Viime viikonloppuna pääsin Open Garden Squares Weekendin merkeissä tutustumaan Lontoon salaisiin puutarhoihin. Lontoo on ehkä vehrein kaupunki, jonka tiedän – mutta viikonlopun aikana ymmärsin, että oikeastaan tiedän sen vehreydestä aika vähän. Kaikille avoimien maailmankuulujen puistojen (Hyde Park, Regents Park, Hampstead Heath), kaupunkiaukioiden (suosikkeihini kuuluvat esim. Soho Square ja Russel Square) sekä ihanien paikallispuutarhojen lisäksi täällä on nimittäin todella paljon salaisia tai ainakin suurelta yleisöltä suljettuja viheralueita.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on pakko tähdentää, että tapahtumassa mukana olevat yli 200 puutarhaa eivät ole mitään Virtasten (tai Jonesien) yksityispihoja, vaan esimerkiksi taloyhtiöiden, asukasjärjestöjen, hotellien, yritysten, museoiden, vankiloiden ja koulujen vihreitä kaistaleita (synonyymisanakirja tulisi nyt tarpeeseen – musta nimittäin tuntuu, että ’vihreä kaistale’ ei välttämättä ole se kaikkein osuvin kiertoilmaus puutarhalle :p). Itse pyrin viikonlopun aikana vierailemaan erilaisissa, eri tarkoituksiin käytetyissä kohteissa. Listalleni päätyneet Bedford Square ja Thurloe Square ovat yksityisaukioita, joita pääsee tavallisesti ihailemaan vain rauta-aidan takaa, The Academy Gardens ja White Hall Hotel Garden taas hotellien sisäpihoja – piilossa maailmalta, mutta hotellivieraiden käytössä. Ridgmount Garden on ns. ’residential garden’, The Phoenix Garden taas ’community garden’, erona se, että ensimmäinen on avoinna vain tiettyjen talojen asukkaille, toinen koko yhteisölle.  The Ismaili Centre Roof Garden on nimensä mukaisesti kattopuutarha, MaRoCoCo Garden suklaamyyälän pieni ja herkullinen takapiha.

Kävellessäni kaupunkia pitkin tapahtumajärjestäjän aarrekartta kädessäni en voinut olla yllättymättä kerta toisensa jälkeen: tämän seinän takaa paljastuukin aidattu puutarha, tälle pikkuiselle takapihalle taas on saatu rakennettua kukkakeidas. Hämmästyksen lisäksi ajatukseni valtasi aina välillä myös hämmennys: onko muka ihan reilua rajata keskeltä Bloomsburyä, ihan British Museumin vierestä, jättimäinen aukio pelkästään parin luksustalon asukkaiden käyttöön?

Mitä mieltä olet – tulisiko yksityiset kaupunkiaukiot avata kaikkien kaupunkilaisten käyttöön? Entä osallistuiko joku muu Open Garden Squares -viikonloppuun?

Ps. Kuka tunnistaa vikan kuvan tyypit tästä postauksesta? ;)

Eikö tämä olekin sama kioski, josta hain aina lehteni? Eikö tämä rakennusmaa ollut tässä jo mun vaihtokevään aikana? Jopa julkisen liikenteen hinnat ovat pysyneet samana.

Illalla kiirehdimme kauppaan. Se on jo menossa kiinni, Katson lasiseinän läpi pimeältä kadulta kirkkaasti valaistuun liikkeeseen ja hätkähdän: tunnistan turvamiehen kolmen vuoden takaa.

Kävelemme illalliselle vanhaan, tuttuun suosikkipizzeriaamme. Istumme kulmatiskillä ja nauramme: ruoka on jopa parempaa kuin olimme muistaneet. Olen ylpeä meistä – olemme yhdessä tehneet niin paljon kaikenlaista, asuneet niin monessa eri paikassa. Siinä on yhteisen seikkailun tuntua.

Duomon kupoli saa minussa edelleen aikaan saman reaktion kuin sen ensi kertaa nähdessäni. En voi ymmärtää, miten kukaan on onnistunut rakentamaan jotain niin suurenomaista. Miten hassua olikaan kuvitella, että tämä vuosisatoja ihmisiä ihastuttanut kaupunki olisi muuttunut kolmessa vuodessa.

