Pyhitän tän päivän tosiaan levolle, treenille ja uudelle kirjalle. Luen aika sykleissä, mutta lukumoodin tavoittaessani luen paljon. Tänä vuonna oon lukenut harvinaisen paljon ja uutena tuttavuutena oon löytänyt dekkarit, että sillä saralla saa heittää suosituksia. Pääsääntöisesti tykkään joko hauskoista tai sitten todellisista kirjoista. Ne aika harvoin kulkee käsi kädessä, siksi tuo ’tai’. Oltiin Rennen kanssa maaliskuussa lomalla Roomassa ja siellä luin kirjan Kiinan kadotetut tyttäret. Kirja oli aika raaka kuvaus Kiinalaisesta kulttuurista ja tyttöjen elämästä siellä. Kirjan tapahtumat oli täysin totta, joka teki kirjasta vielä kauheamman. Itkin useasti kirjaa lukiessani (mm. lentokentällä, mikä oli ehkä hieman hämmentävä näky, koska itku ei ollut kovin pieni ja siro. :D) , koska tarinat tyttöjen ”pakahduttamisesta” (eli siis tappamisesta) ja äitien pohjattomasta surusta oli niin lohduttomia ja uskomattomia. Suosittelen lukemaan, ihan vaikka vaan muistutukseksi, kuinka mahtavaa onkaan olla länsimaalainen nainen.
Taas lähdin jaarittelemaan ihan ohi aiheen. Piti siis kertoa, että Twitterissä olen tutustunut naiseen, joka on asunut Kiinassa ja kirjoittanut siitä kirjan. Omakustannekirjan. Kirja tuli edellispäivänä painosta ja eilen sain sen käsiini. Oon vasta sivulla 54, mutta kirja vaikuttaa hyvin lupaavalta. Palataan vielä asiaan, jahka olen koko teoksen lukenut, mutta hitto kuinka ylpeä ja iloinen Helin puolesta olen! Fiilistelin vain saadessani kirjan käteeni, että tässä se nyt on: kuuden vuoden kirjoitusmaraton yksissä kansissa! Mahtavaa, kun ihmiset tekee unelmistaan totta! Ja mahtavaa, että me sivulliset saadaan nauttia myös niiden unelmien hedelmistä!
Sainpa kirjalleni vielä söpön omistuskirjoituksenkin. :)
Jos tuo Heli Järvenpään kirja kiinnostaa enemmänkin, niin käy tutustumassa täällä: kadotetutkasvot.fi ’ssä. Sieltä voi mm. tilata kirjan kotiin.
]]>
On vain mutkia matkassa, koska en ole järin lahjakas missään taiteellisessa. Renne lohdutti, että osaanhan mä piirtää. Osaan ehkä piirtää, mutta vaan mallista ja sillonkin menee jossain kohtaa hermot ja aloitan ”viivatyöskentelyn”. Tuon termin opin edelliseltä kuvisopettajalta, joka aina kehui viivatyöskentelyäni, koska ei tiennyt sen olevan vain tapa nopeuttaa työn valmistumista.
Toisekseen taiteilijan pitäisi olla hullu ollakseen uskottava. Enkä mä ole hullu! Mä oon tosi tavallinen urheilua harrastava kauneusalan yrittäjä, jolla on hirveä tarve löytää elämäänsä jotain mielenkiintoa lukemalla, haaveilemalla ja etsimällä. Tai jos taiteilija ei ole hullu, kelpaa myös hulluuteen usein liitetty nerous saavuttamaan uskottavuutta. Pieleen menee sekin. Ideoita, näkemyksiä ja ajatuksia riittää, mutta aika usein oon vaan hössähtänyt ja tyhmyyteen taipuvainen.
