Jo tässä vaiheessa ihmettelin, että mikä helvetin juttu tämä on ja että taitaapa jäädä väliin, mutta halusin nähdä mitä tuleman piti? Nousimme jyrkät raput yläkertaan, jossa oli myös toinen vuokralainen ja ohut läpinäkyvä ovi, jossa oli suttuinen värikäs lasi. Omistaja koputti oveen: ”Tulehan Jarkko moikkaamaan uutta vuokralaista?!” ”En tule!” Jarkko vastasi ja omistaja siihen: ”Jarkko nyt on välillä tuommoinen.”

Sitten näin edessäni itse vuokrattavan kaksion: lattia oli vedetty kokonaan auki, sahanpurua oli kaikkialla, lankkuja siellä täällä, sahapukki, sirkkeli, rautakanki, lapioita, moukari, betonia jne. Katossa oli helvetinmoinen reikä, josta roikkui jotakin. Omistaja tähän: ”Siihen tulee kattoikkuna jos rahat riittävät!” Mietin, että olenko jossakin piilokameraohjelmassa?

Varovaisin jaloin ja järkyttyneenä siirryin toiseen huoneeseen jossa koko seinä oli revitty auki, johon minä: ”Tuota… mikä tää juttu oikeen on? Omistaja tähän: ”Siihen tulee seinä ja jos rahat riittää niin tuonne nurkkaan suihku!” Kuin ihmeen kaupalla sain jotenkin pokan pidettyä ja kaivoin älypuhelimen taskusta ja nappasin kuvan, koska kukaan ei muuten uskoisi.

Pihalla vielä omistaja sanoi ”No, kiinostaako?” ”Tuota…mulla olis pikkasen pikasempi tarve…” ”No ei se mitään, minä remppaan tätä kämppää yksin, Veikkaan, että menee puoli vuotta, joten tule sinä apuriksi niin saadaan se sulle kuntoon nopeammin!” Tässä vaiheessa otin hatkat! Tässä kuva tästä ”Siististä puutalokaksiosta”…

Siisti puutalokaksio

Hauskaa ja rauhallista Joulua kaikille!

Sirkus Pjongjang – Keikka Pohjois-Koreaan. Juha Kurvinen 2013.

Blogipostauksien lomassa pieni tiedotusuonteinen asia Pohjois-Koreasta kiinnostuneille:

Tästä hetkestä eteenpäin 5 päivää (9.12. – 14.12.) Sirkus Pjongjang: Keikka Pohjois-Koreaan ilmaiseksi 0,00 e (norm. 32,50 e) yhdellä hiiren klikkauksella Amazon -kirjakaupasta. Teoksen voit lukea tietokoneella, tabletilla, älypuhelimella tai millä tahansa lukulaitteella…

Ilmainen linkki: Amazon: Sirkus Pjongjang – Keikka Pohjois-Koreaan

Uusin lukijapalute:

”Sujuva ja mukaansatempaava reportaasi totalitääriseen sotilasdiktatuuriin suuntautuneesta keikkamatkasta,
November 15, 2014 By Björn (Finland) –

Juha Kurvisen kirja on mainiota luettavaa. Kurvinen saa kerrottua mielenkiintoisella tavalla varsin poikkeuksellisen keikkamatkansa käänteistä, huumoria unohtamatta. Kirjassa on kuitenkin luontevasti kriittinen sävy, kritiikin kohdistuessa maan järjettömään, henkilöpalvontaan ja sotilasvaltaan perustuvaan järjestelmään. Tarina on mielenkiintoinen jo siksikin, että se perustuu aitoihin kokemuksiin, mutta myös matkalla mukana olleet tyypit tempauksineen antavat sille viihdyttävän veijarikertomuksen sävyjä. Kertojan pohjoiskorealaisen kansan surkeuden alhon vuoksi kokema ahdistus ja osanotto tuovat tarinaan syvempää otetta. Hyvä ja mielenkiintoisen tarinan vuoksi nopea lukukokemus, suosittelen!”

Kirjan takakansiteksti:

ENSIMMÄINEN PAINOS LOPPUUNMYYTY!
Nyt mahdollisuus hankkia e-kirjana:

Moottorisahajonglööri ja kahden virallisen Guinness -maailmanennätyksen haltija Juha Kurvinen saa kutsun lähteä esiintymään Pohjois-Korean presidentti Kim Il-sungin syntymäpäivien kunniaksi järjestettävään sirkukseen. Mukaan lähtee Suomen kuuluisin ammattitaikuri Jori A. Kopponen, joka on aina halunnut matkustaa ”toiselle planeetalle”.

Juhlat järjestetään Pohjois-Korean pääkaupungissa Pjongjangissa. Taiteilijoiden avustajiksi on pyydetty kaksi toimittajaa vaikka toimittajilta on maahan pääsy ehdottomasti kielletty. Jatkuva kiinnijäämisen pelko, aivopesu ja kultuurisokki iskevät jokaiseen ryhmän jäseneen, kun heidän täytyy toimia jatkuvan tarkkailun alla.

Sirkus Pjongjang on tositarina suomalaisen taiteilijaseurueen matkasta maailman suljetuimpaan valtioon, joka halutaan esitellä lansimaisille vieraille maanpäällisenä paratiisina. Totuus on toinen, se on matka toiselle planeetalle, Sirkus Pjongjangiin.

Toimittajan arvostelu:

”Sirkus Pjongjang oli nautittavaa lukemista ja ei sitä helpolla käsistään pystynyt laskemaan. Kieli soljui hyvin, rakennetta on selvästi mietitty ja paikoin tuli jopa mieleen gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin harharetket pitkin maailman mantuja. Thompsonmaista kielellistä iloittelua löytyi myöskin Sirkus Pjongjangista”
– Eero Karisalmi, Radio Melodia / Radio Auran Aallot

Ilmainen linkki: Amazon: Sirkus Pjongjang – Keikka Pohjois-Koreaan

Sotaveteraani Eino Kastinen ajaa vielä 93-vuotiaana autoa. Harvemmin sotaveteraaneilta on kysytty näin Itsenäisyyspäivän kynnyksellä heidän mielipidettään NATO:sta EU:sta tai siviipalvelusmiehistä. No nyt on: 

Olin aamukahvilla Pohjois-Karjalan Ilomantsin kauppatorin Sumppila -kahviossa, kunnes pöytääni istui kaksi vanhempaa herrasmiestä. Tuttuun karjalaiseen tapaan jutunjuurista ei ollut pulaa ja hyvin pian sain tietää, että molemmat olivat sotaveteraaneja ja juuri tulossa sotaveteraanien kokoontumisajosta Pääskynpesä -kylpylästä.

Olin hiljaista poikaa ja päätin vain kuunnella, koska tämä olisi Once in a lifetime -tilaisuus kuulla tositarinoita rintamalinjalta, jonka lisäksi arvostan sotaveteraaneja jo muutenkin; Tuntematon Sotilas Itsenäisyyspäivänä on vakiokamaa.

