Monikin pula-ajan kokenut olisi varmaan vaan ylpeä että hänenkin kamppailunsa täällä johti siihen että nykyisin kuka tahansa on tarpeeksi varakas syömään puuroa ja sikaa vaikka joka päivä niin että päästä heittää. Sianlapaa saa vitosella kilon ja puuroa saa parilla eurolla koko viikon tarpeiksi. Mikä siinä on että jouluun liittyy pakonomainen syöminen jonain viihteen ja urheilun välimuotona jota puhutaan julkkisten jouluhaastatteluja myöten? Milloin menetimme mielikuvituksemme ja itsenäisyytemme ja kun joku kysyy joulusuunnitelmia niin se on aina se ”aion rentoutua ja syödä hyvin”. Mikä ero siinä on arkeen ainakaan jälkimmäisen osalta? Nykyisin aliravittu ihminen on tyypillisesti sitä jonkin sairauden vuoksi, sekin usein psyykkistä mallia ja ilmeten siten ettei hän halua syödä vaikka ruokaa tarjolla onkin tai sitten menee puklaamaan kaiken pihalle syömisen päätteeksi. Hänenkään tilansa ei johdu siitä ettei ruokaa olisi saatavilla. Mikä siitä sitten tekee niin ihmeellistä että jouluna jokin normaalista poikkeava ahmiminen olisi jotain erikoista ellei juurikin perinne ja opittu ajattelutapa, josta emme vaan ole ymmärtäneet irtautua? Nimittäin emmehän me useinkaan ajattele että  ”aijaijaijaijai, täällä se minä vaan vedän lämpimässä kinkkua ja puuroa ihan tavan kunniaksi, kun pari sukupolvea sitten olivat nälissään puoli vuotta tällaista kokeakseen, otetaan sinappia sille, aijaijaijaiajai”.

Sukupolvet joilta nämä perinteet on omaksuttu elivät oman rytminsä mukaan eivätkä perinteet syntyneet samanlaisiksi dogmaattisiksi rituaaleiksi kuin millaisina niitä nykyään monesti esitetään. Me elämme omanlaistamme jaksoa historiassa ja jotain siitäkin voisi jättää perinteeksi jälkipolville, rakennelkoon siihen omansa ympärille. Vaikka tuskinpa juuri rakentavat, koska ovat hieman samalla tapaa eksyksissä kuin mekin.

Nykyisin jopa vihreitäkin trendikkäämpi puolue on sitoutumattomat, jotka ovat jotain mieltä kaikista asioista, mutta eivät löydä 16 puolueesta yhtäkään joka olisi siedettävän lähellä heidän ilmeisen briljantteja ja uniikkeja näkemyksiään. Omaa puoluetta he eivät perusta tai asetu ehdolle missään vaaleissa. Jätettyään äänestämättä he kitisevät sosiaalisessa mediassa ja kaikkialla missä pääsevät ääneen kuinka taas ihan väärät henkilöt ja puolueet tulivat voittaneiksi, mutta eivät osaa vastata mikä tulos sitten olisi ollut mieluinen, koska oikeasti he eivät edes tunne vaihtoehtoja joita ylenkatsovat.

Joku urpo aina välillä valittaa kuinka yhdellä äänellä ei ole merkitystä. Jos kysyy montako ääntä yhdellä ihmisellä sitten saisi olla ja millä perusteella nuo määrät jaettaisiin, niin saa nuukan ilmen ja tuhahduksen. Tällainen on tyypillistä kun asiat ovat olleet liian pitkään liian hyvin ja aatteellisuus kadonnut yhteiskunnallisesta keskustelusta samaa vauhtia kuin ihmiset ovat lakanneet ottamasta vastuuta omista mahdollisuuksistaan tehdä edes yhden numeron sutaisun verran asioiden muuttamiseksi. Varsinkin kun sen voi ennakkoäänestysviikolla käydä sutaisemassa vaikka kirjastoissa, postin konttoreissa ja kaikissa marketeissa.

Toimittajien poliittinen sitoutumattomuus on täydellinen vitsi. Suurin osa toimittajista edesvastuuttomasti vetoaa vain puoluekirjan puutteeseen ja korostaa sitoutumattomuuttaan, joskin on selkeän aatteellinen kirjoitusten sisällön pohjalta. Sosialismi on toimittajien parissa erityisen suosittua, samoin erilaiset joukkoliikkeet, koska vasemmistolaisuus syntyi kasvottomien, verenhimoisten ja ahneiden massojen opiksi joiden tarkoitus oli murskata itsenäinen ja yksilöllinen ajattelu tasapäistämisellään ja viholliskuvillaan.  Toimittajien piirit ovat lopulta pienet ja juttuja kirjoitetaan enemmänkin omille esimiehille ja kollegoille kuin lukijoille. Sitten ihmetellään miksi yhä harvempi haluaa maksaa näistä sisällöistä, olisihan mukana samalla aukeamalla myös kahdeksatta vuotta putkeen mainoksia tarjoushintaisesta jauhelihasta.

Poliittinen sitoutumattomuus on nykyisin yhä useammin syntymätyytymättömyyttä jossa vaatimuksia järjestelmästä esitetään muille, osallistumatta itse muun kuin kitisijän roolissa mihinkään. Hieman kuvottavankin inhorealistisen käsityksen ihmisluonteesta antaa se kun miettii kuinka luontaista ja helppoa maailmanparantamisen aloitus onkaan kun miettii mitä kaikki muut tekevät väärin. Ei siis tekeekö itse mitään, onko sekään oikein tai mitä voisi tehdä toisin, vaan mitä muiden pitäisi tehdä ja mitä pitäisi tehdä toisin. Kuitenkaan sitä pelaamista samoilla säännöillä millä muutkin ei monesti haluta tehdä, vaan vaaditaan että muiden pitäisi uudistaa säännöt, putsata pelilauta ja mieluusti vielä ottaa riemumielin vastaan uusi haastaja joka kertoo kuinka asiat (oikeasti) ovat.

Konsensus on demokratian pahin vihollinen ja syntyy siitä että päättäjät luottavat enemmän toisiinsa kuin mitä kukaan heistä luottaa edes omiin äänestäjiinsä. Silloin asetutaan jopa edustuksellisen demokratian perusteita vastaan, koska siinähän pointti on että äänestät tyyppiä joka on sinulle tärkeimmistä asioista samaa mieltä ja kuuluu vieläpä puolueeseen joka on sitoutunut niitä asioita laajemminkin edistämään.

