittyy vuosien 1864-1914 taiteeseen. Kyseisen aikakauden tyyli on ainakin mun mielestä kaunista, kiehtovaa ja myös todella helposti lähestyttävää: pari tuntia taideteosten, sisustusesineiden ja arkkitehtuuriesittelyjen parissa sujui kuin siivillä, ja olisin itse voinut jäädä kiertelemään museon kauniita saleja vielä pidemmäksikin aikaa, jos kaverilleni ei olisi tullut niin kova nälkä, haha. Sisäänpääsy maksaa alle 26-vuotiaille vain 2 euroa (”oikeille aikuisille” 8e) ja joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona näyttelyyn pääsee tutustumaan ilmaiseksi.

Ystäväni lähti kotiin lounaalle, mutta itse halusin maksimoida sightseeing-aikani ja jatkoin kävelyä vanhaan keskustaan päin. Auringonsäteet paitsi lämmittivät mukavasti viikonloppureippailulle lähteneitä turisteja ja paikallisia (ja meitä oli paljon!), myös toivat kaupungin kauneuden esiin koko loistossaan. Kuljin aukiolta toiselle, pistäydyin kauniisssa keskiaikaisissa kirkoissa ja katselin suklaakauppojen näyteikkunoita. Monet myynnissä olleet makeiset näyttivät niin hienoilta, ettei niitä olisi edes raaskinut syödä. Ystäväni liityttyä takaisin seuraani kävimme hakemassa hänelle jälkiruokaa crepe-kioskilta (miesten ruokahalusta voi kyllä olla kateellinen :P) ja siirryimme puiston penkille nauttimaan iltapäiväauringosta. Pian olikin jo aika lähteä lentokentälle päin oikein tyytyväisenä edellisten kymmenen tunnin ohjelmaan.

Täältä Lontoosta pääsee tosiaan Brysseliin keskustaan Eurostarilla kahdessa tunnissa, ja se on siksi Pariisin tapaan aika suosittu päiväretkikohde. Itse tykkään yleensä viettää määränpäässä vähän pidemmän aikaa, mutta aina se ei ole mahdollista, ja oman kokemukseni perusteella voin suositella Belgian pääkaupunkia myös lyhyemmän retken kohteeksi.

Mitä te tekisitte kymmenellä tunnilla Brysselissä? Onko joku muu käynyt tsekkaamassa Musée Fin-de-sièclen?

Ja hei, jos teillä on mitään kommentteja Blogbookista – ruusuja, risuja, parannusehdotuksia – brig them on! Sivustoa kehitetään edelleen, joten lukijoiden mielipiteet ovat tässä vaiheessa ekstratärkeitä.

To swim or not to swim? That is the question.

Syyskuun lopulla aloitin työnhaun ja kävin ensimmäisessä haastattelussani. Se meni todella hyvin ja oli yleisesti tosi posiitiivinen kokemus, vaikken saanutkaan paikkaa. Tapasin ystäviä, nautin alkusyksyn auringosta ja varasin matkan ihanaan Moskovaan!

Kuukauden statuspäivityksiä:

flights to Moscow – check!!!

London today, +20 degrees. Oh yes.

Oletteko tekin asettaneet itsellenne jotain leikkimielisiä pikkutavoitteita? Miten itse taistelette alakuloa ja väsymystä vastaan? Milloin joku on viimeksi yllättänyt sinut kiltteydellään tai avuliaisuudellaan?