Toinen sotaveteraaneista oli hyväkuntoisen oloinen 93-vuotias Eino Kastinen, joka jutteli rennosti: ”Miulla kunto on vielä hyvä. Mie käyn tuolla Piäskynpesässä kuntoutuksessa ja uiskentelemassa. Sen verran hyvä kunto on vielä, jotta saan vielä ajjoo autoo. Näkökkii on hyvä.” Keppiäkään hän ei tarvinnut, kun vähän väliä kävi hakemassa santsikuppia.

Juttelimme ensin lämmittelyksi niitä näitä tiilen päitä, kunnes uskalsin kysyä sota-ajoista, jolloin Eino vastasi karjalan murteella: ”Ei siinä sen kummempoo: tuli palavelukseenastumiskäsky ja vaihtoehtoja ei ollunna. Lähimme kuitenniin sillä asenteella jotta puolustimme lapsia, vaimoja ja Isänmaata” Hörpimme lisää kahvia ja kyselin lisää: ”Missäs palvelitte?” ”Karjalan Kannaksellahan mie olin 21-vuotiaana pojan kloppina Jatkosodassa. Sotilasarvoltani mie oon alikersantti ja palvelin jääkäripataljoonassa.”

”Mikäs eniten yllätti sodassa”, kysyn ja huomasin samalla Einon silmien kostuvan: ”No ne on niin kauheita juttuja, että ei ole lapsien korville. Ensinähhii se yllätti, kun vierelle alako tulla 14-vuotiaita taistelutovereita vappaaehtosina. Toisekseen yllätti se, jotta miten palajon immeisen avoista ja piästä tulloo verta, sitä tulloo helevetisti. Siinä nakutat ryssiä poterossa ja miestä kuolee viereltä kuin kärpäsiä, kavereitakin. Ei siinä paljon kehanna pelätä, ja ne jotka pelekäsivät ja lähtivät juoksemmaan, niitä ammuttiin heti selekään ja tarina loppu siihen. Mutta tottuuessa jos pysyttään niin kyllä siellä kaikki pelekäs – minäkin – mutta piti toimmii käskyn mukkaan, muuten piä ois seonna.”

Toinen sotaveteraanista lukee päivän Karjalaisesta Suomen suunnitelmista liittyä Natoon tai ainakin lisätä yhteistyötä Naton kanssa kysymättä kansalta. Tästä lehteä lukenut toinen veteraani suivaantuu: ”Onse jumalauta, kun pittää kumartee Natoloihin päin ja samalla pyllistee Putinille. Eikö ne taliaivot tajjuu, jotta Suomen vahvuus on vuosikymmennii ollunna täydellinen puolueettomuus. Ja eikö niillä juolaha mielleen, jotta Suomen täräkein kauppakumppani on Venäjä ja monet firmat tiellähii on riippuvaisii venäjänkaupasta esim. miuhii naapuri ajjoo tukkirekkoo Venäjälle. Eikös niitä ollunna männy jo monta firimmoo konkursiin! Ja tämmöstä pyllistellyy vielä näihin aikoihin, kun työpaikoista pula? Ja olikos se koko EU hyvä idea? Samalla taijettiin menettää meitin taistelema ihtenäisyys?”

Eino innostuu tästä: ”Ja mie en ymmärrä oikkeen niitä siilipalvelusmihiä. Hitto jos mualimanpoliittinen tilanne tästä vielä heilahtoo ja syttyy jossahhii vaiheessa sota niinkun välillä uutisten lomassa näyttää niin mitä hittoa nämä armeijasta kieltäytyjät sitten tekköö; ompelleeko ne naisten kanssa villasukkii kotona sammaan aikaan, kun miehet rintamalla taistelloo? Eikö ne ollenkkaan arvosta meitin uhrauksii sodassa.”

Vaihdettuamme pari tuntia ajatuksia, teimme jo sinunkaupat ja lopulta uskalsin kysyä. ”Mitens Eino sinun sota päättyi?” ”Mie mänin kuukausikaupalla Verta pakkiin -asenteella täyssii. Sitten mie olin keskellä taistelluu ja vieressä pamahti kranaatti ja mie lensin ilimassa painneen voimasta varmaan kymmehii metrii. Krannaatinsirpale osu takaraivoon ja selekä niitä täynnä. Piä ihan veressä. Siihen tuuperruin kesken taistelun, mutta liäkintämiehet tuli paarien kanssa ja pelasti miun hengen. Siitä miut viettiin kenttäsairaallaan ja siihen loppui miun sota.”

Lopulta pyysin luvan ottaa sankarista valokuvan, kättelin, toivotin hyviä vointeja.

Jos minulta kysyttäisiin, Suomen Valtion olisi maksettava tästä eteenpäin kaikille sotaveteraaneille kansanedustajien palkankorotuksien ja design -torkkupeittojen sijasta kaikki elämän kulut – asunto, ruoka, kuntoutus – loppuelämän ajan, koska ilman heitä ei olisi myöskään Suomea jota juhlistaa. Eikö juuri heille kuulu kaikki kunnia?

Iltapukupaistattelijoiden sijasta Presidentin Linnan Itsenäisyyspäivän juhlille olisi kutsuttava entistä enemmän sotaveteraaneja – vielä kun heistä osa on edes elossa – vain yhden Mannerheimin Ristin Ritarin sijasta. On lisäksi häpeällistä – vaikka arvokasta työtä onkin – että eri järjestöt yrittävät hyväntekeväisyyskampanjoillaan rahoittaa sotaveteraanien asioita paremmalle tolalle, eikö se olisi nimenomaan valtion tehtävä?

Kelan raportin mukaan vuonna 2015 Suomessa elossa olevia veteraaneja on vain 22 900 – vuonna 2014 heitä kuoli 6000 – ja kun mennään vuoteen 2020 tapahtuu radikaali muutos; elossa vain 6 700 veteraania, joista vuoteen 2025 tultaessa lähes kaikki ovat haudassa. He antoivat lähes koko elämänsä kotimaan puolesta, joten eikö olisi jo korkea aika maksaa takaisin?

Itse teen tänään jo periaatteenkin vuoksi pienen lahjoituksen Sotiemme Veteraanit Ry:lle.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Ryytynyt Jetlagista kärsivä matkalainen Pohjois-Korean edesmenneen diktaattori Kim Il-sungin synttäreiden backstage -passissa, jota ilman ei saanut liikkua missään

Pohjois-Korea on ollut lähiaikoina mediassa tapetilla; koripallotähti Dennis Rodmanin vierailut, Kim Jong-unin katoaminen, loikkarin paljastukset, Kim Jong-ilin japanilaiskokin suomeksi käänetty paljastuskirja, suomalaisen avustustyöntekijän tilanneraportti nälänhädästä sekä Kim Jong-unin tuore comeback lastentarhakierrokselle sekä hävittäjän ohjaimiin valtiollisella TV -kanavalla.

Usein minulta kysytäänkin keikkojen ja baarikeskustelujen yhteydessä monia kysymyksiä Pohjois-Korean matkoistani. Ymmärrän hyvin kysymykset, onhan maahan todella vaikea päästä ja maan tilanteesta ei tiedetä juuri mitään.