NEWS FLASH! Sinä joka ilmoitat kuinka äänestät henkilöä, niin et äänestä, paitsi jos äänestät jotain valitsijayhdistyksen listaa jolla on vain yksi ehdokas. Oikeasti ehdokas sitoutuu ensisijaisesti puolueen linjaan, sen jälkeen hänellä voi olla ja usein onkin jotain omia painotuksia, jotka nekään eivät saa olla ristiriidassa puolueen ohjelmien kanssa.

Harvempi edustajista suoranaisesti toimii sen eteen miten yhteiskunnasta saisi toimivamman, pikemminkin reagoidaan kaikkiin muutoksiin ensisijaisesti kielloilla ja kieltäytymällä. Se johtuu siitä että näkemys puuttuu mihin suuntaan pitäisi mennä ja yritetään muuttuvassa maailmassa elää toissapäivän turvallisuudessa. Tietoteknologia on edennyt huikeaa vauhtia ja sähköisten äänestysten järjestäminen on täysin mahdollista, ilman että mikään kansanosa jää ulkopuolelle. Ehdotankin Sveitsin suorien kansanäänestysten mallista kehittyneempää sovellusta Suomeen:

Täysi kansanvaltaisuus, ilman edustuksellista demokratiaa. Presidentti on korkein valtion edustaja joka valitaan entiseen tapaan, ellei kansanäänestystä tule että siirryttäisiin johonkin muuhun malliin. Tätä ennen pitäisi tietysti järjestää kansanäänestys kansanäänestysten sitovuudesta ja niiden järjestämisestä. Muuten olisi pysyvä virkamieshallitus jonka tehtävänä olisi ainoastaan luoda edellytyksiä paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Jos he tekisivät huonoa jälkeä, niin kansanäänestyksen ratkaisu pakottaisi tarvittaessa eri suunnalle. Tämä olisi suorinta kansanvaltaa mitä olla voisi. Samanlainen rakenne ulottuisi kuntiinkin.

Toinen vaihtoehto olisi eduskunnan muuttaminen sellaiseksi kuin kaupunginvaltuustot ja Euroopan Parlamentti eli varsinaista oppositiota ei ole. Tämä tekisi tyhjän poliittisen pelin hallituspyrkimyksineen tarpeettomaksi, minkä sijaan jouduttaisiin keskittymään asioihin. Kansanäänestysten yhdistäminen tähänkin onnistuisi varsin helposti, vaikka järjestelmä onkin jo itsessään sellainen että kaikista typerin nokittelu jää helposti pois. Täytyisi perustella paremmin ja saada myös muita asiansa taakse jotta kannatusta tulisi.

Nykyinen hallitus-oppositioasetelma on joka tapauksessa typerä, koska pitkien tappelujen jälkeen naulataan neljäksi vuodeksi kiinni sellaiset päätökset joiden kanssa jokainen neuvottelujen osapuoli kuvittelee voivansa elää ja opposition rooliksi jää lähinnä joutava teatteri välikysymyksineen. Ei sellainen ole mitään demokratiaa, vaan typeryyttä.

Anarkisti kuitenkin eroaa suurimmasta osasta ihmisiä ja kokoomuslaisista siinä ettei hän koe olevansa toimija kuin reaktiivisella tasolla: elämä heittää eteen mitä heittää suuresta sattumien pyörästään ja jos lopputulos ei miellytä niin ei muuta kuin porukalla vaatimaan tasoitusta ja tehostamaan vaateita hajottamalla paikkoja, uhoamalla poliisille ja huutelemalla ohikulkijoille. Yhteiskunnan minimitoimeentulo ei kuulemma riitä, kouluttautua ei huvita kun opiskelijakaan ei saa tarpeeksi rahaa ja palkkatyö taas on ”oravanpyörä” johon ei pitäisi kenenkään mennä. Näin siis vaikka työttömällä ja sosiaalitoimen piirissä olevalla ei ole muita velvollisuuksia kuin muutama ilmoittautuminen, niistäkin suurimmman osan voi hoitaa netissä.

Opiskelijalla on ainoastaan velvollisuus suorittaa kursseja, useimmat oppilaitokset järjestävät myös erilaisia oheisprojekteja joissa voi kursseja suorittaa käytäntöön soveltamalla ja jopa kesäisin. Silti pitäisi olla jotain muuta, mutta oppisopimuskaan ei käy. Yhteiskunnalta vaaditaan, mutta mikään tarjottu ei kelpaa. Itse ei haluta luoda sitä vaihtoehtoa, eikä edes kuvailla mitä se käytännössä olisi. Suureellisten luokkasota-fraasien taakse ja ylevien, joskin vaikeaselkoisten filosofisten käsiteviidakkojen katveeseen on aiheellista kätkeytyä, sillä suoraa puhetta anarkisti ei yleensä harjoita sen suhteen mitä he oikeasti haluavat. Todellisuudessa ei ole kyse mistään vaihtoehdosta, vaan halusta saada enemmän vastikkeetonta rahaa jolla viettää vapaaherran elämää, ilman ikäviä velvoitteita ja hieman parempana kuin muut.

Tämä on vilpitöntä meininkiä.

Eräs anarkistiryhmä olikin Joensuussa ihailtavan rehellinen vaatimuksissaan maaliskuussa 2013 ja penäsi ainoastaan opintorahaa ja autonomiaa. Vähän kuin teini joka ilmoittaa tarvitsevansa lisää viikkorahaa, vapaat kotiintuloajat, vapauden päättää milloin kokeisiin osaa tarpeeksi hyvin, milloin hän jaksaa mennä kouluun ja mihin perhejuhliin hän osallistuu ja mihin ei. Anarkistien viesti onkin kautta linjan että muiden täytyy rahoittaa heidän vapautensa tekemällä töitä joita he eivät koskaan tekisi ja annettava anarkistille rajattomat vapaudet myös sen suhteen huvittaako häntä opiskella tai tehdä mitään muutakaan vai ei. Käytännössä anarkistit pitävät niin pieni-, keski- kuin suurituloisiakin orjinaan joiden tehtävä on ainoastaan mahdollistaa omalla työllään anarkistin elämäntyyli, josta hän ei tee myönnytyksiä minkään vuoksi. Anarkisti on kuplassaan kuin aatelinen tai muu etuoikeutettu jonka tehtävä on vain hallita isoa kuviota ja katsella päällysmiehenä että hommat sujuvat, joskin vailla omaa perittyä varallisuutta saati itse ansaittua. Toinen vaihtoehto monelle anarkistille olisi tehdä jotain mielekästä josta saisi ns. tarpeeksi rahaa ja omilla ehdoilla. Yrittäjyys ei kuitenkaan ole vaihtoehto.

