Varmaankin yhtä kauan kuin ihminen on abstraktiin ajatteluun ja joutavaan haikailuun kyennyt, on haaveiltu ikuisesta elämästä. Onko taustalla kuolemanpelko vaiko puhdas uteliaisuus nähdä, mitä ne seuraavat sukupolvet keksivät, en tiedä, mutta itselleni tuollainen ikuisen elämän havittelu on jotenkin tosi vieras ajatus. Minä en vaan millään tasolla pysty keksimään yhtään syytä sille, miksi haluaisin elää ikuisesti, tai edes pitkään.

Tavallaan tuo käsittämättömyys kumpuaa siitä, että saan aina jonkinlaisen allergisen reaktion lukiessani juttuja ”näin elät kauemmin” tai ”se ja se lyhentää elinikääsi sen ja sen verran”, varsinkin kun ne elämääni lyhentävät jutut ovat hyvin usein sellaisia, joista nautin. Olenkin ihan julkisesti tunnustanut olevani hedonisti, jolle nautinto on elämän pituutta tärkeämpi juttu.

Hedonismini ei ole mitään ökyilyä tai ylellisyydessä rypemistä, vaikka ylellisistä asioista pidänkin, vaan pikemminkin kyse on aivojen palkitsemiskeskusta hivelevien kokemusten ja elämysten rakastamisesta. Hedonistisen mieleni saa orgastiseen hurmioon ihan niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin upealla maisemalla, hyvällä ja rauhallisella fiiliksellä, puhtaalla kodilla, sielukkaalla musiikilla ja pitkällä kävelylenkillä kauniina kevätaamuna.

Nuo tuskin lyhentävät elinikääni, mutta mutta…

Voi pyhä Luojani, että minä rakastan hyviä viinejä (pakko suositella yhtä tämän hetken lemppareistani eli Feudi di San Marzano Primitivo 2012, sillä Alkon setä pelotteli, että jos sitä ei myydä tarpeeksi, se poistuu valikoimasta!). Minä rakastan hyvää pihviä, medium rare. Voisin itkeä onnesta, kun pistän suuhuni biitin mehukasta lihaa ja tajuan, että törmäsin juuri taivaallisen onnistuneesti laadukkaasta lihasta valmistettuun pihviin. Rakastan myöskin niitä hetkiä, kun kenelläkään ei ole mihinkään kiire ja voi korkata skumppapullon aamupäivällä kello yksitoista, ja ihan ilman mitään syytä. Tai noh, kippistäessähän voi aina todeta, ”la vie est belle” tai ”la dolce vita” tai ”ka on se vaan tämä elo muajaalle”.

Rakastan helliä kosketuksia, sillä iho on ihmisen suurin elin ja sitä kuuluu koskettaa. Rakastan kylpeä pitkään. Otan kylpyyn mukaan lasin punaviiniä ja kuuntelen musiikkia. Suosikkejani kylpyseuralaisista ovat Diana Krall ja Carla Bruni.

Ja entäs ne iltapäivät välimerellisessä miljöössä, kun aurinko alkaa laskea ja olet nautinnostasi väsähtänyt ja loikoilet lämpöisellä terassilla. Tekisi mieli nukahtaa, mutta sielu sanoo, ”ELÄ!” ja menet suihkuun ja meikkaat ja pukeudut. Menet syömään, elät ja olet rakastunut.

Ja ne pitkäksi venähtävät illat ystävien ja tuttavien tai perheen parissa! Kiivasta keskustelua, liian monta olutta ja snapsukkaa.

Ja tietenkin olen minäkin joskus poltellut marihuanaa, kuten varmaan suurin osa ikäluokastani on tehnyt. Nautin siitä. Ikävä on niitä aikoja, kun kikatettiin kippurassa ja luultiin, että Bob Dylan piti konserttia pöytämme äärellä.

Voi turmion tie sentään, että minä rakastan kaikkea sitä, mikä todennäköisesti lyhentää elinikääni radikaalisti, mutta minua ei valitettavasti (tai onneksi) kiinnosta pätkääkään se, kuinka kauan mahdollisesti elän. Minä voin kuolla huomenna tai elää 95 vuotiaaksi.