Listaan nyt TOP 20 -kysymykset vastauksineen tähän postaukseen ja jatkossa ohjaan uteliaat tälle sivulle, jotta voimme keskustella illan aikana muistakin aiheista:

1. Miten alun perin pääsit suljettuun maahan?
- 22-vuotiaana vuonna 1997 varasin audienssin Pohjois-Korean suurlähetystöön Kulosaaren puistotielle. Marssin sisään, näytin VHS -mainosvideon esityksestäni ja sanoin: ”Haluan keikalle presidenttinne synttäreille.” Asia oli sillä selvä ja sain postitse osallistumiskaavakkeen ja viisumianomuksen. Matkaan lähdin ensimmäisen kerran keväällä 1998.

Myöhemmin Suomen lähetystö suljettiin, jonka jälkeen asiointi hoidettiin Pohjois-Korean Tukholman lähetystön kanssa. Ensimmäisen kerran jälkeen kutsu on ollut automaatio, jolloin järjestelykomitea Pjongjangissa lähettää vuosittain kirjallisen kutsun viisumihakemuksineen.

2. Kuinka monta kertaa olet maassa käynyt?
- Neljä kertaa. Kolme kertaa silloisen mimmifrendin kanssa. Viimeisimmän kerran olimme isommalla porukalla: meitä oli seitsemän hengen delegaatio, jossa oli itseni lisäksi mukana avustajani, taikuri, kaksi tanssijaa, ääniteknikoksi naamioitunut dokumenttikuvaaja sekä manageriamme näytellyt Suomen Kuvalehden toimittaja. Maahan on toimittajilta pääsy kielletty.

Meinasimme jäädä touhustamme kiinni, mutta pelastuimme täpärästi. Tilanne jännitti, koska esim. amerikkalaistoimittajien kiinnijäätyä he saivat vuosikausien vankeusrangaistuksen. Suomen Kuvalehti julkaisi myöhemmin reisustamme Sirkus Pjongjang -lehtijutun.

3. Kuka on maksanut matkakulut?
– Pohjois-Korean valtio ja synttäreiden järjestelykomitea Pjongjangissa.

4. Mikä on ollut matkareittinne?
– Ensin Helsingistä junalla Moskovaan. Moskovassa olemme viettäneet yhden päivän Moskovan Pohjois-Korean suurlähetystössä. Illalla valtion yksityislento on tullut hakemaan suoralle lennolle Pjongjangiin. Lentoyhtiönä on ollut valtiollinen Air Koryo, joka on kansainvälisessä luokittelussa merkitty mustalle listalle. Huomionarvoista; kukaan maan johtajista ei ole koskaan uskaltanut matkustaa lentokoneella salamurhaa peläten; he ovat tehneet valtiovierailut panssaroidulla junalla armeijan suojeluksessa.

5. Oliko synttäreillä myös muita esiintyjiä?
– Yhteensä esiintyjiä oli yli 700 yli 50 valtiosta. Synttärit ovat samalla estradiviihdekilpailu. Omassa sarjassani olen tuonut tuliaisina kerran hopeaa ja kolme kertaa kultaa. Vuonna 2004 voitin esityksellä, jossa tein stand up -jonglööriesityksen yleisöavustajan kanssa koreaksi.

6. Millainen Pjongjangin lentokenttä on?
– Näimme vain piikkilanka-aitaa ja sotilaskoneita. Pääkallopaikalla meitä tervehti valtava Kim Il-sungin kasvomaalaus. Saapuessamme tunnelma oli magalomaaninen; sotilassoittokunta, televisiokamerat, kulttuuriministeri kättelemässä, oppaita, tulkkeja, jounalisteja ja valokuvaajia.

7. Saitteko viedä maahan kännykät?
– Ne kerättiin narikkaan heti alussa lentokentällä ennen perusteellista tullitarkastusta läpivalaisulaitteineen ja metallinpaljastimineen. Kaikki kirjallinen materiaali takavarikoitiin. Eräänä vuonna salakuljetimme kamerakännykän tullin läpi purkamalla se pieniin osiin ja ripottelemalla osat eri matkalaukkuihin. Hotellihuoneessa kokosin kännykän, jolloin se löysi armeijan verkon ja sanoi: ”Teleoperaattorilla ei ole sopimusta tämän verkon kanssa.”

8. Miten liikuitte paikasta toiseen?
– Lähes aina bussiletkassa pitkin Pjongjangin katuja. Bussiletkaa ohjasi poliisiauto valot välkkyen ja pillit vinkuen. Tiet olivat täysin autioina.

9. Millainen hotelli oli?
– Lähes joka vuosi ollaan majoituttu yli 50 kerroksiseen pilvenpiirtäjähotelliin, jonka huipulla on pyörivä näköalaravintola. Taso yllätti täysin; korkea aulatila on tehty marmorista, katossa roikkuu kristallikruunuja, ja joka puolella on akvaarioita. Hotelli oli lisäksi täynnä ja eri maiden keittiöille omistettuja ravintoloita. Hotellista löytyi myös kylpylä saunaosastoineen, kirjakauppa, postitoimisto, yökerho, karaoke -ravintola, hieroja, keilarata jne.

10. Saitteko olla missään tekemisissä paikallisten kanssa?
– Ei minkäänlaisessa. Koko kahden viikon festivaalin aikataulu oli suunniteltu armeijamaisesti minuuttiaikataululla; lähdimme hotellilta esityksen treeneihin tai presidenttien patsaita palvomaan 7-8 aikaan aamulla ja palasimme illalla, joten paikallisten tapaamiseen ei olisi ollut edes aikaa. Jos jonnekin halusi lähteä, piti pyytää lupa järjestelykomitealta ja siinä meni päiväkausia.

Kerran saimme luvan vierailla Pjongjangin metrossa, jossa olimme kuin haamuja; kukaan sadoista metrotasanteella ravannaista paikallisista ei uskaltanut ottaa meihin edes katsekontaktia.

Tuliasiksi toin postimerkkikokoelman ja monta pulloa paikallista käärmeviinaa.

11. Olivatko oppaat ja tulkki jatkuvasti läsnä?
- He vartioivat meitä kuin hyeenat 24/7. Jos otin edes muutaman askeleen hotellilta ulos, he juoksivat heti perään estelemään. Kysyin syytä? He vastasivat aina: ”Teidän oman turvallisuutenne vuoksi”, mikä oli koomista, koska oppaat toistivat kovin sanoin: ”Pohjois-Koreassa ei ole mitään rikollisuutta, kuten länsimaissa.” Olimme hotellin vankeja. Hotelli oli muutenkin omalla saarellaan, joten annoimme sille lempinimeksi Alcatraz.

Niinä vuosina, kun vahtijoina ovat olleet miesoppaat, he ovat tulleet jopa vessaan mukaan vaikka heillä ei ole ollut hätä. Siinä vieressä he ovat seisoneet valvomassa. Isompaa hätää eivät sentään tuleen vartioimaan, joten voisi oikeutetusti sanoa: ”Pohjois-Koreassa saat olla rauhassa vain jos menet pöntölle!”