Johtopäätöksenä jää havainto että anarkisti päämääriensä puitteissa haaveilee hyvin samanlaisista, arkisistakin asioista kuin useimmat kokoomuslaiset. Myös aatelishaaveet ja syntymästään etuoikeutetuille tyypillinen kypsymätön öykkäröinti on yhdistetty mielikuvissa juuri kokoomuslaisiin. Anarkistia voikin näin ollen sanoa lähinnä pilaantuneeksi kokoomuslaiseksi. Kannustavansinisen omaehtoisuus on unohdettu ja lahottu sydämeltään sysimustaksi rääkyjäksi jonka tulee saada kaikki annettuna.

Aku Ankka on kuitenkin monella tasolla hahmo joka seikkailee äärimmäisen materialismin ja sieluttomuuden täyttämässä maailmassa, jossa satunnainenkin menestys johtaa naisten suosioon, muiden kateuteen ja nousukasmaisiin elkeisiin, joiden siivittämänä tarina yleensä päättyykin, useimmiten paluuna alkupisteen tilanteeseen. Akun ongelma on työttömyys ja ajelehtiminen työpaikoista toiseen. Usein hän on jollekin alalle päätyessään nopeasti koko ammattikunnan arvostetuin työntekijä koko Ankkalinnassa, jonka jälkeen usein jonkinlainen katastrofin aiheuttaminen päättää uran ja sysää Akun takaisin velkoihin ja työttömyyteen. Monelle voisi jo kerrankin jälkeen alkaa Sihi-juomaa väkevämpi maistua, mutta Aku on sinnikäs eikä luovuta, vaan etsii uuden alan jolla edetä tai ottaa ainakin henkensä pitimiksi kolikonkiillottajan homman Roope-sedän rahasäiliössä. Akun menestystä eivät estä yhteiskunta tai hänen omat elämäntapansa, vaan lähes taianomaisena epäreiluutena heijastuva huono onni. Vesa Keskistä ei vaivaa huono onni. Joitain vuosia sitten Maria!-showssa nähty episodi johtui kuulemma siitä että Vesa joi pari lasia viiniä tyhjään vatsaan. Ennen menoaan Roastiin (!) hän oli ottanut ”kunnon siivun” kaverinsa viinapullosta, joskin taas kerran tyhjään vatsaan. Nuo ovat huonoa tilanteen arviointia, eivät huonoa onnea.

Toisinaan Akulle nousee menestys hattuun ja hän muuttuu huikentelevaksi, jopa edesvastuuttomaksi. Näin on tapahtunut ainakin hänen ollessaan pyörremyrskyjen kesyttäjänä sekä pormestarina,  joskin vuosikymmenten ajalta tarinoita varmasti riittää tästäkin. Viina kuin viina on yleensä ainakin tuplat vahvempaa mitä viini. Jotain tämäntyyppistä Keskisessä voisikin olla meneillään.

Aku Ankan naapurit ovat toisinaan vaihtuvia, mutta eräs pysyvä hahmo on ollut naapurina näyttäytyvä Teppo Tulppu. Tulppu on ehdan junttimainen rähisijä, joka toisinaan haastaa riitaa ja vastaa haasteisiin yhtä ankarasti. Vesalle Maria!-ohjelmaan soitti kännykkään hänen naapurinsa joka sanoi Vesan olevan sekaisin ja käski häntä tulemaan pois. Tarkoitus saattoi olla hyvä ja kenties puhelukin aito. Oletetaan että on. Tämä kytkee kyläkauppias Keskisen Aku Ankkaan entistä voimakkaammin, vaikka Visa Keksisen kauppiashahmo on lehteen päätynytkin.

Naissuhteissaan Aku on hyvin altis houkutuksille ja hylkää helposti uuden statuksensa myötä vakiintuneimpia ihmisiä elämästään. Hän ihastuu useinkin erilaisiin kaunottariin, vaikka Iines Ankka onkin hänen mielenkiintonsa pysyvin kohde. Kaunottaret ovat innostuneita Akusta silloin kun hän on menestyksensä huipulla, jolloin Iines jää aina syrjään, joskin Iines on tyypillisesti menestyksen mentyä viimeinen joka Akun rinnalla seisoo lohduttamassa. Toisaalta myös Iines on tahollaan altis hylkäämään Akun ja vaihtamaan koko lähiympäristönsä ihmiset niin elitististen naiskerhojen mielen mukaan, samoin kuuluisien ja suosittujen miesten vokotellessa häntä. Toisinaan Aku on kisaamassa serkkunsa Hannu Hanhen kanssa niin runoilla kuin yhä hienompia autoja hankkimalla kumpi saa viedä Iineksen treffeille.  Iines on pysyvä elementti Akun elämässä, vaikkeivat heidän läheisemmät suhteensa kovin kauaa kestäkään. Lopulta Iineksen erottaa muista gold digger -naisista vain se, että toisinaan hän tuntee jonkinlaista empatiaa Akua kohtaan, joskin joissain tarinoissa Aku jää yksin ja Iines kulkee käsikynkkää uuden ihastuksensa kanssa aivan nenän edestä. Vesa Keskiseen on tältä osin vaikea löytää yhtäläisyyksiä, koska aikoinaan pitkä suhde Nina Juurakon kanssa päättyi Marika Fingerroosin paljastettua salasuhteensa Keskiseen. Fingerroos tuli julkisuuteen myös saatuaan melko lämpimiä viestejä silloiselta eduskunnan varapuhemies Ilkka Kanervalta ja erään kerran nousivat suhdehuhut hänen poistuttuaan pitkän illan päätteeksi yökerhosta Jyri Häkämiehen kanssa. Sittemmin Keskisen kumppanina ollut Henna Tuominen pamahti naimisiin Tauski Peltosen kanssa ja pari erosi sittemmin. Osaavathan toki muutkin kuin Keskinen.