Lissabon. On kulunut jo kuukausi siitä, kun kuljin pitkin sen kauniita katuja, ja nyt uskallan jo sanoa, että Portugalin pääkaupunki onnistui todella tekemään muhun suuren vaikutuksen.

Miksi? Mikä tekee juuri Lissabonista niin erityisen, etten saa sitä mielestäni? Miksi haluan palata sinne, kun tiedän, että maapallo on täynnä toinen toistaan kauniimpia paikkoja?

En osaa vastata itse asettamiini kysymyksiin, tai selittää Lissabonin taikaa sanoiksi. Ehkä se on juuri sopiva yhdistelmä kauneutta ja karuutta. Ehkä se on tarpeeksi eksoottinen tuntuakseen jännittävältä, mutta tarpeeksi eurooppalainen tuntuakseen tutulta. Ehkä se on tarpeeksi iso ja vilkas pitääkseen matkailijan mielenkiinnon yllä, mutta tarpeeksi pieni ja rauhallinen sopiakseen jalan valloitettavaksi.

Tai istuttavat ikkunalaudalle kukkia… mutta niin fiiliksissä kun sitä itse turistina tällaisista pienistä yksityiskohdista on, ja niin mielellään kuin sitä matkabloggaajana omistaisikin kaikki postaukset niiden jakamiselle, tiedän, että reissua suunnitellessa haluan lukea myos niistä isoista linjoista: mitä kohteessa voi tehdä? Mitä siellä on pakko tsekata? Millaista paikallinen keittio on? Kuinka ison budjetin lomalle tarvitsee?

Jos haluaa saada vähän paremman yleiskuvan Lissabonista, kannattaa kavuta mäelle. Kaupunki ei ole turhaan saanut lempinimeä cidade das sete colinas, seitsemän kukkulan kaupunki. Niiltä loytyy useampi mirador eli näköalapaikka, joilta avautuvat huikeat maisemat tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Ruoka on Lissabonissa paitsi superherkkullista, myos superedullista, ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita on ihan joka kulmassa. Pakko tosin myontää, että itse ihastuimme heti ekana päivänä bongaamaamme tavernaan niin totaalisesti, että emme edes testanneet muita paikkoja. Nam!

Itselleni yksi muutenkin mahtavan reissun ehdottomia kohokohtia oli ”eksyminen” vanhaan kaupunkiin. Vaeltelin päämäärättomasti toinen toistaan suloisemmilla mukulakivikaduilla, poikkesin aina välillä johonkin kaupungin lukuisista kauniista kirkoista, ihastelin vapaana kulkevia koiria ja muistelin joskus kauan sitten kuulemaani teoriaa, joiden mukaan ihmiset viihtyvät parhaiten juuri tiiviisti rakennetuissa, keskiaikaisissa kaupungeissa.

Jos teoria pitää paikkansa, ei ole ihme että minä ja oikeastaan kaikki paikan päällä vierailleet kaverini ovat ihastuneet Lissaboniin. Kuten jo aiemmin mainitsin, se on todella kompakti kaupunki, jossa kaikkialle voi kävellä. Me vieläpä majoituimme aivan ydinkeskustassa, Rossion torin kupeessa. Ihan asunntomme vieressä sijaitsi monta mielenkiintoista vierailukohdetta, muiden muassa yksi kaupungin kuuluisimmista maamerkeistä, Elevador de Santa Justa. Nimensä mukaisesti rakennelma tosiaan toimii hissinä ja vie matkalaiset kauniille ylätasanteelle ihailemaan alle avautuvia maisemia. Mulle tuli tästä heti ekaksi mieleen Tour de Eiffel, ja vähän myöhemmin luin paikallisesta turistioppaasta, että elevadoria pidetäänkin Lissabonin omana Eiffel-tornina! :)

Olen aiemminkin hehkuttanut sitä, miten paljon tykkään teatteritaiteesta. Voitte siis arvata, miten iloinen olen, että kulinaristinen seikkailumme Brixton Villagessa ei jäänyt viime viikon ainoaksi deitti-illaksi, vaan pääsimme ihanien ruokien lisäksi herkuttelemaan myös lontoolaisella musikaalitarjonnalla. Tässä kaupungissa ei todellakaan ole helppoa valita, mille lukuisista toinen toistaan hienommista näytelmistä iltansa omistaisi, mutta Charing Cross roadilla sijaitsevan Phoenix Theaterin ’Once. The Musical’ osoittautui nappivalinnaksi.