Enkä mä myöskään halua riistää itseltäni henkeä! Mä rakastan mun elämää, eikä täällä oikein osata arvostaa hengissä olevia taiteilijoita. Ei ainakaan niin paljoa kuin kuolleita. Ja mikä todennäköisyys että kuolen 23-vuotiaana traagisesti? No nyt kun kysyin, niin se todennäköisyys on aika suuri, koska tää villeys ja vapaus tarttuu muhun just pyöräillessä, koska kuvittelen ettei pyöräillessä tarvitse noudattaa juuri mitään liikennesääntöjä.
Asia on nyt kuluttaja-asiamiehen huyppysissä, toivotaan että saan joskus rahani takaisin. Niillä rahoilla sitten ostan sen THE PIKKUMUSTAN, joka sopii kaikkiin juhliin, istuu kuin nakutettu ja näyttää hyvältä vielä kymmenen vuodenkin kuluttua päälläni. Eli siis on sellainen millainenmtuon Meslewin hirvityksen PITI olla.
Sitten Turku viikonloppuun. Rennen kanssa tosiaan juonnettiin SomeTimeAwardsit Logomossa lauantaina, siellä palkittiin vuoden nais- ja miestwiittajat, vuoden parhaiten somea käyttänyt yritys, vuoden somekaupunki jne. Itse gaala oli aivan hulvaton! Meillä OLI valmiiksi kirjoitetut, asialliset juontotekstit ja kaikki, mutta tekniikka petti sen verran pahasti, että meidän juonto oli lähinnä naurua ja hämmennystä. Palkinnot kuitenkin jaettiin ja hauskaa oli! Mitäpä sillä muulla edes niin väliä.
Kuva: Piritta Seppälä, twitterissä @piritta
Jos et vielä ole Twitterissä, niin liity! Niin hullulta kuin se kuulostaakin, oon saanut sitä kautta ystäviä, kavereita, asiakkaita, tovereita, ideoita, vinkkejä, tsemppausta, vertaistukea, KAIKKEA. Ja lähes kaikki on positiivista! Siltä ainakin tänään tuntuu, kun on eilen taas tavannut näitä ihania, ihania tyyppejä, joihin on tuolla virtuaalisessa maailmassa tutustunut.
Logomossa tuon SomeTimen lisäksi oli jotkut suunnittelumessut, jossa suomalaiset suunnittelijat möi tekemiään ~asioita. Pääosin koruja ja vaatteita, joista tietysti tein ihan superlöytöjä! Toinen löytö oli Palonilta ostamani hopealusikasta tehty sormus, johon en voisi olla enää yhtään enempää rakastunut! En enää muista suunnittelijan nimeä, mutta Palonin kautta näitä pystyy ostamaan. Hintakaan ei mielestäni ollut paha, 62 euroa, kun huomioi tämän olevan käsin tehty ja ehtaa hopeaa.
Toinen mainitsemisen arvoinen juttu oli Nikkotakko: aivan ihania koruja, ihanin aihein! Myös todella hämmentävin aihein, kuvissa oli Spedeä, Vesa-Matti Loiria, kekkosta, lehmää, kärpästä, laivaa, hamsteria… Itse ostin Frida Kahlo -korvakorut ja otin tämän naisen käyntikortin, koska hän tekee koruja myös omilla kuvilla. Mulla on synttärit ihan nurkan takana, niin ehkä Renne voisi ”yllättää” mut esim. Kristoffer -kaulakorulla. ;)
Loppuun on vielä tehtävä ravintolasuositus: mikäli tykkäät pizzasta ja pidät tyylikkäistä paikoista, hakeudu Tintåån! Me juuri oltiin Italiassa ja silti lähtiessä mietittiin, että syötiinköhän juuri elämämme parhaat pizzat. Aivan uskomattoman hyvää ruokaa kohtuuhinnoin! Syötiin kumpikin pizza ja otettiin jälkiruuat päälle ja silti pärjättiin alle viiden kympin! Meeppä täällä Stadissa syömään tollasta gourmeeta, niin viiskymppiä menee pelkästään siihen, kun avaa raflan oven.