Näyttäisi että Vesa Keskinen tosiaan on kuin Aku Ankka, joka loi valtavan menestystarinan ja huipulla ei osannut kieltäytyä kauniiden naisten viettelyiltä, alkoi juoda liikaa Sihi-juomaa ja lehdistö on hänen ympärillään yhtä villinä kuin Ankkalinnassakin. Yhä uudelleen kauniit, mutta ilmeisen materialistiset naiset pyörittävät hänet pikkurillinsä ympärille ja Vesa toimii juuri kuten Aku Ankka silloin kun on hänellä on rahaa, jota on aina joko paljon tai ei yhtään. Keskisellä ei liene pelkoa rahan loppumisesta, mutta avioliittoa ei näytä olevan luvassa, kuten ei ole Aku Ankallekaan. Menestys tosin on kestänyt kauemmin, eikä Vesa ole aiheuttanut katastrofeja edes imagolleen, kun on tässä maassa juoppoihin totuttu.

Joukkoviestimillä on valtava rooli, paljon suurempi kuin kukaan kohdallaan haluaisi ikinä myöntää. Aikoinaan Tanssii Tähtien Kanssa usutti monet osallistumaan jo tammikuussa kursseille kun Antti ”Kanki” Kaikkonen ja Jethrokin oppivat parissa viikossa niin hyviksi. Samanlaisia ilmiöitä on saavutettu myös avokadopastan rantautumisessa arkiseksi kotiruuaksi,  saatu ihmiset tyhjentämään ullakkonsa Huutokauppakeisarille sekä pistetty menestyksekkäästi miehet pukeutumaan pinkkiin kauluspaitaan, joka hetken symboloi uhmakasta, miehekästä, kapinaa normeja vastaan.

Sosiaalinen media vahvistaa kaikkia joukkokäyttäytymisen ilmentymiä. Sosiaalisessa mediassa meistä jokainen elää illuusiossa jonka mukaan juuri minä olen viileän analyyttisesti suhtautuva älykkö, joka ”ajattelee omilla aivoillaan” eikä edes käytä latteita fraaseja luonnehtiessaan freesiä suhtautumistaan.

Suomessa on nähty lyhyellä aikaa kaksi valtavaa uutisoinnin kohdetta joissa kumpikin sai laajat kansanjoukot liikkeelle.

Ensimmäinen oli Burger King, joka mainostikin kuinka on ”Vihdoinkin Suomessa”. Mainos oli todenmukainen sillä ihmiset odottivat amerikkalaista pikaruokaa tuntikausia, kuten kunnon kulinaristit ainakin. Suomessa Burger Kingin pitäisi ottaa pöytävarauksia hallitakseen suosionsa luomaa kaaosta. Kohtalon ivana, samaan aikaan Hans Välimäki sulki asiakkaiden vähyyden vuoksi ravintolansa joka oli palkittu Michelin-tähdellä.

Toinen oli tänään eduskunnan enemmistön puolelleen voittanut lakialoite homoliittojen sallimisesta. Valtaisat massat aloitteen kannattajia eduskunnan eteen kerännyt äänestys oli jo aiemmin saanut lukuisat ihmiset Facebook-profiileissaan vaihtamaan kuvansa ”Tahdon”-sapluunaan ja uusimpana villityksenä on ”Tahdoin”-kuva, jolla kerrottiin että kyllä minäkin kannatin. Asia oli ykkösuutinen kaikissa medioissa ja päätöksen luonnehdittiin olevan ”historiallinen”. Kohtalon ivana kyse oli ensimmäisestä kansalaisaloitteesta joka äänestettiin eduskunnassa menemään eteenpäin, lisäksi kyse oli lakimuutoksesta joka tuli ennalta enemmistön sopiman hallitusohjelman ulkopuolelta. Tämä esimerkki siis osoitti että eduskunnan päätöksiin voidaan suoraan vaikuttaa kansalaisten mielipiteen voimin jos vaan halua on ja asia koetaan tarpeeksi tärkeäksi. Se ei kuitenkaan ollut niin historiallista kuin se että viimeisenä Pohjoismaana ja eräänä harvoista länsimaista, täällä mahdollisesti tulee vuonna 2017 voimaan laki että homot saavat mennä lakisääteisenä käsitteenä avioliittoon sekä adoptoida lapsia.

Ylistävät sanankäänteet historiallisuudesta ja voitosta ovat vastaavia kuin Haaviston presidentinvaalikampanjan aikoihin, jolloin hänen äänestämistään luonnehdittiin kuinka mm. ”tehdään ihmettä”. Äkkiseltään ajattelisi että sotilasansiomitalilla palkittu, Nato-akatemiassa luennoinut ja talouspolitiikaltaan selkeän oikeistolainen presidentti olisi suomettuneessa demarihallinnon maassa se ”ihmeen teko” niin kyse ei ollutkaan politiikasta. Ei ainakaan siis ehdokkaan poliittisista mielipiteistä. Vastaehdokkaana ollut Sauli Niinistö on hetero ja häntä arvosteltiin jo vuoden 2006 vaaleissa siitä että hän on liian Nato-myönteinen ja talouspoliittinen oikeistolaisuuskin oli iso miinus. Tosin ei suurten massojen silmissä tässä maassa mikään ole miinus jos olet homo.

Suomi sekoaa yllättävistä asioista, yllättävällä tavalla.

Siinä missä naiset lukevat muotilehtiä ja pitävät lähes koko suomalaisen kaunokirjallisuuden jollain tapaa kannattavana, miehistä monet lukevat lapsesta lähtien sarjakuvia, pelaavat tietokonepelejä ja katselevat toimintaelokuvia. Toistaiseksi naispelaajien määrä on vähäinen ja sarjakuvagenressäkin he ovat vähemmistönä. Piirtyy selkeä kuva jossa kaunokirjallisuus ja romanttiset elokuvat ovat naisyleisön suosiossa, sarjakuvat ja toimintaelokuvat taas miesten. Karrikoiden jako toki päteekin, mutta katsotaanpa hieman esimerkiksi oman lapsuuteni supersankareita joista toivoin silloin elokuvia ja suomeksi puhuttuja piirrettyjä (olin niin pieni etten ehtinyt lukea tekstejä), mutta jouduin tyytymään lähinnä sarjakuviin. Sittemmin elokuvien suhteen toiveeni riemukseni toteutui ja dubattujen piirrettyjen osalta valitettavasti.  Ei puutu kuin että Batman viäntäisi savoa tai kälättäisi karjalan murteella. Niin, siis millaisia olivat nuo miehiset sankarit jotka taistelivat, useimmiten, toisia miehiä vastaan?