12. Mikä on mieleenpainuvin kokemus?
– Menin saunomaan Moskovan Puna Armeijan kuoron johtajan kanssa. Näin, että saunassa oli Harvian kiuas, mutta emme löytäneet mistään löylykippoa tai kauhaa. Menin hakemaan pesuvadin ja heitin vettä käsilläni kiukaalle. Hetken päästä saunaan tuli pohjoiskorealainen mies puku päällä huutamaan jotakin koreaksi lähes paniikissa. Levittelimme vain käsiä, jolloin mies kävi punainen jakkupuku päällä olleen oppaamme Kimin.

Siinä istuimme munasillamme, kun Kim tulkkasi saunavalvojan viestin: ”Ettekö näe, että kivien alla on sähköjohtoja! Tulee sähkökatkos ja koko hotelli pimenee!” Vastasin: ”Näettekö; kiukaassa lukee Made in Finland ja itse tulen Suomesta. Kyllä kiukaalle pitää vettä heittää!” Valvoja nappasi vesivadin mukaansa ja huusi: ”Ei missään nimessä!” Kun pöly oli laskeutunut, kävimme toisen vesivadin ja heitimme koko vadillisen kerralla! Saimme tempauksemme johdosta pysyvän porttikiellon saunaosastolle.

13. Salakuunneltiinko huoneita?
– Lähes kaikki aikaisemmin maassa käyneet suomalaisartistit sanoivat, että heillä oli ollut ongelmia heti jos olivat kertoneet esim. hotellihuoneissaan mielipiteistään. Lisäksi 15 kertaa maassa käynyt ruotsalainen akrobaattivalmentaja sanoi: ”Pitäkää mölyt mahassa, täällä on seinilläkin korvat.” Tsekkasinkin eräänä iltana kelloradiota ja huomasin sinne menevän seinien tapettien ali 27 eri piuhaa.

Eräänä vuonna sanoin hotellihuoneessa valtiolliselta televisiokanavalta jatkuvaa propagandaa tuntikaupalla seurattuani: ”Miten vitussa 22 miljoonaa ihmistä voi pitää tosta läskistä äijästä?” Heti aamulla oppaan käytös muuttui radikaalisti; hyvä että hän edes tuntsi meitä. Koko seuraavan viikon hän oli vihainen, riiteli ja väitteli kaikesta.

Eräänä vuonna olin Kim Il-sung aukiolla Auringon Päivän pääjuhlassa, jossa viereeni tuli pohjoiskorealainen mies, joka sanoi: ”Terve minä olen lempinimeltäni Jussi!” Säikähdin ja kysyin: ”Miten ihmeessä osaat suomea?” ”Minä olin vuosia töissä Suomen suurlähetystössä.” Ehkä olin tavannut salakuuntelijamme?

14. Mitä ohjelmaa paikalliset seuraavat televisiosta?
– On vain kaksi valtiollista kanavaa, joista molemmista tulee 24 tuntia vuorokaudessa propagandaa; sotilasmarsseja, kuorolauluja, dokumentteja Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean pahuudesta ja ylistysohjelmia presidentti Kim-Il-sungista sekä hänen pojastaan Kim Jong-ilistä.

Suosituin ohjelmaformaatti olivat tehdas- ja kouluvierailut; pohjoiskorealaiset saavat seurarata tuntikaupalla dokumentteja presidenttien vierailuista eri tuotantolaitoksissa, joissa adjutantit ravaavat heidän perässään kirjoittamassa jokaisen heidän nerokkaan sanansa ylös samaan aikaan kun työläiset ja sotilaat kumartelevat ja taputtavat johtajille hysteerisinä. Tätä on jatkunut television keksimisestä lähtien ja myös radiosta tulee samaa propagandaa. Kaikki pohjoiskorealaiset onkin aivopesty, joten mielestäni heitä ei saa syyttää maan tilanteesta.

Aivopesu aloitetaan jo ennen peruskoulua ns. ”pyhäkoulusta”, jossa aletaan opettaa presidenttien elämäntarinaa ja opetuksia. Keskellä koululuokkaa on lasikaappi, jossa on Kim Il-sungin synnyinkoti ja seinillä tilannetta valvovat johtajien naamataulut.

15. Missä esiinnyitte?
– Keikkapaikkoja oli kaksi. Joinakin vuosina esiinnyimme 2000 katsojaa nielevässä Peoples Army Circus -palatsissa. Joskus taas isommassa 4000 katsomopaikkaa sisältävässä lähes kokonaan marmorista rakennetussa Pyongyang Circus -palatsissa. Kaikkia esityksiämme ovat valvoneet rakennuksien ulkopuolella armeijan sotilaat kovat piipussa. Esitykset ovat lisäksi tulleet ulos valtiolliselta TV -kanavalta.

Keikkapaikkojen esitystekniikan taso on ollut uskomaton; pelkästään teknisiä työntekijöitä on ollut satoja ja he roikkuivat milloin missäkin katossa pää ylösalaisin, kulisseissa tai valaistuslaitteiston luona. Yhtä nappia painamalla maneesin päälle vieri tenniskentän kokoinen estradi ja toista nappia painamalla maneesin alta paljastui jäärata. Näytökset alkoivat voimakkaalla propagandalla, kun presidentin synnyinkoti heijastettiin valkokankaalle yleisön taputtaessa hurjasti.

16. Mitä paikalliset esittivät?
– Pohjoiskorealaisen sirkuksen taso on maailman huippuluokkaa ja monet asiantuntijat sanovat, että he ovat kovempia kuin kiinalaiset. Heidän Pjongjang -niminen ilma-akrobatiaryhmä on voittanut sirkusalan himotuimman MM -palkinnon Monte Carlon Kultaisen Klownin.

Seurasimme korealaisten parin tunnin sirkusesitystä haavi auki; taso oli uskomaton, mutta lähes kaikki esitykset linkitettiin propagandaan. Esim. ilma-akrobatiaryhmän esityksessä, artistit vähän väliä avasivat yläilmoissa kangasbanderolleja, jotka laskeutuessaan paljastivat propagandaviestejä: ”Kim Il-sung elää aina sydämissämme!” ”Terveyttä Kim Jong-illille!”

Myöskin klovneria oli valjastettu propagandan käyttöön; klovnit olivat eteläkorealaisia sählääjäsotilaita uniformuissaan. ”Klovnit” liukastelivat banaaninkuoriin yleisön nauraessa hysteerisesti.

17. Mitä teitte, kun ette esiintyneet?
– Vierailimme päivät pitkät Pjongjangin nähtävyyksillä ja patsailla; Juche -torni, Riemukaari, maaseudun presidenttien lahjoille rakennetut palatsit, Kim Il-sung Maosoleum, jossa hän on palsamoituna sarkofagissa ja eri patsaat joiden juureen meidät pakotettiin viemään kukkia televisiokameroiden seuratessa meitä kuin hai laivaa.

Vasta myöhemmin ymmärsimme, että meitä oli huijattu. Kaikille 700 artistille valehdellaan kirjallisissa kutsuissa, että kyseessä on taidekilpailu, mutta matkan edetessä totuus paljastuu; festareiden tarkoitus on saada artisteilta ylistyslauseita maan johtajista propagandatarkoituksiin.