Irlantilaiseen, Oscarilla palkittuun leffaan perustuva musikaali kertoo nuoren miehen ja naisen satunnaisesta, mutta merkitykselliseksi kasvavasta kohtaamisesta Dublinista. Kummallakin on kannettavanaan omat taakkansa, mutta (spoiler alert! :p) musiikki tuo heille lohtua ja saa heidät ihastumaan toisiinsa. Lisäkerroksen juoneen tuo se, että tarinan sankaritar on muuttanut Irlantiin Tsekeistä ja on vieläpä nuori äiti. Näytelmä olikin mielestäni koskettavimmillaan juuri maahanmuuttoon liittyviä tunteita ja haasteita käsitellessään.

Poikaystäväni ei ole mikään musikaalien suurin ystävä, mutta vaikka näinkin hänen ensimmäisellä puoliajalla hapuilevan kelloaan, vakuutti T kuitenkin mulle tykänneensä esityksestä. Tai no, en mä nyt tätä mitenkään inhoa taisi olla se varsinainen sanamuoto. ;) Tämä siitäkin huolimatta, että T:n omien sanojen mukaan singer-songwriter-tyyliset biisit ovat hänestä yleensä ärsyttäviä. Minä sen sijaan tykkään mies + kitara -kombosta muutenkin, joten Oncen irkkuvaikutteiset biisit olivat mun mielestä oikein kivoja. Sen sijaan joidenkin näyttelijöiden feikkiaksentit saivat meidät molemmat tuntemaan olomme vähän epämukavaksi. Ne olivat niin stereotyyppisen ja alleviivaavan itäeurooppalaisia, että yleisölle olisi varmasti selvinnyt vähemmälläkin, että kyse on… wait for it… maahanmuuttajista. Niillä on tietysti kaikilla hassu korostus.

Tämä pieni miinus ei kuitenkaan estänyt meitä nauttimasta näytelmästä – eikä se ole estänyt Oncea voittamasta lukuisia Tony-pystejä. Ymmärrän hyvin, miksi: vaikka Once on pohjimmiltaan rakkaustarina, on se aidompi ja syvällisempi kuin moni kaltaisensa ja käsittelee ajakohtaisia yhteiskunnallisia haasteita: maahanmuuttoa, uuteen yhteiskuntaa sopeutumista, avioeroa, työttömyyttä. Samalla esityksestä huokuu rentous, joka West End -näytelmistä usein puuttuu: näyttelijät esimerkiksi aloittivat soittamisen ja laulamisen jo ennen ovien sulkeutumista (eli yleisön vielä etsiessä penkkejään), ja väliajalla lavalle perustettiin baari, jonne yleisö sai kiivetä hakemaan virvokkeita.

Ah, lähtisin ihan mielelläni katsomaan musikaalia myös tänään! Mitä lauantai-illan suunnitelmia teillä on? Kuka muu on nähnyt Oncen joko leffa- tai musikaaliversiona? 

Kuten mainitsin jo aiemmin, liikuin Brysselissä lauantaita lukuunottamatta nimenomaan iltaisin. Seminaarin, haastattelujen sekä todella lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen väsytti, mutta ennalta vain vähän tuntemani kaupungin kiertelyyn riitti silti energiaa. Etenkin, kun emme tehneet mitään erikoista, vaeltelimme vain ilman opaskirjaa aukiolta ja kujalta toiselle, mielenkiintoisia paikkoja ja nähtävyyksiä matkan varrelta bongaillen.