Hämähäkkimies

Hämähäkkimiehenä hilluu Peter Parker, freelance-valokuvaaja jolla ei ole rahaa, rakkautta tai juurikaan kykyä pudota jaloilleen siviilielämässään. Koulussa hän oli nörtti jonka turpaanvetäminen loppui vasta kun hänestä tuli hämähäkkimies, radioaktiivisen hämähäkin purtua häntä. Toisen tarinan mukaan hämähäkkimiehen seitti on toteutettu teknisellä laitteella jonka lahjakas opiskelijapoika rakensi yön pimeinä tunteina kehitellen samalla hämähäkinseittiä vastaavan aineen kotilaboratoriossaan, joskin elokuvassa seitti tuli pureman kylkiäisenä. Niin tai näin, Peterin lapsuudesta saakka rakastama naapurintyttö Mary Jane Watson on megavosu joka on luonteeltaan rempseä boheemi, joskin friendzonettaa Peterin jo teini-iässä. Hämähäkkimieheen Mary Jane kuitenkin ihastuu, jopa rakastuu ja saatuaan tietää että Peter on tämän luottovalokuvaaja, muuttaa hieman käsitystään hänestä. On uudempia sarjakuvia joissa Mary Jane on saanut tietää hämähäkkimiehen henkilöllisyyden ja he asuvat yhdessä. Peteriin ilman supervoimia tai yhteyttä hämähäkkimieheen Mary Jane ei rakastunut missään vaiheessa ja sarjakuvissa kuvataan varsin hyvin myös kilpailua siitä kun Peterin läheiset suhteet hämähäkkimiehen valokuvaajana tulevat ilmi, alkavat niin Mary Jane kuin sen myötä muutkin naiset kiinnostua hänestä ja kilpailla keskenään.

Teräsmies

Ulkonäöltään äärimmäisen hillitty ja sosiaalisissa suhteissaan helposti jyrättävä reportteri Clark Kent on oikeasti ulkoavaruudesta. Sarjakuvan voisi sanoa antavan yksipuoleisen myönteisen kuvan ”maahanmuuttajamiehistä” sanan syvimmässä merkityksessä, mutta toistaiseksi tämä laajuus ei vallitse yleisessä keskustelussa. Clark Kent kokee syvää kiintymystä kollegaansa Lois Laneen joka pitää häntä paitsi nynnynä, myös pelkurina. Loisin päätelmät johtuvat siitä että Clark katoaa aina kun jotain katastrofaalista tapahtuu ja ihailee teräsmiestä. Elokuvissa ja sarjakuvissakin heidän välilleen syntyy taianomainen suhde joka on Lois Lanelle täysin unenomainen fantasia. Hän ei kelpuuta Clarkia missään tapauksessa, joskin välttelee tämän reipasotteisemman työkaverin vikittelyt vain uskollisuudesta teräsmiestä kohtaan.

Batman

Lepakkomiehenäkin tunnettu hahmo on ainoa jolla ei ole varsinaisesti supervoimia. Bruce Wayne on asetehtaan omistajan orvoksi jäänyt ainoa lapsi. Thomas ja Martha Wayne ammuttiin hänen silmiensä edessä katuryöstön yhteydessä ja Bruce traumatisoitui tuosta koko loppuiäkseen ja haluaa koston vimmalla etsiä vanhempiensa murhaajan. Tarina on elokuvaversiona valtavan suosittu, joskin sarjakuvassa Bruce on luokkansa priimus kaikissa luonnontieteissä ja on liikunnassakin jossain akrobaatin tasolla, taistelutaidot huomioiden. Hänen rakastettunsa on Vicki Vale joka pitää Brucen rahoista sekä charmista, mutta vieroksuu häntä tämän playboy-imagon vuoksi. Sarjakuvassa Batman pitäytyy etäisenä Vickiin, joskin Bruce yrittää häntä hurmata erilaisilla hyväntekeväisyystempauksilla sekä antamalla tälle haastatteluja yksinoikeudella.

Johtopäätökset

Kaikkia kolmea kenties tunnetuinta sarjakuvasankaria yhdistää traaginen totuus siitä etteivät he kelpaisi kenellekään, eivät ainakaan saisi aitoa ihailua ja rakkautta osakseen ilman alter egoaan supersankareina. Tavallaan avoimeksi jää myös kumpi on alter ego, supersankari vai nörttimies, sillä kumpikin on rooli joka tukee toista. Lopulta älyllisyys, herkkyys ja hienotunteisuus ovat naisten arvostuksissa toissijaisia verrattuna lihaksikkuuteen ja kykyyn suojella rakastettuaan ylivertaisella fyysisellä voimalla. Tuosta samasta fyysisen voiman käytöstä julkisesti kumpuaa myös yleinen ihailu jonka kohteeksi päätyminen tekee heistä naisten silmissä täysin vastustamattomia. Aran ja ristiriitoja välttelevän supersankarin on kuitenkin siviilielämässään pakko sietää sosiaalinen nöyryytys, sillä paljastamalla henkilöllisyytensä hän vaarantaisi kaikki ihmiset jotka hänelle ovat tärkeitä. Tilanteen tullen hän on taas supersankari joka kulkee uroteosta toiseen ja jonka mystinen olemus herättää naisissa suunnatonta kunnioitusta, jopa etäiseksi jäävä suhde tällaiseen sankariin on naiselle jotain mitä hän ei voi koskaan unohtaa.