Televisiokamerat seurasivat päivittäin toimiamme jo lentokentälle saapuessamme samaan aikaan, kun uutistenlukija ylisti: ”Ympäri maailmaa sadat esiintyjät tulevat kunnioittamaan presidenttimme muistoa” Näin kansalaiset elivät propagandaministeriön keksimässä valheellisessa uutiskuplassa.

18. Kun olet tiennyt tämän, miksi sitten olet jatkossa osallistunut synttäreille?
– Tämä on ollut vaikea kysymys. Pääasiassa oma motiivini festareille osallistumisessa on ollut se, että olen solminut kontakteja ympäri maailmaa – 700 muuta artistia managereineen – ja näin ollen saanut lisää työkutsuja ulkomaille.

Toisekseen olen minimoinut oman osallistumiseni propagandaan niin, että toimittajien kysyessä lämmittelykysymysten jälkeen: ”Mitä mieltä olette presidentti Kim Il-sungista?” Olen vastannut: ”Valitettavasti minulla ei ollut kunniaa tavata häntä, joten en voi kertoa mielipidettäni.” Toimittaja ovat pettyneenä tyytyneet tähän.

Kolmanneksi olen ajatellut niin, että pohjoiskorealaiset eivät ole elämässään nähneet mitään muuta viihdettä kuin sotilasmarsseja, joten nyt he ovat nähneet edes pienen palan ulkomaailmaa. Jos maassa ei koskaan kävisi ulkomaalaisia, se ei koskaan voi avautua. Propagandasta huolimatta festareilla on ollut kulttuurinvaihtoa. Lopulta neljäs syy matkaan lähdössä on aina ollut se, että maahan on äärimmäisen vaikea päästä; seikkailunjano on ajanut lähettämään viisumianomuksen.

19. Mikä on megalomaanisin kokemus maassa?
– Se kun maan suurimpana juhlapäivänä – presidentti Kim Il-sungin syntymäpäivä, Auringon Päivä – seisoimme Kim Il-sung aukiolla ja edessämme tanssi 200 000 tanssijaa muodostelmassa taustallaan 170 metriä korkea Juche -torni sähköliekkeineen, ja samaan aikaan taivaan täytti 15 minuutin ilotulitus.

20. Kun palasit kotimaahan, mitkä olivat tunnelmat?
– Ylittäessämme junalla Venäjän ja Suomen rajan, olemme lähes aina laulaneet Maamme -laulun, koska fiilis on ollut niin hyvä. Vaikka Suomessa on omia ongelmiaan, verrattuna Pohjois-Koreaan elämme maanpäällisessä paratiisissa, koska meillä on vapaus. Vapauden arvoa ei voi ymmärtää ennekuin sen menettää ja matkoillani Pjongjangiin olen menettänyt oman vapauteni, mutta myös nähnyt maan karuuden; 22 miljoonaa ihmistä asuvat vankina omassa maassaan. Kansalaisilla ei ole lisäksi minkäänlaista sanavapautta ja kaikki kokoontumiset ovat kiellettyjä.

Suomalaisen Punaisen Ristin työntekijän mukaan pohjoiskorealaiset elävät maaseudulla savimajoissa myös talvipakkasella saaden vain muutaman desin riisiä päivässä. Sähköpula on niin suuri, että sähköt katkaistaan jopa pääkaupungista joka ilta klo 22 samaan aikaan, kun alkaa ulkonaliikkumiskielto. Pohjoiskorealaiset elävät kuin sotatilassa ja ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan peräti 200 000 maan kansalaista elää työleireillä koko loppuelämänsä.

Myös maan sisäinen liikkuminen on kansalaisilta kielletty ja ihmisiä teloitetaan näytösluontoisissa joukkotelotuksissa pitäen näin kansalaiset kurissa. Jos joku tekee yhdenkin virheen tai edes jotakin epäillään, koko suku kolmanteen polveen saakka lähetetään työleirille.

Nämä seikat huomioiden Suomen ongelmat näyttäytyvät toisenlaisessa valossa ja olen lopettanut pikku asioista valittamisen; pääasia, että kansalaisilla on vapauden lisäksi katto pään päällä, sähköä, puhdasta juomavettä ja ruokaa, mitä muuta sitä ihminen edes tarvitsee?

Suurimmalla osalla maapallon väestöstä näitä perusasioita ei ole ja jos omistat sellaiset luksustuotteet kuten henkilötodistuksen ja pankkitilin, olet koko maailman väestön huomioiden ylintä eliittiä. Näinpä ollen matkani Pohjois-Koreaan ovat avanneet silmäni laajemmalle kokonaisuudelle sekä muuttaneet ajattelutapaani; nykyään en keskitä energiaani siihen mitä minulla ei ole vaan päinvastoin keskitän energiani olemalla kiitollinen siitä mitä minulla jo on.

Jos aihe kiinnostaa, olen kirjoittanut viimeisimmästä seikkailustani tietokirjan Sirkus Pjongjang – Keikka Pohjois-Koreaan, joka löytyy lähes kaikista kirjakaupoista ja kirjastoista. Lisäksi sen saa heti luettavaksi älypuhelimella, tabletilla tai tietokoneella 12,39 dollarin hintaan sähkökirjana suomeksi Amazon -kirjakaupasta tästä suorasta linkistä: Amazon; Sirkus Pjongjang – Keikka Pohjois-Koreaan

Kirja käännettiin myös muutama kuukausi sitten englanniksi ja enkkuversion voi ladata tästä linkistä: Circus Pyongyang – A gig to North Korea

Mielelläni vastaan myös lisäkysymyksiin kommenttikentässä…

Muutama päivä sitten luin lltalehdestä järkyttäviä uutisia; nainen oli muuttanut miesystävänsä luokse, ja hups kuin ihmeenkaupalla hänen neljä kissaansa oli ”unohtunut” aikaisempaan kotiin nääntymään janoon ja nälkään!

Muistin samalla myös muut tuoreet eläinrääkkäysuutiset. Eläinrakkaana ihmisenä – itselläni on aina ollut lemmikkejä – tämä otti pannuun ja sen enempää miettimättä kirjoitin pikaisesti Facebook -seinälleni tuohtumuksen:

”Muutama vuosi sitten turkulainen nainen teloitti kissanpennun tunkemalla sen pesukoneeseen ja linkous täysille. Syy tähän oli; naiselle tuli yllätyksenä, että kissasta lähtee karvoja. Oikeuden tuomio: päänsilitystä ja pari kuukautta ehdollista. Muutama viikko sitten sosiaalisessa mediassa herätti raivoa, kun turkulaismies kidutti kaikkia koiriaan, kunnes tappoi yhden heittämällä päänsä yläpuolelta kaakeliin. Oikeuden tuomio: päänsilitystä ja pari kuukautta ehdollista. Uusin linkin uutinen Turusta: nainen hylkäsi neljä kissaa suljettuun asuntoon, jolloin ne nääntyivät kituen nälkään ja janoon. Oikeuden tuomio: päänsilitystä ja pari kuukautta ehdollista.