Kuva: Kira Hagström, twitterissä @kirahagstrom
Terkuin reissussa rähjääntynyt Iida
]]>
Aloitetaan siitä ekasta itkusta; maanantaina olin lähdössä normaaliin tapaan töihin, mutta jostain kumman syystä tuli ulko-ovella fiilis, että täytyy ottaa jo tänään vara-avaimet töihin mukaan, jotta varmasti muistan antaa ne kynsiteknikolle heti kun pääsee työnsä torstaina aloittamaan. Mun fillarissa on iso etukori, jossa säilytän käsilaukkua yleensä avoimena ihan helppouden/laiskuuden vuoksi. Kun olin saanut pyörän auki, heitin avaimet avoimeen laukkuun ja menoksi. Työpaikan pihalla huomaan, ettei avaimia ole enää missään. LUOJAN KIITOS mulla oli taskussa ne liikkeen vara-avaimet, joiden avulla sain kamat ja koiran sisään, jotta pääsen ilman kantamuksia polkemaan reittiä takaisin ja noukkimaan avaimet takaisin. No, arvatkaa löytyikö? Ei -pä tietenkään.
Paniikkisoitto Rennelle, joka lupasi soitella löytötavaratoimistoihin ja poliisille päivän mittaan, koska itse olin aamusta iltaan kiinni omissa töissä. Luppoajalla rustasin kadonnut -ilmoituksia, joita kotimatkalla kiinnittelin bussipysäkeille, puihin, sähkökaappeihin jne., niitä rustaillessa alkoi hahmottua kuinka idiootti ihminen onkaan, kun pitää KAIKKIA elämänsä avaimia samassa nipussa. Siinä nipussa oli kotiavaimet, varaston avaimet, työavaimet, roskiskatoksen avaimet, pyörän avaimet, KAIKKI. KAIKKI.
Tiistaina tarkastin poliisit ja löytötavaratoimistot, mutta niitä lähinnä huvitti kuvitelmani siitä, että avaimet löytyisi niin nopeasti heiltä. Keskiviikkona kesken työpäivän sain puhelun nuorelta naiselta, joka oli maanantaina ottanut avaimeni talteen heidän rapun edestä luullen niitä naapureidensa avaimiksi, mutta koska kukaan naapureista ei ollut ilmottautunut rapussa olevan löytynyt -ilmoituksen myötä, oli hän nyt viemässä avaimia löytötavaratoimistoon, mutta huomasi ilmoitukseni bussipysäkillä juuri ennen sitä. Voi sitä onnen ja helpotuksen määrää! Vein löytöpalkkioksi pussillisen kampaamotuotteita ja lupaan pilkkoa avaimeni pienempiin nippuihin, jotta on sitten vähemmän perseestä jos joku vielä katoo!
Ja sit siihen kivaan itkuun; Micaela aloitti eilen, eli torstaina, työnsä tuolla mun liikkeessä. Hän on tästä lähtien paikalla aina loppuviikot,eli torstaista lauantaihin, mikäli vaan asiakkaita riittää. Oon työskennellyt tuossa liikkeessä kauan ihan yksinäni, joten on aika kivaa saada työkaveri, jonka kanssa voi jakaa kaikkea arkista kahvinkeitosta ovien sulkemiseen. Tänään meillä kummallakin oli ihan täysi päivä, joten ihmisiä, säpinää, vilinää, puhetta ja naurua riitti! Asiakkaiden hankkiminen on niin kovan duunin tulos, ettei täydestä parturi-kampaamosta voi kuin iloita. Meillä/mulla oli yksinkertaisesti niin mahtava työpäivä, että itkin onnesta kun pääsin kotiin. Hölmöä, kuinka tunteisiin yrittäjyys usein menee! Se on samalla niin kamalaa ja niin ihanaa. Enimmäkseen onneksi ihanaa. :)
Huh. Vaikeaa olla muuta kuin maailman onnellisin, kun töissä on mahtavia asiakkaita/kollega ja kotona näitä rakkaita. Toivottavasti en oo jo liian imelä.
Enhän oo? Oonko muka?
Hyvää viikonloppua!
Rentoutukaa!
