Kuluva, kohta loppuva vuosi on toteuttanut enemmän unelmiani kuin muut vuodet aikaisemmin yhteensä. Suurimpana toteutuneista unelmistani on se, että saan kirjoittaa ja tekstejäni luetaan. Ihmiset lähettävät minulle ihania viestejä, joissa kertovat oman tarinansa erostaan tai surkeasta iskuyrityksestä. Ihmiset kiittävät siitä, että olen pukenut heidän kokemansa tunteet sanoiksi. Yritän vastata jokaiseen asialliseen palautteeseen, vaikka se alkaa olla jo hankalaa ja aikaa vievää. Te, rakkaat lukijat, mahdollistatte unelmani. Ilman teitä kirjoittaisin edelleen pöytälaatikkoon. Voitte jatkaa tarinoiden lähettämistä ja muuta mukavaa turinointia jättämällä kommentin tänne, etsimällä minut suomi24stä tai pistämällä pullopostia. Mailikin käy. Osoite on datingeeva@outlook.com.

Minä puolestani jatkan rakkauden etsimistä. Saatan olla jo jäljillä. Olen viime aikoina tutustunut nimittäin ihan mielettömiin miehiin kotisohvalla istuen. Istuipa yhtenä iltana vieressäni komeaa ja hyvää seuraa. Kumosimme lasin viiniä ja keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Okei. Kumosimme viiniä useamman lasillisen, mutta niin hyvässä seurassa joskus käy.

Suosikkitreffeikseni nousee nykyään ylivoimaisesti juuri tällaiset ”lasi viiniä, ei häiriötekijöitä” -treffit. Viini poistaa hieman mahdollista jännitystä. Voi puhua vapaasti, kuulee mitä toinen sanoo. Pullon tyhjennyttyä voi joko lopettaa treffit tai hakea viinitelineestä uuden pullon. Tai voihan sitä sitten muutakin. Niin kuin vaikka pelata korttia tai trivial pursuitia. Tai paistaa lättyjä. Voi ihan varovasti vähän pussata. Siinä vaiheessa alkaa sitten huomaamaan, onko sitä kuuluisaa kemiaa. Parhaimmillaan vatsan pohjassa alkaa vähän tuntumaan lepatusta ja olo alkaa muistuttaa vuoristoradan kyytiä. Tai sitten avasitte liian monta viinipulloa.

Hyvien treffien jälkeen sitä alkaa miettimään, oliko ne treffit myös sen toisen mielestä hyvät. Minä en ainakaan ole oppinut vielä yhtään ymmärtämään miehistä, mitä ne meinaa. Treffit voi mennä putkeen, jatkua toista vuorokautta, hymyilette kuin silakat piimätuopissa ja pussailette virnistellen, hassuttelette ja kaikki on ihan super. Jaatte salaisuuksia ja kerrotte hassuja pikkufaktoja itsestänne. Kerrot, että pienenä haaveammattisi oli Miss Suomi ja kun teet hymiön puhelimella, teet sen myös omilla kasvoillasi. Mies kertoo, että itkee Titanicia katsoessaan ja letut alkaa vääntämään vatsaa. Nauratte ja pussaatte ja mietitte milloin näkisi seuraavan kerran ja mitä silloin tekisi. Treffit loppuu. Sitten siitä miehestä ei enää kuulu mitään.

Tänä jouluna tunnen itseni niin onnekkaaksi, että toivon itselleni lahjaksi vain valkosipulipuristimen. Kaikille muille toivon edes hippusen sitä onnentunnetta, joka valtaa koko kehon ja saa suupielet hymyyn. Sellaisen hetken, kun yrittää keskittyä johonkin, mutta ajatukset karkaa johonkin ihanaan. Viesti saa vatsalaukun heittämään kuperkeikan. Sellaisen tunteen, että ei malta mennä nukkumaan, kun haluaa vain piehtaroida onnessa ja todellisuus on vain niin paljon parempaa kuin uni. Ja silloin kun sen tunteen kokee, ei saa pidätellä sitä. Silloin pitää virnuilla, nauraa, hypellä. Jos sen tunteen aiheuttaa joku henkilö, hänelle kannattaa kertoa se. Minä ainakin haluaisin tietää jos saan jonkun niin onnelliseksi.

Nyt painelen pehkuihin, jotta jaksan huomenna syödä liikaa kinkkua, herneitä, perunaa ja maksalaatikkoa. Ja suklaata. Sitten on vatsa turvonnut ja naama näyttää puolitetulta granaattiomenalta mutta so what. Oon hyvä just tällaisena ja niin oot sinäkin.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Tykkääthän minusta jo facebookissa?