Älykkyyskään ei miestä pelasta koska naiset eivät sitä arvosta ellei hän osaa rakentaa laitteita jotka tekevät hänestä muihin nähden ylivoimaisen ja laitteiden tulisi olla sellaisia joita nainenkin arvostaa.  Mobiiliapplikaatioita suunnitteleva supernero ei ole sen vetävämpi kuin onnenonkijoille, mutta bodattu portsarikin on monen naisen satunnainen heikkous. Hienotunteinen, sovitteleva tai fyysisesti heikko mies ei kelpaa sellaisenaan kenellekään, hänellä täytyy olla ainakin rahaa hankkiakseen imagon omalaatuisena miljardöörinä tai yhteys johonkin vaikeasti tavoitettavaan ja ihailtuun hahmoon jotta olisi millään tapaa kiinnostava. Tämä kaava iskostetaan jokaiseen poikaan jo lapsesta lähtien, joskin sarjakuvia luovien aikuisten miesten toimesta ja toteutuukin kohtalaisella tarkkuudella reaalimaailmassa.

Ilmentävätkö sarjakuvat siis maailman armotonta marssijärjestystä vai ovatko ne luoneet mieskuvan jonka vuoksi suoritetaan valtava määrä itsetuhoa ja jonka vuoksi niin moni poika kokee vaikeaksi ilmaista todellisia tunteitaan?

Kansanedustajana oleminen ei ole edes etäältä seuraillen häävi pesti sekään, mutta kyllä se todennäköisesti pelkkänä kansalaisena olemisen voittaa. Kansanedustajilla on sentään mahdollisuus vaikuttaa siihen että heillä on asiat hyvin, vaikka oman työn tuloksena muiden elämä vaikeutuisikin. Harmaasta taloudesta puhutaan paljon, mutta kansanedustajilla on mukavat oltavat kun suurituloiseksi nostavan palkan lisäksi oikeastaan mistään ei tarvitse maksaa itse. Kaverille viiden ruokalajin lounaan tarjotessakin voi pistää kuitin kulunkitilille. Palkansaajalla sen sijaan lounassetelitkin ovat tiukassa syynäyksessä ja yrittäjän on paras rustata nimet ja yrityksen nimet kuittiin jos tarjoaa pullakahvit yhteistyökumppaneille ja haluaa vähentää n. 20 euroa markkinointikuluina.

Poliitikoksi on kuitenkin vaikea päästä ja kansan oikut niin arvaamattomia että tilaisuuden tullen pitää olla röyhkeä ja nopea, jotta saa varmasti kaiken irti. Uusi eduskunta tyypillisesti avaa kautensa korottamalla palkkojaan palkkiotoimikunnan esityksen mukaisesti ja palkkiotoimikunta saa hyvät kokouspalkkiot siitä kun kokoontuu päättämään että heidän palkkioistaan päättäville tulee antaa lisää palkkaa. Nykyisen palkkiotoimikunnan puheenjohtajana on Jouni Ekuri, joka hoitelee tehtävää palkkiovirkana jäätyään eläkkeelle Kuntatyönantajien johtajan tehtävistä. Eduskunnan entinen oikeusasiamieskin on mukana, periaatteessa eduskunnan virkamies ei saa olla päättämässä kansanedustajien palkkioista, mutta entinen toki saa. Kolmatta tuolia lämmittää STTK:n entinen pääsihteeri Raimo Junttila. Piiri pieni pyörii.

Palkkiotoimikunta vertailee aina palkansaajien ansiokehitystä kansanedustajien palkkaan ja toteaa pahimmillaan ettei lisäkorotusta vaalikaudella tulekaan. Vertailusta jäävät pelkän kansanedustajan korvauksen ohelta pois tietenkin kansanedustajien luontoisedut joita muilta verotettaisiin, samoin erilaiset sivutienestit valtionyhtiöissä ja erilaisissa poliittisissa toimielimissä. Normaalia kansalaista haukutaan jos tämä suunnittelee veronsa eli ei maksa niitä enempää kuin on pakko, mutta itselle kahmitaan kaikki edut joita muu kuin kansanedustaja ei voi lakia rikkomatta hyödyntää. Sitten ollaan olevinaan ”kansa pienoiskoossa” vaikka suomalaiset eivät ole keskimäärin niin röyhkeitä ja ahneita kuin heidän valitsemansa edustajat. Jostain syystä tietoa palkkiotoimikunnan omasta kokouspalkkiosta ei löytynyt Eduskunnan sivuilta. Ilmeisesti he siellä ihan pullakahvikorvauksella ovat, vaikka onhan se raskasta päättää että korotetaanko vai pidetäänkö edes ennallaan.

Oletko tavannut poliitikon joka sanoisi ettei yleinen maan etu ole hänelle tärkein, vaan oman puolueen ja sen lähipiirin tavoitteet? Monenko poliitikon olet havainnut toimivan muun kuin puolueensa ja sen lähipiirien edun mukaisesti? Totta puhuen heitäkin on, mutta vasemmistolla on tässä erittäin ohuet näytöt vaikka julkinen huuto heikäläisten parista päinvastaista onkin. Se johtuu tietysti siitä että oikeistossa ymmärretään rahan päälle, huomataan koijaus ja seurataan asioita, siinä missä keskimääräinen vasemmiston kannattaja innostuu kun vasemmistopoliitikko tulee ja sanoo hänelle torilla että oikeistopolitiikka on kamalaa ja lupaa taistella sitä vastaan. Esimerkkinä mainittakoon tällä kaudella hallituksen vielä kuuden puolueen kokoisena ollessa tekemä päätös koko päivän kotona olevien vanhempien lapsilta kokopäivähoidosta oikeuden rajaaminen puolipäivähoidoksi, ellei ole jotain erityistä perustetta tästä poiketa. Oppositiossa ollessaan molemmat vasemmistopuolueet torjuivat uudistusta raivoisasti ja onnistuivatkin julkisen vastustuksen myötä kaatamaan koko hankkeen. Nyt kun molemmat vasemmistopuolueet olivat hallituksessa, he kannattivat tämän täsmälleen saman uudistuksen tekoa, se oli tässä muutaman vuoden aikana muuttunutkin oikeudenmukaiseksi ratkaisuksi, joka nimenomaan auttaa kohdentamaan resursseja pienituloisten ja ongelmaperheiden suhteen. Todellisuudessa kyse oli tietenkin siitä että edellisellä kerralla oli  vaan väärät tyypit päättämässä, silloin ei tietenkään voi olla mistään samaa mieltä.