Ja kellukaa!
]]>Tää maailma on kyllä hullunkurinen!
Iltapäivälehdet ja sosiaalinen media varsinkin. Välillä (aika useinkin) tuntuu, ettei me osata yhtään iloita toisten puolesta, että mieluummin halutaan löytää jotain nasevaa sanottavaa, joka ei missään nimessä saa olla positiivista, koska positiivisuushan on ihan perseestä.
Aloitin siis aamuni sillä, että luin Ilta-Sanomien Facebook -sivuilta, mitä AIKUISET ihmiset olivat kommentoineet kysymykseen: ”voittiko oikea tyttö?”
Kommenttien tason voitte vain kuvitella. Ja jollain typerällä tavalla sen ymmärtää. Niille, jotka kommentteja kirjoittaa, Bea on vain kaunis tyttö, joka on leikkiin lähtenyt ja saa nyt leikin kestää. Bea on heille kaukainen missi, joka on ehkä vaikea nähdä inhimillisenä olentona, joka loukkaantuu ja haavoittuu siinä missä me kaikki muutkin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi Lola Wallinkoski, joka itse on ollut tuo paikkaansa mediassa hakeva tuore missi, on aina lyttäämässä ja haukkumassa kaikki! Nytkin! Kun Lolan suosikki ei voittanutkaan, niin Lola on kertomassa TOTUUKSIA iltapäivälehdessä kuinka Bea voitti äitinsä ansiosta, joka on itsekin entinen Miss Suomi. Voi helvetti! Kuka ikinä kuseekaan Lolan muroihin, voisi sen ystävällisesti lopettaa. Tai ymmärtäisipä Lola olla edes joskus hiljaa, niin ei aina kuulostaisi noin katkeralta idiootilta! Onko kukaan koskaan kuullut ylipäätään mitään positiivista/rohkaisevaa/inspiroivaa hänen suustaan? Käsi pystyyn aina kun näin tapahtuu! Veikkaan, ettei liiemmin tarvitse viittailla.
Mutta onnea Bea. Olet kruunusi ansainnut!
]]>Aamun Hesarissa on niin uskomattoman hyvä kirjoitus kieroutuneista kauneuskilpailupalkinnoista, että tämä on jaettava tältä istumalta. Varsinkin viimeistä virkettä lukiessa huusin ääneen ”NIIIIINPÄ!”
Toivottavasti saatte selvää.
Aamulla herättiin ilman kelloa myöhään ja lähdettiin Kristofferin kanssa aamulenkille. Käyn joka aamu aamulenkillä, oli sää tai herätysaika mikä tahansa. Oon käynyt vuosia. Se on rutiini, josta en toivottavasti luovu ikinä. Tänään meidän vakiolenkki, pituudeltaan 9,3 kilometriä, kesti kuitenkin jokseenkin kauan. Pysähdyttiin välillä nauttimaan maisemista, heiteltiin vähän keppiä, käytiin siinä koirapuistossa, johon Kristoffer on useasti halunnut mennä, mutta johon ei ole ollut aikaa pysähtyä. Voi onnellisuus.
Kaverini kerää Facebook-kansioon kuvia hashtagilla #100happydays. Idea on siis lisätä kuvia satana päivänä asioista, jotka tekee onnelliseksi. Tämä henkilö lisää lähes päivittäin kansioon kuvan, joten kansio pomppaa aika usein mun virtaan. Kansion alaotsikkona on: ”Koska onnea on, siinä pitää vaan muistaa kellua.”. Tuota lausetta oon useesti jäänyt pohtimaan. Tai sen paikkansapitävyyttä. Pitää ehkä kirjoittaa tuo lause jääkaapin oveen, jotta muistaa kellua senkin jälkeen, kun kaverini haaste on loppunut.