Enkä minä ihan täysin edes ymmärrä, minkä takia ihmisiä kannustetaan elämään mahdollisimman kauan, kun rahaa ei vanhustenhuoltoon ole ja eläkkeidenkin maksujen kanssa tulee tulevaisuudessa olemaan vähän niin ja näin. Eikö se yhteiskunnan kannalta ole parempi, että ihmiset eläisivät suhteellisen toimintakykyisen, mutta lyhyehkön elämän? Ja olen kyllä vähän sitäkin mieltä, että elämällä elostelu on myös erityisen oiva kannustin, jotta ihmiset haluavat tehdä elämässään jotain.

Minun mielestäni on myöskin varsin huolestuttavaa se, kuinka paljon ihmiset sairastavat syöpiä ja mielenterveydellisiä sairauksia, kun yleensä ne romahtajat ja monesti syöpäpotilaatkin ovat niitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita oikein syömällä sydänystävällistä kevytmargariinia ja tupakointia ja ranskalaishenkisiä iltapäivähiprakoita välttäen. Osa ihmisistä vaan stressaa käsittämättömän paljon sitä, että kuinka kauan se henki pihisee ja lopputulos on sitten syöpä ja masennus. 

Älkääkä käsittäkö minua väärin. Olen aina ihaillut sitä elämänkokemusta, jota vanhoilla ihmisillä on. Yksi elämäni rakkaimmista ihmisistä oli Hilma-mummoni, joka kuoli pari kesää takaperin 92 vuoden iässä. Hän muisti, kun Svinhufvudista tuli presidentti ja hänellä oli veteraanitunnukset talvisodasta. Mummo teki suunnilleen asiat just päin vastoin kuin virallissuositukset antavat ymmärtää. Voi ja täysmaito olivat päivittäisessä käytössä, tupakkia mummo poltti suurimman osan aikuisiästään, liikuntaa hän harrasti eläkkeelle jäätyään tasan sen verran, kun mitä ukille nalkuttaminen leukaluita loksutti ja elämänasenteen positiivisviritteisyyttä kuvastaa ehkä erityisen hyvin se, että noin vuodesta 1992 alkaen hän muisti mutista, ”minä se en ens kessee niä.”

Mikä on kirjoitukseni pointti, niin se, että minusta on väärin, edesvastuutonta ja suoranaisesti hanurista, että tässä terveysvouhotuksessa unohdetaan täysin se fakta, että ne ihmiset, jotka haluavat nauttia elämästä muutenkin kuin paistamalla rypsiöljylurauksessa kurkkua ja leikkiä sen olevan jokin kulinaristinen nautinto tai jotka eivät saa kuntosalilla irti mitään muuta kuin fiiliksen ”yksi, kaksi, kolme, mitä helvettiä minä tuhlaan elämääni tätä laitetta vemputtaessa”, kokevat tämän yhteiskunnan ihan kamalan ahdistavana.

Toki tämä nihilistinen asenne hivelee joidenkin suomalaisten auktoriteettiuskovaista ja protestanttista mieltä, mutta kun me kaikki emme ajattele niin. Uskon, että kaapissa on meitä hedonisteja todella valtava lauma, ja toivoisinkin, että me kaikki Suomen hedonistit ja pahikset uskaltaisimme sanoa, mitä me oikeasti tästä rajoitusten, pelottelun ja pahoinvoinnin yhteiskunnasta ajattelemme. Mitä meidän tarvitsee pelätä?

http://youtu.be/riXYWLo622w

Noin kirjoitti blogissaan vuonna 2002 eurooppaministerimme Alexander Stubb.

Tuolloin Stubb oli nuori ja innokas EU-asiantuntija. Vuoteen 2014 ja eurovaaliehdokkuuteen mentäessä on ikä kai tuonut malttia ja viisautta Alexin päähän, sillä nyt hän on (älyllisen epärehellisesti?) sitä mieltä, että ei liittovaltiokehitykselle.