Tietysti poliitikot eivät vedättäisi ihmisiä niin rajusti jos siitä voisi jäädä kiinni siten että seuraisi jotain konkreettista. Eläinkin ehdollistuu välttämään käytöstä josta sitä rangaistaan ja poliitikko pystynee samaan, vaikka siinä voi jotain hilleriä pidempään kestääkin. Tällä hetkellä lähes kaikki puolueet paitsi kokoomus ja RKP ovat olleet vuosikymmenen vastustamassa raivoisasti ”oikeistolaista” talouskuripolitiikkaa. Tämän vastustuksen seurauksena maamme talous on supistunut, julkinen sektori paisunut ja silti palvelut heikentyneet, velkaantuminen pahentunut ja kasvusta ei ole merkkiäkään. Nyt kevään tullen sitten kisataankin haastatteluissa siitä kuka haluaisi tehdä oikeistolaisinta politiikkaa eli laskea veroja, realisoida valtion omaisuutta yksityismarkkinoille, kilpailuttaa kuntien palveluja yksityisyrityksille  ja lisätä yksilönvapauksia purkamalla sääntelyä. Väliin vaalikeskusteluissa heitellään toki tilkkeeksi vanhaa kunnon tasapäistävää yritteliäisyydestä rankaisemista, mutta taas pikapuoliin uuden sääntely- ja verokohun tullen kerrotaan kuinka ollaan tekemässä sitä mitä vastustamalla on kerätty sulkia hattuun koko vuosikymmen.

Kansan muisti on lyhyt ja usko sitäkin lujempi. Niinpä tässä koko Suomi saakin sitten ansionsa mukaan, eikä mikään muutu ja taas  samat puolueet kehuvat kuinka torjuivat ”oikeistolaisen” politiikan, olipa lasku- tai nousukausi. Kansa pui nyrkkiä verojen, sääntelyn ja viranomaiskontrollin alaisuudessa, mutta lohduttautuu  sillä ettei sentään oikeistolaiseen politiikkaan sorruttu.

Homo on suojassa kaikelta arvostelulta. Poliittisesti väärää mieltä olevaa homoa ei vaan päästetä julkisuuteen väärine mielipiteineen, mutta valtavirtaa  näkemyksiltään edustava homo sen sijaan taputetaan kommentaattoriksi lähes mihin tahansa. Tämä johtuu siitä että enemmistö on periaatteessa niin homovastainen että on jatkuvasti tehtävä mielipidemuokkausta homojen nostamiseksi esiin, tosin kaikki muu mitä Yleisradio ja muu media meille kaikissa muissa asioissa syöttää on totta ja oikein. Siihen sisältyy myös oletus ettei toimittaja tekisi ennakkoluuloistaan uutisia ja käyttäisi kolumnejaan poliittisen agendansa jatkeena, vaikka toki kysyttäessä olisikin mielestään sitoutumaton. Toimittajilla on kuitenkin selkeä rooli miten he kohtelevat haastateltaviaan riippuen mitä sukupuolta, etnisyyttä tai suuntautumista he edustavat.

Julkisuudessa trendinä on toimittajille järjestää asia siten että homo usein kommentoi jotain homoasioita, kuten avioliittolakia, adoptiota sekä sitä kuinka vaikeaa homoilla onkaan. Naiskommentaattoreiden kysymyspatteristo on pitkälti samanlainen, nainen kommentoi siitä millaista on olla nainen sillä ja sillä alalla, naisten etenemistä siellä ja siellä sekä kuinka naisia ei ole vieläkään tarpeeksi joka paikassa jonne vaan joku tulee valituksi. Maahanmuuttajilla, etenkin afrikkalaisilla ja lähi-idänmaalaisilla, on haastatteluissa hyvin samanlainen rooli. Tämän jälkeen onkin kiva järjestellä kampanjoita ja ihmetellä kuinka julkisuudessa homosta nähdään vain suuntautuminen, naisesta vain sukupuoli ja maahanmuuttajasta vain maahanmuuttajuus.

Homojen osalta voitaisiin tehdä muodissa olevaa kiintiöajattelua hyödyntäen aivan uudenlaisia trendikkäitä tuotteita. Turkistuottajana toimiva homo olisi suojassa kettutytöiltä, kunhan hänet brändättäisiin julkisuuteen prameilevana keikarina joka osallistuisi sekä Maajussille morsiameen että Tanssii tähtien kanssa -ohjelmiin. Turkistuotannosta tulisi edistyksellinen ala, jonka arvostelu olisi hyökkäys maailman kaikkia homoja vastaan.

Lihantuotannossa toimiva macho-homo tai mikseipä lesbokin olisi omiaan tekemään vaikka pekoniin kääritystä kasslerista Helsingin trendikuppiloiden kysytyimmäin annoksen. Tehotuotettua lihaa kasvattava homo tekisi tästäkin tuotantomallista trendikästä ja ammatin joka olisi periaatteessa ihan jees sitten kuitenkin.

Ydinvoimalan johtajaksi nimitetty homo olisi omiaan tekemään ydinvoimastakin edistyksellistä energiaa jota vihreätkin innostuisivat tilaamaan samana päivänä kun nimitys julkistettaisiin. Ydinvoiman vastustaminen muuttuisi homovastaisuudeksi, tosin ydinvoiman korvaaminen muilla energiamuodoilla olisi myyräntyötä homoseksuaalien menestystä vastaan.

Osittain minä vähän kärjistin ja liioittelinkin, mutta jos tarkemmin mietitte  niin onko tuo nyt lopulta niin kaukana todellisuudesta. Olemme aika kauan eläneet siinä todellisuudessa että piirteet joilla ei pitänyt olla valintojen tai asenteiden kannalta merkitystä, muuttuivat valinnoissa keskeisiksi kriteereiksi ja asenteissa ainoaksi määrääväksi tekijäksi.

1) Sanotaan että keräystuotolla autetaan nimenomaan lapsia. Yhdeksälle avustusjärjestölle kerätyt kolme miljoonaa euroa tarkoittavat hieman yli 330 000 euron pottia per järjestö. Hallinto- ja keräyskuluja on hieman alle 20 % ja nenien myynnistä n. puolet menee avustustoimintaan. Näin saadaan loppusummaksi yhdeksällä järjestöllä jokaiselle hieman alle n. 270 000 euroa kohteeseen. Onko summa sitten lopulta niin paljon kun huomioidaan että alueet joita autetaan ovat pelkästään Afrikan osalta liki 200 miljoonaa ihmistä kattavia?