Nyt lähden pakkaamaan laukkua Kotkaa varten, jonne me ollaan suunnistamassa tänään yhden yön rakkauslomalle. Shoppailuvinkkejä otetaan vastaan huomista silmällä pitäen, sillä Renne on koko päivän juontohommissa jossakin Kotkan äijäpäivässä, eikä mua välttämättä huvita viettää siellä koko päivää. Ainakaan tapahtuman nimen perusteella. :D
-Iida
PS. Muista kellua!
]]>Ongelmani blogaamisessa on, ettten keksi aiheita. En tiedä ketkä blogiani lukee, enkä tiedä miikä ihmisiä kiinnostaa. Ongelmani blogaajana on myös häpeä. Kaikki parhaat selfiet jää ottamatta, koska en kehtaa. Kaikki parhaat hetket jää kuvaamatta, koska en kehtaa vaatia lähipiiriä kuvaamaan. Kaikki parhaat jutut jää kertomatta, koska pelkään ettei toinen osapuoli tykkää aiheen kirjoittamisesta.
Sain ideani tähän blogikirjoitukseen tapahtumassa, jossa hiljattain olin, (puhun kautta rantain, vaikka tämä henkilö varmasti itsensä tunnistaa, mikäli blogiani eksyy lukemaan) siellä tapahtumassa oli siis henkilö, joka oli varustautunut kameralla, koska halusi kuvata tapahtuman, jotta voi tehdä siitä blogikirjoituksen. Fine. MUTTA hän videokuvasi koko tapahtuman ajan itseään videokameralla, välillä otti valokuvia (siis edelleen vain itsestään) ja kun tiilaisuus oli ohi, jäi hän kuvaamaan itseään vielä paikan päälle muiden poistuessa. MITÄ HELVETTIÄ? Mitä tämä henkilö edes tekee kaikella sillä materiaalilla? Vai käytetäänkö siitä materiaalista vain noin prosentti -ja tietysi vain niitä kuvia, jossa näytetään paljon kauniimmalta ja hoikemmalta kuin normaalisti? Ja mistä se asiasisältö tuotetaan, kun kaikki keskittyminen meni sen asian kuvaamiseen, eikä siitä nauttimiseen?
No niin tai näin, tässä omaa elämääni kuvin.
PS. Kuvat on otettu iPhonella, niiden ottamiseen ja käsittelyyn on käytetty noin 10 sekuntia per kuva.
Pääsiäinen Aurassa. Siskon tytön kanssa reippailtiin ja mentiin juosten/pyöräillen mammalaan. Matkaa oli reilut 11 kilsaa ja silti aikaa meni alle tunti. Hyvä me! :)
Aurassa mulla oli ensimmäinen vapaasyöntipäivä. Voin kertoa, että tuli syötyä! Äiti oli laittanut koko perheelle ruuan ja ostanut suklaata enemmän kuin olisi tarpeen. Siinähän se koko päivä meni, syöden ja pelaten perheen kesken.
Muutenkin treenit/lenkit/syömiset on sujunut ihan hyvin. Paino junnaa kaikesta huolimatta aika samoissa, joten tänä viikonloppuna saan vaan yhden vapaan aterian. Oon yrittänyt kuumeisesti miettiä mikä se ois, muta en vaan keksi. Luultavasti karkkia, karkkia, karkkia. :D
Töissäkin on saanut tehdä vaikka mitä ihanaa ja keväistä. Siellä muutenkin käy vähän uudet tuulet, kun 8.5. mun kampaamossa aloittaa ihan superhyvä kynsiteknikko Micaela Pettersson. Micaela on käynyt nyt tekemässä mulle kahdet kynnet ja oon enemmän kuin iloinen. Paitsi että Micaela on hyvä tekijä, hän on myös nopea ja edullinen. Että tervetuloa vaan kaikille mun kampaamoon. :)
Alemassa kuvassa näkyy ensimmäiset Micaelan mulle tekemät kynnet. kun kuva otettiin, mula oli ollu noi kynnet jo kuukauden!