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että niin suunnitelmallisuus kuin suunnittelemattomuuskin voivat olla plussia matkaillessa. Tällä reissulla luotin jo moneen otteeseen toimivaksi osoittautuneeseen kaavaan: pieni ripaus opaskirjojen selailua, jonkun verran etukäteisfiilistelyä ja paljon seikkailumieltä. Ehkä juuri siksi, etten ollut tehnyt mitään suuria suunnitelmia Brysselin suhteen, mua ei haitannut kaupunkia useampana iltana kastellut sade, tai edes se, että kävely oli uusissa korkkareissa lievästi ilmaistuna hankalaa ja jouduin useammin kuin kerran linkkaamaan kotiin tahdonvoimalla.

Jokainen työmatkailun ja lomailun yhdistämistä joskus kokeillut tietää varmasti, että joskus pitkän ja vaativan duunipäivän päätteeksi tekisi vain mieli painua hotellihuoneeseen (tai mun tapauksessa kaverin olohuoneeseen levitetylle patjalle) nukkumaan univelkoja pois. Tällä reissulla onnistuin karistamaan moiset ajatukset mielestäni ihan vain iltavalaistua Grande Placea ajattelemalla. Katsokaa nyt, miten kaunis se on. :)

Olisiko jollain vähän kokeneemmalla työmatkailijalla jakaa vinkkejä siihen, miten duunireissun turismiannin voi maksimoida?

Yllätys toimi hyvin: olin kieltämättä aika hämmästynyt, kun nousimme metrosta Brixtonissa. Olin aiemmin vieraillut tässä etelä-lontoolaisessa kaupunginosassa vain kaksi kertaa: ekalla kerralla vietin ihanan illan Bruno Marsin keikalla ja tokalla taas vaihdoin metrosta bussiin etelässä asuva kaverin luo matkustaessani. Kummallakin kerralla alue oli vaikuttanut vilkkaalta, kaoottiselta eikä mitenkään erityisen viihtyisältä.  Yksi Lontoon parhaita dim sum -ravintoloita? Täällä?

Olisin hämmästynyt vielä enemmän, jos olisin tiennyt, että varsinaisena määränpäänämme on Brixton Village, yksi Lontoon tunnetuimmista markkina-arkadeista. Sinne asti päästyämme en kuitenkaan enää hämmästellyt, vaan ihastelin. Kuten usein käy, Brixtonin todellinen charmi  löytyyi vasta tauottoman autoliikenteen halkoman pääkadun takaa: jännittäviä sivukujia, hauskan näköisiä pikkuliikkeitä ja kansainvälistä tunnelmaa. Itse markkina-aluekin on todella hauska ja eroaa ainakin kulinaristisesta näkökulmasta katsottuna aika paljon esim. kuuluisista serkuksistaan Camdenista tai Brick Lanesta. Jos viimeksimainituissa ruokakojuista ja -kärryistä paperilautasilla tarjotut safkat ovat lähinnä shoppailun sivujuonne, on ”ihan oikeiden” pop up -ravintoloiden täyttämä Brixton Village selkeästi paikka, jonne tullaan nauttimaan hyvästä ruoasta. Torstai-iltana sen ravintoloilla näytti menevän oikein hyvin, ja joihinkin joutui jopa jonottamaan.

Kuljettuamme hetken toinen toistaan houkuttelevampien ruokalistojen ohitse (hampurilaisia? nuudeleita? pizzaa? you name it, brixton village’s got it!) saavuimme varsinaisen kohteemme, Mama Lanin, eteen. Yksi vilkaisu lämpölamppujen alla istuneiden kanssaruokailijoiden lautasille ja tiesin, että tulisin tykkäämään paikasta. Pekingiläiseen katukeittiöön erikoistuneen ravintolan listalta löytyy vain kymmenen annosta, mutta jokainen niistä on aivan superherkullinen. Tai no, en voi puhua ihan jokaisesta, mutta testasimme kuitenkin n. 70 % listan antimista, hahaha.