2) Suomi lahjoittaa kehitysapua nykyisin hieman yli miljardi euroa vuodessa.  Se tekee aika tarkkaan jokaiselle päivälle saman minkä Nenäpäivä. Tämän lisäksi ovat toki erilaiset järjestöt aina YK:ta myöten sekä toki myös muiden rikkaiden länsimaiden lahjoittama tuki. Jos Nenäpäivällä onkin joku merkitys niin mikä se voisi oikein olla, jos laskuista jätetään pois pelkkä hyvä fiilis?

3) Mikäli kehitysapua halutaan nostaa niin sen tekemällä nykyisin valtion velkaa kasvattamalla saisimme vielä useamman Nenäpäivän vuodelle, ihan vain sillä mitä valtion kirstusta annetaan. Lasten auttamisen osalta toki on paljon empaattisempi meininki Nenäpäivän esiintymisessä ja keräyksessä, samoin kuin pitämällä punanenää pääsee viestittämään olevansa eettinen ihminen. Ainakaan tiedossani ei ole että yksikään toimija jonka kautta kehitysapuvarojakaan menee olisi millään tapaa piittaamatta lapsista, joten onko sen painottaminen erikseen muuta kuin vain tehostusta saada kukkaronnyörit auki mahdollisimman monelta?

4) YLE:n omien sivujen Wall of Fame suurimmista lahjoittajista on mielenkiintoinen. Heti Nordean ja Hewlett Packardin jälkeen suurimman potin keräsi YLE Turku, neljäntenä nuorisokanava YLEX ja kuudentena YLEX Aamu. Suurin osa tuotoista tulee kuitenkin konsertin aikana puhelinsoitoista. En ihan hahmota miksi YLE erikseen valjastaa kanaviaan ja paikallistoimituksiaan vielä lisäksi keräämään asialle jota se pyhittää ohjelmatilaa ja rahoittamiaan tempauksia muutenkin. Jos keräys järjestettäisiin kaupallisella kanavalla niin että pyhitettäisiin aikaa samaan malliin, niin olisiko kertymä suurempi vai pienempi? Nythän mainostaa sai vain jos sattui olemaan iskelmälaulaja tai muu julkisuuden henkilö, samoin jos keräsi pottia päästäkseen Wall of Famelle.

4)  Yle mainitsee sivuillaan kuinka suoraa lähetystä tähdittää mm. 34 tunnettua esiintyjää, eivätkä lukuun edes sisältyneet läheskään kaikki joita nähtiin. Taustarahoitusta Nenäpäivä-säätiölle (os.  Ylen Hyvä Säätiö) kanavoi Ulkoministeriö, joka viime vuonna myönsi ”kehitystietoisuuden edistämiseen” kotimaassa 30 000 euron rahoituksen valtion monopolisoimalle mediakonsernille, joka taas tukee ohjelmatuotannossaan Nenäpäivää. Rahaa siirrellään taskusta toiseen jo rahoitusportaassa, tavalla jota voisi pitää hieman kömpelönä ja tarpeettomana. Monikulttuurisuuden edistäminen on jo kirjattuna YLE:n arvoihin, niin kait sinne yhden 30 000 euroa saisi Nenäpäivää varten ettei tarvitse sitäkin erikseen kierrättää Ulkoministeriön ja oman säätiön kautta ?

Ymmärrän että Nenäpäivä on kiva konsertti ja monesta muutenkin niin hieno asia että siihen pitäisi suhtautua yksipuoleisen kannustavasti. Kuitenkin Nenäpäivään liittyy niin eettisiä kuin taloudellisiakin asioita koskevia järjettömyyksiä, etten ole sen hyödyllisyydestä lopulta järin vakuuttunut. Uskon vaivatta että monikin on tässä vaiheessa lopettanut lukemisen ja todennäköisesti on siirtynyt kommenttiosioon toteamaan jotain sen suuntaista etten haluaisi auttaa kehitysmaiden ihmisiä. Kyse ei ole siitä, vaan siitä onko heidän kurjuudellaan konsertointi välttämättä paras tapa edistää mitään. Lopulta kehitysapuun laitetaan se puolisen prosenttia valtion budjetista, vastaa siis samaa jos 24 000 euroa nettona ansaitseva ihminen käyttäisi johonkin 120 euroa koko vuoden aikana eli lahjoittaisi kymmenen euroa kuukaudessa. Loppu jää tänne ja sisältää myös toimenpiteet kotimaisen avuntarpeen kattamiseen, joka usein nostetaan esiin. Kuitenkaan ihan kaikkia asioita ei voida ratkaista rahalla, vaikka varsin monet kylläkin.

Sitä minä mietin myöskin että onko hyväntekeväisyys hyväntekeväisyyttä vain silloin kun järjestetään suuri konsertti ja näyttävät puitteet? Onko auttamisen kannalta mitättömän summan kerääminen henkilökohtaisilla lahjoituksilla ja yritysten näkyvyyttä edistämällä jotenkin suurempi asia kuin tehokkaan avun vieminen vaikkapa sinänsä tylsän ja näkymättömän budjetoinnin kautta? Jos näkyvyys ratkaisee, niin miksei anneta koko toimintaa mainoskanaville jotka osaisivat tämän hyödyntää aivan täysimääräisesti? Sitäkään en ihan tajunnut että miksi kehitystietoisuuden edistäminen on niin arvokasta kun käsittääkseni koko kehitysapu on pyrkimystä ettei jonain päivänä enää maailmassa olisi valtioita jotka olisivat ainakaan siinä jamassa kuin nykyiset kehitysmaat.  Nenäpäivässä mukana ovat kuitenkin ihan samat järjestöt jotka feissaavat, saavat monesti kotimaaltaan ja muiltakin valtioilta tukea sekä keräävät lahjoituksia muutenkin. Kirkon ulkomaanavulle menee tietty summa verokertymästä joka tapauksessa, sitten on erilliset keräyksen kaikissa jumalanpalveluksissa ja kampanjat päälle. Tähän vielä sitten se normaali kehitysapu ja muut keräykset vuoden mittaan päälle.

Hyvän tekemisen ja maailmanpelastamisen tunnelmasta päätellen täällä tavallaan petyttäisiin pahemman kerran jos kehitysmaat saataisiin nostettua tasolle jossa ne eivät enää tarvitse ulkopuolista apua.