Eläinrakkaana ihmisenä tulee mieleen pari kysymystä. Kaikki nämä raaimmat tapaukset tulevat lähes aina Turusta. Sattumaako? Toisekseen eikö olisi oikeudenmukaista laittaa kissanpennun pesukoneeseen tunkenut nainen pyörimään betonimyllyyn, koiran teloittanut voimamiehen heitettäväksi kaakeliin ja kissat nälkään näännyttänyt nainen lukkojen taakse ilman ruokaa ja vettä? Ehkä he sitten ymmärtäisivät miltä heidän uhreistaan tuntui?

Olen aina ihmetellyt; millä oikeudella ihminen nostaa itsensä luomakunnan kruunuksi jopa Jumalan yläpuolelle ja millä oikeudella puolustuskyvyttömiä eläimiä kidutetaan julmasti ja teloitetaan keksien mitä brutaaleimpia suunnatonta kärsimystä aiheuttavia keinoja? Ihminen kuvittelee olevansa kaikkivoipa ja näin ollen hän on oikeutettu tekemään eläimille mitä tahtoo. En voi millään tasolla ymmärtää.

Eikö näille viattomien luontokappaleiden kiduttajille pitäisi järjestää pakollinen oikeuslääketieteellinen mielentilatutkimus? Sen lisäksi nämä tuomiot ovat iso vitsi: ne ovat niin lieviä, että ne nimenomaan kannustavat psykopaatteja eläinrääkkäyksiin. Eikö tästäkin kannattaisi järjestää joku nettiadressi tai lakialoite tuomioiden koventamiseksi; kunnon sakot, ehdotonta vankeutta ja eläintenpitokielto loppuelämäksi! Näin saataisiin lemmikkien kidutukset vähenemään ja edes joku tolkku asioihin. Olemmehan sentään ihmisiä, vai olemmeko?”

Ajattelin, että avautumiseni saa max 10 peukkua, mutta muutamassa tunnissa 500 pamahti rikki. Seuraavana aamuna heräsin; 2000 peukkua. Ihmiset alkoivat klikkauksien lisäksi jakaa statusta ja kommenttikenttä kävi kuumana. Tämän hetken tilanne: 3767 peukkua, 147 jakoa ja 101 kommenttia. Asia näyttääkin liikuttavan monia ja samalla tämä pieni esimerkki näytti sosiaalisen median voiman. Joku on väsännyt lisäksi asiasta jo aikaisemmin nettiadressin tuomioiden koventamiseksi – itseni lisäksi 73 858 allekirjoittanutta –  jonne osa tuohtumuksesta parhaillaan purkautuu.

Kommentit ovat olleet 99% positiivisia. Ihmiset ovat samaa mieltä; tuomioissa ei ole päätä eikä häntää. Keskustelu meni myös harhapoluille, kun mukaan tuli naurettavat tuomiot lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja toisaalta vakavat sanktiot pelkän terassin rakentamisesta. Monet eivät voineet ymmärtää, että terassin rakentamisesta – tuore Espoon Käräjäoikeuden päätös – saa 8 kuukauden tuomion ja eläinten teloituksista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä vain päänsilitystä ja muutama kuukausi ehdollista, kuten saimme todeta viikko sitten Spede -tähden tuomiosta.

Keskustelussa tulikin esiin tuomioiden eriarvoisuuden paljastamana yhteiskuntaamme vaivaava vakava ilmiö; vain materia ja raha merkitsevät, elävien luontokappaleiden kärsimyksillä ei sen sijaan ole mitään väliä! Yhteiskuntaamme riivaavatkin kovat arvot. Lievät tuomiot eivät ole ”väkivaltafantasioissa” elävien ihmisten keksimä ”myytti”, kuten eräs kommentoija kiven kovaan väitti; tuomioiden epäoikeudenmukaisuuteen otti kantaa muutama päivä sitten myös Suomen vaikutusvaltaisin mielipidevaikuttaja Helsingin Sanomat.

Ihmiset kertoivat mielipiteensä myös jokakesäisestä kesäkissa -ilmiöstä. Useinhan perheen lapsi saa hetken päähänpistoksen ja sanoo: ”Iti, iti, haluan kittan!” Ja isihän hommaa ajattelematta yhtään sen pidemmälle esim. lemmikin mahdollisia kustannuksia tai sitä, että se saattaa elää 15-20 vuotiaaksi. Kesän jälkeen huomataan, että kissa ei olekkaan enää kiva ja se hylätään kesämökille, metsän keskelle kitumaan tai heitetään muovipussissa järveen.

Kesällä 2014 luin myös artikkelin maaseudun tavoista; usein maatilan kissaa ei leikata ja syntynyt pentue teloitetaan keksien mitä brutaaleimpia keinoja. Mitä niin pahaa kissanpentu on tehnyt, että heti synnyttyään joutuu kivuliaan kuoleman uhriksi? Onko maaseudulla niin iso rahapula, ettei riitä edes paria kymppiä kissan kastroimiseen? Mielestäni kyseessä on täydellinen välinpitämättömyys.

Ihmiset halusivat avautua myös tehotuotantoeläinten huonoista oloista Suomessa. Antoihan valtio satojatuhansia euroja lihantuottajille tukea ja kaikki paalut käytettiin kuitenkin Puhdasta kotimaista -kampanjan markkinointikuluihin vähät välittämättä eläinten oloista. Samaan aikaan eläinsuojeluyhdistykset paljastivat järkyttävää videomateriaalia sikaloiden brutaaleista oloista.

Näin lihantuottajat voimakkaalla imagomarkkinoinnillaan peittivät todellisuuden – asia voidaankin siis lakaista maton alle ja unohtaa, valtakunnassa kaikki hyvin – ja televisiomainoksessa 10-vuotias poika hymyilee jääkaapin avattuaan ja sanoo: ”Syön kotimaista puhdasta lihaa!” Onneksi Eläinsuojeluyhdistys Animalia sentään taistelee asian puolesta.

Oma lukunsa eläinten kidutuksissa ja hyväksikäytöissä on taloudellisen hyödyn nimissä laajalle levinnyt pentutehtailu. Viimeksi tänään luin järkyttävät otsikot Ilta-Sanomista, kun Vantaalla eläinsuojeluviranomaiset huostaanottivat brutaaleissa oloissa eläneet 15 koiraa ja ja kuusi kissaa hoiviinsa. Helsingin eläisuojeluyhdistys HESY:n mukaan kaikki eläimet olivat erittäin huonossa kunnossa ja koiria ei ollut koskaan edes ulkoilutettu.

Nämä lähes viikottain paljastuvat törkeät teot herättävät itselleni kysymyksiä; millä ihmeen oikeudella ihmiset näin tekevät? Mitä heidän päässään liikkuu? Oma järjenjuoksuni ei riitä ymmärtämään saati selittämään, ja mielestäni tässä tarvittaisiin ammattipsykologin tai jopa psykiatrin mielipidettä.

Veikkaan, että kiduttajien pääkopassa yksi aivosolu pyörii ympyrää ja etsii pimeydessä toista sitä kuitenkaan löytämättä. Jos esim. pentutehtailutapauksissa on niin suuri rahapula, että joutuu paalut saadakseen kiduttamaan luontokappaleita, eikö silloin kannattaisi mennä TE -toimistoon hakemaan oikeita töitä tai keksiä joku toinen liikeidea?