Nyt alkaa menemään niin oman firman mainospuheeksi, että parempi jättää tämä kirjoitus tällä kertaa tähän. :D Muistakaa kommentoida, kysellä, kertoa, mitä vaan, että saisin enemmän ideoita kirjoittamiseen ja tietoa siitä, mikä teitä, lukijoita, kiinnostaa. :)
-Iida
Loppuun vielä yks hassu kuva Kristofferista. Tsihih.
]]>
Perjantaina olin A-studion vieraana web-kameraan välityksellä: aiheena oli e-pillerit ja niiden ei-toivotut sivuoireet. Olin siinä siis kertomassa omista negatiivisista kokemuksistani, joita sitten lääkärit oli vähättelemässä. No, ei aivan, mutta kuitenkin. Jos kiinnostuit enemmän, niin jakso löytyy Areenasta. Toki saa myös kysellä tarkempia kysymyksiä.
Lauantaina pääsin kihartamaan bloggari Reetta Ekströmin hiuksia. Reetta oli ihan mahtava tyyppi! Tajusin sen viimeistään silloin, kun huomasin halaavani häntä hänen lähtiessä. Ihan kuitenkaan jokaista asiakasta tuu halattua…
Loppu lauantai ja koko sunnuntai menikin Kultsalla Nordic Fitness -kisoissa. Lavalla oli muutamiakin tuttuja, mutta eniten kannustin Mirja Heinosta, jolle sain laittaa aamusta hiukset kisakuntoon. Ihan mahtia päästä kurkkimaan vähän kulisseihinkin! Oon niin innoissaan vieläkin!
Vähän jännitti mennä Mirjan viereen seisomaan… No, luojan kiitos en näytä ihan niin löysältä ja isolta kun voisin näyttää tollasen timmiyden multihuipentuman vieressä.
Tässä kuvassa näkyy myös se mun THE valmentaja, joka on luvannut mun kesään mennessä olevan vielä paremmassa kunnossa kuin nyt. Ja onhan hän myös Mirjan kunnon takana, joten sanoisin olevani hyvissä käsissä.
Enkä ainakaan tekosyitä onnistumiselle keksi; yllä olevassa kuvassa syön suolatonta kanaa ja jäistä riisiä ilman mitään syömisvälineitä katsomossa. Voi vierusttoverit, piti mua varmaan hulluna!
Ja tässä vielä kuva tältä maanantai-illalta, kun käytiin Rennen kanssa kahden tunnin jooga/meditointi -illassa. Tuli ihan tarpeeseen ton hulinahälinä viikonlopun jäljiltä. Pus!
]]>Uskon myös, että aika harvasta ihmisestä pystyy arvioimaan pelkkää ulkonäköä. Muhun ainakin vaikuttaa ihmisen luonne ihan hirveästi. Vai tiedätkö sä jonkun täydellisen kusipään, joka kuitenkin ois sun silmissä maailman kaunein?
Kauneusihanteista tuli mieleen sunnuntai, kun olin yhtä raivoa katsoessani Tähdet tähdet -ohjelmaa. Vilkuilin siinä samalla Twitteriä ja kun vuorossa oli Olli Herman, näytettiin kuvissa hänen vaimoaan, joka istui yleisössä. Mitä tekee livetwiittaajat? Alkaa keksiä tästä täysin ulkopuolisesta naisesta jos minkäkinlaista solvausta koskien hänen ulkonäköään. MIKSI? Ja MIKSI ne twiitit saa kannatusta ja suosiota? Argh!
Joku fiksu saattaa tällä hetkellä miettiä, että mikä minä olen sanomaan toisten ulkonäön arvioinnista mitään, mutta omasta mielestäni mä nimenomaan olen sanomaan, koska olen ollut ottajana ja antajana näissä asioissa. Kantapää on hyvä opettaja. Ja tietenkin myös kohteeksi joutuminen.
Pitäis aina muistaa ulkonäön olevan lähes kaikille arka paikka. Ulkonäkö aika harvoin on valinta. Ja vaikka oiskin, niin tehkööt kukin itselleen niinkuin parhaaksi näkee.
-Iida
PS. Näytät ihanalta!
]]>