Keskustakaan ei enää kannata EU:n liittovaltiokehitystä, vaikka aiemmin suhtautuminen liittovaltiokehitykseen on ollut vähintäänkin outo. On kyllä vastustettu, mutta Vanhasen johdolla sidottiin Suomi kansalta kysymättä Lissabonin sopimukseen ja europarlamentissa on istua nakotettu liittovaltiomyönteissä ryhmässä. Jopa talouskomissaari ja eurovaaliehdokas Olli Rehn vaihtoi pukunsa rentoon neuleeseen ja totesi, että jos joku vielä väittää, että keskustan europarlamenttiryhmä Alde muka kannattaa liittovaltiokehitystä, niin vanhentuneella tiedolla ratsastaa. Mieli on muuttunut. Kukaan ei kannata liittovaltiokehitystä, ei ainakaan yksiselitteisesti.

Mieleeni muistuivat viime syksyiset Björn Wahlroosin sanat.

”Tiivis liittovaltio on suurin uhka EU:n kehittymiselle. Sitä ei aja kukaan muu kuin Brysselin byrokraatit. Ne, jotka ajavat voimakkaasti liittovaltiokehitystä, tuottavat tulevaisuudelle luultavasti suurempia uhkia kuin ketkään muut.”

Ja kukapa ei Brysselin byrokraatti haluaisi olla. Kasvoton, anonyymi ja epädemokraattisesti virkaansa päätyvä taho, jolla on valtaa, joka kasvaa sitä mukaa, mitä tiukemmin jäsenvaltiot Brysselin ohjaksissa ovat. Ei paha pesti, jos valta kiehtoo. 

Wahlroos nosti esiin myöskin tärkeän pointin: missään EU:n jäsenvaltiossa ei liittovaltiokehityksen kannatus kovinkaan merkittävää ole. Liittovaltiota vastustavia äännähdyksiä onkin nyt (yllättäen vaalien alla) kuulunut sieltä sun täältä. Hätä varmistaa oma jatkopesti Brysselissä tai maanpako Brysseliin pakottaa jaakonsaaret ja alexit hokemaan ”ei liittovaltiokehitykselle”, sillä liittovaltiota ei oikeasti kukaan halua. Ammattipoliitikotkin ovat sen verran älynneet, että liittovaltiokehityksen vastustus ympäri Euroopan on hyvin vahvaa, mikä onkin pakottanut ehdokkaat ja puolueet vastustamaan federaatiota, jos mielii vaaleissa menestyä. Äänestäjien huonoon muistiin ja heikkoon ymmärryskykyyn on luja uskominen ja sanokaapas minun sanoneeni, nämä kriittiset näkemykset unohtuvat sillä sekunnilla, kun äänet on laskettu.

Valitettavasti keskustelusta unohtuu kuitenkin usein se, että me olemme jo jonkinlaisessa liittovaltiossa. EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet niin moneen sopimukseen ja sitoumukseen, että nämä integraatiokehityksen uudet vastustajat voivat aivan pokkana kertoa vastustavansa liittovaltiokehitystä, kunhan muistavat olla puhumatta esimerkiksi Lissabonin sopimuksesta, mikä jo sellaisenaan on liittovaltiomuotoisen Euroopan Unionin perusta, sopimus ja perustuslaki, joka voidaan tarvittaessa jopa jyrätä kansallisten perustuslakien yli.

Enpä siis voisi olla enempää yhtä mieltä Jussi Halla-ahon kanssa siitä, että jeesustelu EU:n liittovaltiokehityksestä on oikeastaan melkoisen turhaa, sillä EU on jo liittovaltio. Jokainen voi puolestani lueskella sen Lissabonin sopimuksen läpi ja väittää sitten pokkana, etteikö tässä nyt jo liittovaltiokyhäelmässä elettäisi.

En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu, jos aidosti liittovaltiovastaiset voimat saavat kriittisen rajan ylittävän menestyksen kevään vaaleissa. Mitä jos demokraattisesti valitut edustajat sanovatkin, että ei, me emme halua liittovaltiota, vaan haluamme säilyttää kansalliset valtiomme ja turvata kansallisen päätöksenteon ensisijaisuuden? Onko Euroopan Unionilla enää mahdollisuutta ja kykyä taipua demokratian mukaiseen järjestykseen vai voiko demokratian jyrätä sieltä, missä oikeasti päätöksiä tehdään?