”Oon kohta kotona, turha alkaa riiteleen puhelimessa”

Henki salpautuu. En halua uskoa kuulemaani. En halua uskoa sitä, mitä tiedän juuri tapahtuneen. Tunnen putoavani syvään kuiluun. Syvään ja ahtaaseen. Haluan huutaa, mutta suustani ei pääse pihaustakaan. Jalat eivät enää kanna. Lysähdän keittiön lattialle. En itke. Rintani päällä istuu sumopainija. Sykkeeni on kiivas. Hengitykseni kiihtyy. Palelee. Haluan herätä tästä painajaisesta. Haluan takaisin eiliseen.

Alun lause tuli muutama vuosi sitten mieheni suusta, kun hän jäi kiinni pettämisestä. Yhtäkkiä maailmani pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi. Yhtäkkiä koko tulevaisuuteni pyyhkiytyi mustaksi kankaaksi. Kaikki mitä olin usean vuoden rakentanut ja suunnitellut, romahti ja rikkoutui. Luottamus ja rakkaus olikin täyttä valhetta. Koko viiden vuoden onni pikakelautui päässäni. Miksi? Miksi minä en ollut tarpeeksi? Mitä tein väärin? Itsetuntoni rutistui kuin limsatölkki katujyrän alle.

Minusta tuli täysin tunteeton robotti. Kun mies saapui kotiin hetken kuluttua, toivotin hänelle hyvää matkaa helvettiin. Seuraavat kolme kuukautta nukuin, tein töitä, biletin. En hymyillyt, en nauranut, en itkenyt. Suoritin. Jälkeenpäin en muista tuosta ajasta juuri mitään. Ainut tunne, mitä tunsin, oli häpeä. Hävetti olla se, ketä petettiin. Hävetti kertoa, miksi suhde loppui. Kolme kuukautta suoritettuani elämää, vaivuin väsyneenä sängylleni valmiina nukkumaan ja laitoin musiikin soimaan. Silloin se tapahtui. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin. Itkin yhden biisin ajan. Itkin toisen biisin ajan. Itkin ehkä tuntikausia. Olin surullinen, koska olin ollut tyhmä. Olin surullinen, koska olin luottanut. Olin onnellinen, koska pystyin taas tuntemaan. Eheytymiseni alkoi tuosta hetkestä. Aloin pikkuhiljaa kasata itsetuntoani ja hymyillä.

Vuosia myöhemmin kuulen lauseen ”en halua enää jatkaa” ja putoan taas. Sama tuttu, ahdas kuilu ympäröi minut. En saa henkeä. Sydän tulee rinnasta ulos. Juuri kasattu palapelini on taas hajotettu. Olen viettänyt tunteja, päiviä, viikkoja miettien tulevaisuuttani, ja ollut varma, että hän kuuluu siihen. Olen suunnitellut käveleväni valkoisissa häntä kohti hymyillen. Olen ummistanut silmäni kaikilta muilta miehiltä hänen takiaan. Olen leijunut kuukausia kuplassa korkealla taivaalla, nyt kuplani puhkesi ja putosin asfaltille. En voi olla paikoillani. Lukitsen itseni vessaan ja otan viskiryypyn. Luovun viskistä. Haluan kohdata tunteeni ilman humalaa. Menen suihkuun. Istun suihkun lattialla lämpimän veden virratessa. Veden kohina peittää pahojen ajatusten äänen. Lähden suihkusta. Kävelen asunnossa edes takaisin ja toivon herääväni kohta. Eihän näin voi käydä. Ei taas. Hän lupasi. Lupasi rakastaa aina. Aina ei ole vielä loppunut. Vuorotellen kävelen ympyrää ja istun suihkun alla.

Kyllä, silmä- ja huulikuvavarastoni on ehtymätön!

18 tuntia jatkettuani tätä rituaalia, rauhoitun. Yhtäkkiä tajuan kaiken. Elämällä on minua varten jokin toinen suunnitelma. Hän ei kuulunut suunnitelmiin. Saavuin kuilun pohjalle, ja pohjalla olikin kaunis puutarha. Nousen suihkun lattialta, kuivaan itseni, puen päälle ja harjaan hiukseni. Tajuan, että en voi muuttaa mennyttä enää, mutta voin vaikuttaa tulevaisuuteen. Vedän syvään henkeä ja teen päätöksen. Tästä lähtien olen onnellinen.