Mitä lautasiltamme sitten löytyi? Merileväsalaattia, kasvispalloja ja neljää eri lajia dim sumia, kahta liha- ja kahta kasvistäytteellä. Pyrimme normaalisti välttämään lihansyöntiä, mutta olemme monesti joutuneet pettymään ravintoloiden kasvisruokatarjontaan. Täällä ei: Mama Lanissa juuri kasvisannokset olivat niitä kaikkein maukkaimpia, ja on ihana tietää, että täällä voi halutessaan herkutella myös puhtaalla omallatunnolla.

Herkullisen dim sum -illallisen päätteeksi T:llä oli minulle vielä yksi yllätys: jälkiruoka. ”Sä tunnistat sen paikan kyllä heti, kun sä näet sen”, poikaystäväni vihjasi, ja tämän lauseen kuultuani tiesin, että menisimme herkuttelemaan mun lempparijälkkärillä, italialaisella jätskillä. Ja niin menimmekin! Erään ruokakriitikon mukaan artisaanigelateria LABG tarjoaa parasta jäätelöä on this side of Florence, ja mun valitsema pannacotta + sitruunasorbettikombo oli täydellinen huipentuma ihanalle illalle.

Kuka muu tunnustautuu dim sumin ystäväksi? Mitä tykkäätte Brixtonista? Hyviä vinkkejä Brixton Villageen?

Mitä ehtii tehdä Brysselissä kymmenessä tunnissa? Tämä kysymys pyöri mielessäni herätessäni viikko sitten lauantaina frendini olohuoneesta Rue de Hautella. Olin viettänyt kaupungissa jo kolme yötä ja kaksi päivää, mutta ne olivat sujuneet pitkälti Sochi 2014 -seminaarin ja duunihaastattelun parissa. Olin tietysti lähtenyt aina pitkien seminaaripäivien päätteeksi kävelylle, ja iltavalaistu Bryssel oli minulle jo aika tuttu. Mutta miltä kaupunki näyttäisi päivänvalossa?

Ehkä vielä kauniimmalta kuin iltaisin, tulisin huomaamaan. Ennen mukulakivikatujen valtaamista otimme kuitenkin ystäväni kanssa suunnaksi viiden minuutin päässä kämpältä sijaitsevan Musée Fin-de-sièclen. Kyseessä on upouusi, vasta viime joulukuussa avajaisiaan viettänyt instituutio, joka keskittyy vuosien 1864-1914 taiteeseen. Kyseisen aikakauden tyyli on ainakin mun mielestä kaunista, kiehtovaa ja myös todella helposti lähestyttävää: pari tuntia taideteosten, sisustusesineiden ja arkkitehtuuriesittelyjen parissa sujui kuin siivillä, ja olisin itse voinut jäädä kiertelemään museon kauniita saleja vielä pidemmäksikin aikaa, jos kaverilleni ei olisi tullut niin kova nälkä, haha. Sisäänpääsy maksaa alle 26-vuotiaille vain 2 euroa (”oikeille aikuisille” 8e) ja joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona näyttelyyn pääsee tutustumaan ilmaiseksi.

Ystäväni lähti kotiin lounaalle, mutta itse halusin maksimoida sightseeing-aikani ja jatkoin kävelyä vanhaan keskustaan päin. Auringonsäteet paitsi lämmittivät mukavasti viikonloppureippailulle lähteneitä turisteja ja paikallisia (ja meitä oli paljon!), myös toivat kaupungin kauneuden esiin koko loistossaan. Kuljin aukiolta toiselle, pistäydyin kauniisssa keskiaikaisissa kirkoissa ja katselin suklaakauppojen näyteikkunoita. Monet myynnissä olleet makeiset näyttivät niin hienoilta, ettei niitä olisi edes raaskinut syödä. Ystäväni liityttyä takaisin seuraani kävimme hakemassa hänelle jälkiruokaa crepe-kioskilta (miesten ruokahalusta voi kyllä olla kateellinen :P) ja siirryimme puiston penkille nauttimaan iltapäiväauringosta. Pian olikin jo aika lähteä lentokentälle päin oikein tyytyväisenä edellisten kymmenen tunnin ohjelmaan.