Veikkaan lisäksi, että yksi suuri motivaatio toiminnalle on naurettavan lievät tuomiot. Ne mielestäni nimenomaan kannustavat eläinrääkkäyksiin. Ne ovat niin lieviä, että moni lemmikkejä vihaava psykopaatti saattaa ajatella; pakkohan tässä on teloittaa, kiduttaa ja rääkätä, kun ei ole luvassa juuri mitään tuomiota ja edes häkki ei heilahda?

Onko tässä enää mitään järkeä?
Olemmehan sentään ihmisiä, vai olemmeko?

Kaksi loppuunmyytyä keikkaa tuhansine katsojineen kertovat stand upin sekä Hedbergin valtavasta suosiosta. Itse olen ollut vuosia stand upin suurkuluttaja, jonka lisäksi olen ollut usein koomikoiden kanssa keikoilla ja vaihtanut ajatuksia takahuoneissa.

Kuin kärpäsenä katossa alaa seuranneena tiedänkin, että suomalaisen stand upin tie on ollut raskas ja kivinen, ja suosio ei ole tullut ilman vuosikausien työpanosta, tuskaa, hikeä ja kyyneleitä. Siksi olenkin iloinen koko alan puolesta.

Kukapa olisi vuosia sitten uskonut – koomikot, yleisö ja asiakkaat – kun pienen harrastajapiirin väkerryksen lisäksi ohjelmatoimistot alkoivat ehdottaa stand up -ohjelmaa firmojen yksityistilaisuuksiin. Koska idea oli Suomessa uusi ja suomalaiset usein vastustavat aluksi kaikkea uutta, monet sanoivatkin: ”Siis että meidän bileisiin tulisi joku kertomaan vitsejä? Kyllä me kuule ne omat vitsit keksitään!”

Sen aikaisen Suomi -stand upin veteraanit eivät kuitenkaan luovuttaneet ja jotkut heistä perustivat omia firmoja sekä stand up -klubeja ympäri Suomen. Itsellenikin eräs nimekäs manageri ja tuottaja soitti: ”Stand up valloittaa kohta Suomen. Perustetaan stand up -firma, kun sulla on kaikki kontaktit?”

Kieltäydyin, koska oma ura oli etusijalla. Katsellessani nykyään stand up -yrityksien liikevaihtolukuja, ehkä hiukan kaduttaa – toisaalta jos olisin lähtenyt mukaan, ei plakkarissa olisi Guinness -maailmanennätyksiä (kolmen moottorisahan heitto), koska ne vaativat aikoinaan täyden panotuksen. Muut kuitenkin onneksi satsasivat alaan ja heidän työnsä ansiosta stand upin yleisökunta kasvoi kuukausi kuukaudelta.

Näihin aikoihin – vuonna 1999 – julkaistiin Yhdysvalloissa Jim Carreyn tähdittämä Milos Formanin kulttikoomikko Andy Kaufmanin elämästä kertova elokuva Man on the Moon. Leffa sai myös Suomessa laajan katsojakunnan ja ehkäpä monet ajattelivat: ”Oho! Myös stand up -koomikoita on olemassa pelkän ainaisen musiikin sijasta? Toihan on hauskaa!”

Törmäsin kentällä usein myös aloitteleviin koomikoihin yökerhoissa sekä firman bileissä ja pääsin todistamaan useaa lavakuolemaa – taso ei vielä monilla riittänyt, jutut eivät toimineet, yleisö piti liikaa mekkalaa jne. Siltikään ala ei luovuttanut vaan alettiin järjestää stand up -koulutusta ja julkaistiinpa myöskin Stand up -komiikan käsikirja Markku Toikan toimesta. Uskon, että monien koomikoiden ja firmojen suurimpana motivaationa oli se tieto, että alalla meni kovaa maailmalla. Nyt se pitäisi vain puskea läpi myös täällä perähikiällä!

Koomikot ja komiikkafirmat eivät jääneetkään tuleen makaamaan vaan perustettiin monia eri kilpailuja ja klubeja. Koomikoiden taso nousi hetki hetkeltä ja sitten tapahtui mielestäni alan suurin vedenjakaja: televisio hyväksyi koomikot ohjelmistoonsa. Alan veteraani oli HUIPS TV-show, jossa itsekin heitin keikan. Oma lukunsa oli ”Jyväskylän kirjeenvaihtaja” Ismo Leikola.

Krisse Salmisen luotsaamasta Krisse Show’sta sen sijaan tuli sen hetken katsotuin TV -ohjelma Suomessa. Bookkasin oman show’ni lisäksi samaan aikaan Krissen keikalle Kirkkonummen Rock’n Roll Cafe -pubin X-Treme Show Clubiin, jossa omistajan mukaan oli sinä iltana ravintolan kymmenien vuosien historian pisin jono kiertäen satoja metrejä koko korttelin ympäri. Jotakin ihmeellistä oli tapahtumassa Suomen viihdekentässä?

Yht’äkkiä koomikot haluttiinkin kaikkialle ja missä tahansa bileissä olin keikalla, stand up -koomikko oli jo vakiokamaa. Tämän lisäksi lähes kaikki TV -ohjelmat halusivat ohjelmaansa koomikon vieraaksi joko juontajaksi, panelistiksi, keikalle, laittamaan ruokaa tai tanssimaan. Näin valloitus oli tehty.

Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan, kun sain bäkkäreillä kuulla poruääniä. Kateus ja katkeruus olivat nousset estradille. Jotkut koomikot olivat kateellisia toisilleen; hitto sillä on enemmän suosiota ja keikkaa. Jotkut komiikkafirmat olivat kateellisia toisen liikevaihdoille: hitto niillä on enemmän stand up -klubeja. Useinhan myös samoin käy kaverusten perustamalle firmalle siinä vaiheessa, kun raha tulee kuvioihin. Tästä tiedän lähipiirissäkin monia esimerkkejä; lopulta rahasta ja osakkeista neuvotellaan vain lakimiesten välityksellä.

Viimein vuosikausia kiehunut höyrykattila pamahti ja tilanne huipentui tänä vuonna kun Iltalehti uutisoi: ”Komiikasota!” Silloin oman komiikkafirmansa omistaja Miika Pettersson hyökkäsi rajusti laajalle levinneessä blogipostauksessaan Sami Hedbergiä vastaan. Purkaus uutisoitiin useissa lehdissä ja se kirvoitti satoja kommentteja.

Myöskin eri koomikot valitsivat puolensa ja ehkä viisaimmat olivat hiljaa, kuten myös itse Sami. Lopulta Pettersson poisti kirjoituksensa ja pahoitteli sitä julkisesti, ja rauha oli saapunut vai oliko? Jotkut olivat Petterssonin kanssa samaa mieltä: ”Kyllä, Sami on vallannut firmansa kautta koko Suomen!” Suurin osa sen sijaan oli Samin puolella: ”Sami on tehnyt valtavan työn koko stand upin eteen ja hänen suosionsa on tuon työn hedelmä. Sallittakoon se hänelle!”