Jälkimmäisestä tapahtumasta on nyt puoli vuotta. Ahdas kuilu on enää pelkkä häilyvä muisto. Viimeisen puolen vuoden aikana olen tehnyt asioita, joita en olisi aiemmin uskaltanut edes haaveilla tekeväni. Olen matkustanut uskomattomaan paikkaan, tutustunut upeisiin ihmisiin ja viettänyt ihania hetkiä ystävieni ja perheeni kanssa. Päästin irti työpaikasta, joka teki minut onnettomaksi. Itsetuntoni on noussut nollasta lähes sataan lyhyessä ajassa. Kirjoitan. Ja ihmiset lukevat tekstejäni. Vastoinkäymisistä huolimatta en ole menettänyt uskoani ja luottamustani rakkauteen. Se Oikea odottaa minua jossain, ja minä löydän hänet.

Tykkääthän jo minusta facebookissa?

Koska rakastan kirjoittamista ja viihdyn kotona, ensimmäisenä miehen etsinnässä ajattelin testata nettideittailun. Tutustun miehiin kotisohvalta käsin. Säästyn mahdollisesti huonoilta treffeiltä, kun olen ensin saanut tutustua miehen ajatusmaailmaan online.

Loin profiilin. Pari kuvaa minusta ja napakka, hauska teksti. Määrittelin löysähkösti mitä etsin. Samantien postilaatikkoni täyttyi viesteistä. Päivässä sain keskimäärin 20 viestiä eri ikäisiltä miehiltä.

Osa yhteydenotoista oli tylsiä, pelkkä ”moi mitä kuuluu” tai vastaava massasta erottumaton lausahdus . Olen koonnut tähän postaukseen keskustelunavauksia nettideittipalstalta. Viestit ovat tulleet minulle ja ovat aitoja. Osa viesteistä on ihania. Osa viesteistä on siivottomia. Joku voi pahoittaa mielensä ja järkyttyä.

Öhm, anteeksi mitä? Hirttäytymisestä puhuminen sai minut innostumaan (not) niin että alkuviesti unohtui samantien.

En ymmärtänyt muuta kuin sen, että olen todellakin prinsessa.

Osa yhteydenotoista oli mielenkiintoisia, persoonallisia ja huomiota herättäviä.

Osa yhteydenotoista oli vain huomiota herättävän törkeitä. (Tässä vaiheessa herkkänahkaisten kannattaa lopettaa lukeminen)

Tässä välissä oli luonnoksessani pöyristyttävän törkeä ehdotus ukkomieheltä. Päädyin kuitenkin siihen, että en julkaise viestiä. Varatut miehet. Miksi olette varattuja jos lähettelette törkeitä viestejä muille naisille?

Sitten oli jotain ihan uskomattomia.

Kuka miettii tällaisia?

Olen sanaton.

Sain myös muutamia tuomioita blogistani.

Sitten oli lyhyitä ja ytimekkäitä.

Ehdoton suosikkini kaikista, joka johti pidempään keskusteluun ja tutustumiseen.

Sivusto poisti alle 24 tunnin kuluessa kuvani palvelusta, koska ne eivät olleet tarpeeksi tunnistettavia. Nyt kuvani on tuollainen kukkapallopää. Mielenkiintoista, että ilman kuvaa voi palvelussa olla, mutta kuva, josta henkilöä ei täysin tunnista ei kelpuuteta.

Vielä tähän loppuun haluan näyttää teille taannoin eräältä nimeltä mainitsemattomalta häntäheikki-bloggaajalta saamani viestin.

Tykkääthän jo blogistani facebookissa?

Lisää hyviä ja huonoja iskuyrityksiä löytyy täältä.

Katsoin eilen elokuvan Penelope. Ajatuksena oli katsoa jotain kevyttä hömppää jonka aikana voi vaikka nukahtaa. Totuus oli se, että elokuva oli niin romanttinen, että tapitin sen silmät suurella loppuun asti, tirautin parit kyyneleet ja jäin vielä haaveilemaan sen jälkeen pitkäksi aikaa. Minäkin tahdon. Tahdon ne lepattavat perhoset vatsaani ja typerän virneen naamalleni. Miehen, joka näkee minut eikä kärsääni. (Lyhyt oppitunti niille, jotka putosivat kärryiltä; Penelope on nainen, jolla on nenän sijaan kärsä. Penelope etsii rakkautta.)

Se haaveilusta, palataan asiaan. Kuten jokaisessa projektissa, aluksi on tärkeää asetella tavoitteet. Aatamin etsinnässäni tavoitteena on tietenkin löytää mies. Mutta millainen mies? Aloin miettimään kaikkia deittailemiani miehiä, ja yritin löytää punaista lankaa, tiettyjä piirteitä joista miehessäni haluan olevan. Olen tapaillut urheilijoita, muusikoita, näyttelijöitä, älykköjä, taiteilijoita, opiskelijoita, suomalaisia, afrikkalaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia, pitkiä, lyhyitä, lihaksikkaita, laihoja, rikkaita, köyhiä, tummia, vaaleita, punapäitä…. tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole miestyyppiä. Tai niin kuin ystäväni totesi, miestyyppini on mies.