Täältä Lontoosta pääsee tosiaan Brysseliin keskustaan Eurostarilla kahdessa tunnissa, ja se on siksi Pariisin tapaan aika suosittu päiväretkikohde. Itse tykkään yleensä viettää määränpäässä vähän pidemmän aikaa, mutta aina se ei ole mahdollista, ja oman kokemukseni perusteella voin suositella Belgian pääkaupunkia myös lyhyemmän retken kohteeksi.

Mitä te tekisitte kymmenellä tunnilla Brysselissä? Onko joku muu käynyt tsekkaamassa Musée Fin-de-sièclen?

Ja hei, jos teillä on mitään kommentteja Blogbookista – ruusuja, risuja, parannusehdotuksia – brig them on! Sivustoa kehitetään edelleen, joten lukijoiden mielipiteet ovat tässä vaiheessa ekstratärkeitä.

To swim or not to swim? That is the question.

Syyskuun lopulla aloitin työnhaun ja kävin ensimmäisessä haastattelussani. Se meni todella hyvin ja oli yleisesti tosi posiitiivinen kokemus, vaikken saanutkaan paikkaa. Tapasin ystäviä, nautin alkusyksyn auringosta ja varasin matkan ihanaan Moskovaan!

Kuukauden statuspäivityksiä:

flights to Moscow – check!!!

London today, +20 degrees. Oh yes.

Tiivis ja mielenkiintoinen ohjelma piti sisällään tavanomaisten luentojen lisäksi myös kenttätyötä ja tutustumiskäyntejä – vierailimme esimerkiksi nuorisovankilassa. Aikaa jäi kuitenkin myös kaupungilla pyörimiselle sekä retkeilylle: pääsin suureksi riemukseni käymään Mt. Saint Michelissä ja Saint Malossa. Retkipäivä oli kaiken kukkuraksi niin aurinkoinen, että sain nauttia kevään lämmöstä minimekossa. Ihana aloitus kesäkauteen!

Seminaarin jälkeen astuin väsyneenä mutta tyytyväisenä junaan, joka kiidätti mut Pariisiin ja siellä odotelleen T:n syliin. Vietimme aivan täydellisen pitkän viikonlopun Seinen rannoilla auringosta nauttien, Musee d’Orsayn impressionistitaidetta ihaillen, ravintoloissa ja kahviloissa hengaillen, katutaidetta bongaillen ja yleisesti Pariisin bulevardeja ja pikkukujia samoillen. Lomailun ohessa kirjoitin väitöskirjasuunnitelmaani, jolle potentiaalinen ohjaaja näytti suureksi riemukseni vihreää valoa.

Toukokuun ensimmäiset viikot menivät koulutöiden, kokeiden ja esseiden parissa. Huomasin, että ajankäytössäni on vielä paljon parantamisen varaa, sillä jouduin palauttamaan yhden esseen päivän myöhässä, kun en yksinkertaisesti ehtinyt saamaan sitä valmiiksi eräpäivään mennessä. Vaikka tässä vaiheessa en sitä vielä tiennytkään, menivät esseet ja kokeet kuitenkin onneksi tosi hyvin.

Kuukauden puolivälissä lähdin käymään Suomessa. Nautin maailman parhaasta seurasta, ulkoilin, rentouduin, samoilin pitkin stadia, katsoin jokavuotisen perinteen mukaisesti Euroviisut ja tapasin kavereita. Aloitin graduhaastattelut, ja jännityksestä huolimatta ne sujuivat tosi hyvin. Olin Skype-haastattelussa King’s Collegeen ja sain kuulla tulleeni hyväksytyksi arvostettuun väitöskirjaohjelmaan.

Toukokuun lopulla lähdimme poikaystäväni kanssa Belgradiin. Hän oli työreissulla ja minä taas sain maistiaisia siitä, millaista trophy-vaimoilu saattaisi olla ;) No ei kai, vaan oli tosi hauskaa, että pystyin lähtemään mukaan ja tutustumaan minulle ennestään aivan tuntemattomaan kaupunkiin ja maahan. Miehen ahkeroidessa kiertelin kaupunkia yksinäni. Eräänä iltapäivänä tulin kaatosateen yllättämäksi ja kastuin niin pahasti, että puhelimeni sanoi sopimuksensa irti. Toisina päivinä taas iloittiin 30 asteen helteistä.