Julkiset poruäänet vaikenivat, mutta mitä kulisseissa tapahtuu? Muutama päivä sitten puhuin puhelimessa pari tuntia erään Suomen työllistetyimmän stand up -koomikon kanssa. Hän sanoi: ”Onhan kautta linjan koomikot toisilleen aika kateellista sakkia. Puhutaan selän takana kaikenlaista. Taistellaan suosiosta, reviireistä ja keikoista. Kai se on vähän samanalaista jokaisella alalla, missä kilpailu on kovaa?”

Tämän ilmiön olen huomannut ajoittain myös omalla alallani. Ennen sain olla täysin rauhassa, mutta poruäänet alkoivat, kun tein vuonna 1999 Guinness World of Records TV -ohjelmassa maailmanennätyksen heittelemällä kolmella aidolla moottorisahalla. Lähipiiri ja ohjelmatoimistot olivat luonnollisesti innoissaan ja keikkakalenterini pamahti; reilut 200 keikkaa vuodessa Suomessa ja ulkomailla.

Silti sain kuulla juoruista selän takana eräältä kollegaltani: ”Paska jonglööri!” ”Maailman huonoin tekniikka!” jne. En ottanut kateudesta nokkiini vaan keskityin omaan tekemiseeni, koska se pääasia oli puolellani; yleisö ja asiakkaat. Guinnesia seurasivatkin mm. Älä Katso, Katso Pois, Ennätystehdas ja Totuuden Torvet -ohjelmat.

Stand up -koomikko Riku Suokas pää pölkyllä Älä Katso – televisio-ohjelmassa vuonna 2000.

Stand upin suosio siivitti pienimuotoiseen ”komiikkasotaan”, mutta miten itse tärkein – yleisö – on suhtautunut alan hurjaan nousukiitoon? Lähes kaikki keikkapaikat ovat täynnä, kuten kuukausi sitten sain huomata Turku Stand Up! -tapahtumassa. Se kertonee jotakin. Mutta mistä hillitön stand upin suosion kasvu johtuu?

Uskon vastauksen olevan hyvin yksinkertainen; yhteiskuntamme korostaa parhaillaan suorituskeskeisyyttä, kiirettä, tehokkuutta, materiaa, painetta, kasvua ja kovia arvoja. Porukkaa potkitaan pellolle ja yksi työntekijä tekee kolmen ihmisen työt. Onhan jopa tutkittu, että nykyään aika juoksee kolme kertaa nopeammin kuin ennen.

Tämä on johtanut siihen, että perusarjen pyörittämisestä on monilla huumori kaukana; työstressiä, ahdistusta, masennusta… ja stand up -koomiikka, ja sen aiheuttama nauru, veressä jylläävä endorfiini ja hyvänolontunne ovat kuin täsmäohjattu lääkärin määräämä tehopilleri kaikkiin näihin oireisiin. Uskon, että tähän luonnolliseen lääkkeeseen jää myös koukkuun ja se aiheuttaa voimakasta riippuvuutta. Siksi pääsylippu pitää ostaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Olen huomannut, että stand upin suosiosta johtuvat harvat yleisön kateelliset poruäänet ovat siirtyneet yleisestä kahvihuonekeskusteluista nettiuutisten kommenttikenttiin ja keskustelupalstoille. Hyvä esimerkki tästä saatiin muutama viikko sitten, kun stand up -koomikko Ismo Leikola teki yhden Suomen viihdehistorian uskomattomimmista tempuista voittamalla Maailman hauskin persoona -kilpailun Las Vegasissa. Ismo voitti esityksellään vastustajansa murskaluvuin sekä yleisö- että tuomariäänissä.

Jotkut kateelliset suomalaiset – ilmeisesti ne jota eivät seuraa komiikkaa tai haaveilevat edes yhden vitsin kertomisesta – hyökkäsivät heti Leikolan saavutusta vastaan uutisen kommenttikentässä: ”Mikä kilpailu tollanen paska muka on!” ”Joku pikku firma!” ”Muut kilpailijat olivat aloittelijoita” Sen lisäksi sain kuulla eräältä stand up -koomikolta katkeran tilityksen: ”Paska koomikko! Ei ole hyvä tyyli!”

Jopa toimittajat hämmentyivät tällaisesta raivosta ja tekipä yksi toimittaja Leikolaa puolustavan jutun kertoen faktat: ”Kilpailun järjestänyt yritys on yksi Yhdysvaltojen suurimpia stand up -koomiikkafirmoja. Muut kilpailijat olivat ammattilaisia. Ismo sai satojatuhansia yleisöääniä. Tuleva amerikankiertue on todellisuutta ja muista ulkomaankeikoista neuvotellaan parhaillaan.”

Alaa koko sen suomalaisen elinkaaren seurattuani olen sitä mieltä, että tällaisesta huimasta kotimaisesta ja kansainvälisestä menestyksestä on otettava kaikki mahdollinen hyöty irti! Olisi unohdettava koomikoiden sekä komiikkafirmojen kateus ja eripura ja puhallettava yhteen hiileen, ja monet varmasti parhaillaan tekevätkin niin.

Myöskin kritiikkiä kommenttikentissä viljelevät yleisönedustajat voisivat ajatella; olisiko minusta tuohon, uskaltaisinko nousta tutisevin polvin lavalle, osaisinko kertoa edes yhden lainin ja ajoittaa sen oikein, nauraisiko yleisö edes sille? Ennen kuin arvostelette, koittakaa itse vaikka kotikemuissa? Uskon, että saatatte pettyä. Kokeilkaa sitä ennen edes peilin edessä. Uskon, että saatatte pettyä myös silloin. Silloin on hyvä nauraa, jos ei muille niin edes itselle.

Suomalainen stand up on lyhyessä ajassa noussut pienestä harrastelijapiirin väsäämisestä maailmankartalle. Ismoa hehkutettiin jonkun tiedon mukaan jopa Kiinan uutisissa! Kuinka monta katsojaa ja potentiaalista asiakasta siellä on Yhdysvaltojen markkinoista puhumattakaan? Kiertueet, DVD:t, tuotteistaminen, primetime -televisio-ohjelmat…

Itse vedin aikoinaan stand up -jonglööriesityksen koreaksi Pohjois-Korean Pjongjangissa tulkin selittäessä: ”Valtiollinen televisiokanava. Noin 20 miljoonaa katsojaa!” En pystynyt poikkeuksellista tilannetta kuitenkaan hyödyntämään mitenkään kaupallisesti maan tilanteen huomioiden. Kirjoitin reissustani sentään kirjan. Seuraavaksi kenties Souliin?

Kuka näkee suomalaisen stand upin kansainvälisessä suosiossa potentiaalin? Kuka lähtee brändäämään? Miten tätä voi hyödyntää Suomi -kuvaa nostettaessa? Kuka pääsee ja uskaltaa ensi vuonna nousta Las Vegasissa estradille? Uskaltavatko muutkin vetää englanniksi?

Milloin näemme ensimmäisen suomalaisen stand up -koomikon tai jonkun muun estradiviihdetaitelijan Jay Leno tai Oprah Show’ssa?

Uskon, että hyvinkin nopeasti.