Seuraavaksi aloin miettiä, olisiko yrityksen ja erehdyksen kautta tullut joitain piirteitä esille, joita ehdottomasti haluaisin miehessäni olevan. Aloin tehdä listaa. Pitempi kuin minä. Ei polta. Omaa tavoitteita. Pitää eläimistä, pitää huolta itsestään, ei ole liian mustasukkainen, syö sipulia, ajokortti…. Listasta alkoi muodostua pitkä (ja naurettava). Voisinko asettaa ehtoja tulevalle miehelleni ja mahdollisesti hylätä hyviä ehdokkaita koska he eivät täytä listan vaatimuksia? Onko kaikki listan kohdat täyttävä mies unelmieni mies?

Tapailin kesän lopussa miestä, jonka seurassa tunsin olevani maailman paras tyyppi. Tai ainakin lähes. Tunsin olevani äärimmäisen kaunis, viisas, ystävällinen ja hauska. Ja tunsin, että sain olla täysin oma itseni. Minä. Upea tyyppi. Seurassani toinen upea tyyppi. Joka sattui myös olemaan fiksu ja komea. Miehen seurassa perusilmeeni oli hymy. Hymyn lisäksi minulla oli toinen ilme, joka oli leveämpi hymy. Kerroin miehelle asioita ja mies kuunteli. Mies kertoi minulle asioita ja minä kuuntelin. Samoihin aikoihin täysin eri ympäristössä tutustuin toiseen mieheen. Komeaan ja fiksuun. Mies sai minut tuntemaan itseni kamalaksi ihmiseksi. Jopa viestin välityksellä minusta tuntui, että teen jatkuvasti jotain väärin. 20 % ajastani miehen kanssa hymyilin. Loppuajan olin vakavana tai lähes itkun partaalla. Kerroin miehelle asioita, mies keskeytti minut ja kertoi itsestään.

Kumpikin mies oli pitempiä kuin minä. Ei polttanut. Omasi tavoitteita. Piti eläimistä. Piti huolta itsestään. Söi sipulia. Omisti ajokortin. Toinen sai minut loistamaan, toinen tukahdutti minut. Ensimmäinen kuulosti täydelliseltä, eikö? Valitsin kuitenkin tuossa tilanteessa jälkimmäisen koska olen nainen ja naiset ovat joskus ihan kummallisia.

Jälkiviisaana asetan siis tulevalle Aatamilleni yhden ehdon. Miehen on saatava minusta esiin paras mahdollinen minä. Kaunis, viisas, hauska minä. Minä, jonka ei tarvitse yrittää muuttua. Minä, joka on täydellinen hänelle juuri tällaisena. Minä, jonka mies saa loistamaan. Ja minä, joka saa miehen loistamaan.

Ja sitten olisi kiva, jos se mies tykkäisi hieroa hartioita.

Kurkkasin lenkillä lätäkköön, jos se Aatami olisi ollut siellä. Mutta ei. Siellä oli vain purkka ja peilikuva. Ensi viikolla kerron teille, mistä muualta yritän Aatamiani löytää.

Välillä ei osaa nukkua. Näkee paljon painajaisia. Kiukuttelee, kun ei saa nukuttua. Välillä ei tahdo nukkua, koska todellisuus on parempaa kuin unimaailma. Välillä tahtoo vain nukkua, koska ei halua kohdata todellisuutta.

Pitää mansikoista, koirista, saippuakuplista, kirjoittamisesta, auringosta ja alastomuudesta. Ei pidä sammakoista, sairauksista, ilkeilystä, ahtaista paikoista eikä merenelävistä. Harrastaa tanssia ja deittailua. Tekee hyvää ruokaa ja rakastaa leipomista.

Pelkää läheisten menettämistä, lentämistä ja oksentamista. Pelkää tuottavansa pettymyksiä.

Kokenut elämässään paljon iloa ja surua.

Luullut joskus, ettei selviä.

Selvinnyt vahvempana kuin koskaan.

Etsii tosielämän Aatamia rinnalleen puhaltamaan saippuakuplia, nauramaan ilman syytä ja valvomaan unettomia öitä. Tavannut useita vääriä miehiä, mutta ei ole luopunut toivosta.

Pelikenttänä koko maailma, ja peli alkaa NYT.