T:n vapauduttua jatkoimme lomailua yhdessä esimerkiksi illallisilla tämän kollegoiden kanssa. Yhtenä päivänä vuokrasimme pyörät ja lähdimme tutustumaan lähisseutuihin. Oli aivan huippua, ja Serbian siisteys ja kiinnostavuus sekä paikallisten ihmisten ystävällisyys teki meihin kumpaankin todella suuren vaikutuksen.

Kuukauden statuspäivityksiä:

Why did I not pay attention in math class at school… and why, oh why, did I then decide to use quantitative methods in my dissertation?

Okei. Olen liittänyt tv:n scart-johdolla digiboksiin. Olen liittänyt digiboksin kaapelijohdolla seinään. Olen liittänyt sekä tv:n että digiboksin virtajohdolla seinään. Miksi TV edelleen sanoo ”Ei signaalia”? Nimim. en ole teekkari, mutta haluan katsoa Euroviisut

Kesäkuu alkoi Serbiassa, ja melkein heti Lontooseen palattuamme oli seuraavan reissun vuoro: lähdimme viikonlopuksi mökille engantilaiselle maaseudulle. Tämä pieni, mutta sitäkin ihanampi breikki on jäänyt mieleeni yhtenä koko vuoden kohokohdista: oli ihanaa viettää aikaa metsän keskellä keskittyen ihan vain yhteen asiaan rentoutumiseen.

Kaiken chillailun, porealtaassa polskuttelun (aaaah, mun ensi kämpässä on oltava tällainen!:p) ja leffojen katselun vastapainoksi vuokrasimme pyörät ja vietimme tuntikausia satulassa metsäteitä ja pellon reunaa polkien. Ajoimme läheiseen Winchesteriin asti ja vietimme ihanan illan kaupungin upean katedraalin edustalla ruohikolla makaillen.

Lontoossa suurin osa ajastani meni gradun kvantitatiivista puolta hioessa ja potentiaalisia vastaajia etsiessä. Sen lisäksi tapasin kavereita, kävin leffassa (Great Gatsby rokkasi!) ja nauroin stand up -illoissa. Kävin myös hieronnassa, jonka ihanat ystävät olivat mulle jo maaliskuussa synttärilahjaksi ostaneet – tämänkin voisi ottaa tavaksi. Pääsin myös kokeilemaan jotain ihan uutta, kun tankotanssia ihan kunnolla harrastava ystäväni kutsui minut ja toisen ystävämme luokseen kokeilemaan lajia. Vitsi, miten vaativaa mutta hauskaa!

Kuukauden puolivälissä oli aika lähteä kauan odotetulle matkalle Italiaan. En ollut käynyt siellä kertaakaan oman vaihtoni jälkeen, eli melkein kahteen vuoteen – oli siis jo korkea aika palata takaisin. Lensimme ensin Napoliin, jossa vietimme viikon, ja matkasimme sieltä laivalla toiseksi viikoksi Palermoon.

Mitä tästä unelmien matkasta oikein voisi sanoa? Se täytti ja ylitti kaikki odotuksemme. Saimme nauttia täydellisestä ilmastosta, maailman herkullisimmasta ruoasta, ihanasta arkkitehtuurista, lämpimästä vedestä, kauniista kielestä,   ihmisten ystävällisyydestä, puistoista, kaduista, auringonlaskuista… Italia hurmaa mut uudestaan, ihan joka kerta. Tästä huolimatta oli kiva palata kuun lopussa takaisin Lontooseen. Se kertoo varmaan kaiken olennaisen siitä, miten ihanassa kaupungissa oikein asunkaan. :)

Kuukauden statuspäivityksiä:

Mountain biking,wildlife spotting…and now jacuzzi time!!

Nine hours on the bike today  England is such a beautiful country!