Muistan, kun isoimmat lapseni olivat vielä pieniä, Tampereen kaupungilla toimi kodinhoitajapalvelu. He auttoivat kolmen pienen lapsen äitiä pyydettäessä. Jos oli vaikkapa yhden lapsen kanssa lääkäri, ei tarvinnut ottaa koko katrasta mukaan. Tai jos äiti oli valvomisesta uupunut, tuli kodinhoitaja paikalle ja hoiti pienokaisia äidin huilatessa.

Muutettuamme Poriin vuonna 2001 olin viiden lapsen äiti. Juuri niihin aikoihin kodinhoitopalvelut lapsiperheille lakkautettiin. Muutimme kaupunkiin, jossa en tuntenut ketään. Elin käytännössä yksin lasten kanssa arkea, isän keikkaillessa ja ollessa paljon pois kotoa. Meillä eivät valitettavasti ole isovanhemmat kuuluneet arkeen, omieni asuessa toisella paikkakunnalla, ja toisen puolen isovanhempia lapseni eivät ole koskaan edes tavanneet. Arki oli yksinäistä ja jatkuvaa selvitymiskamppailua.

Haaveeni oli aina saada suuri perhe. Olen myös itse suuresta perheestä, joten kaikesta huolimatta oli selvää, että haluan monta lasta ja suuren perheen. Sen voimalla jaksoin yksin ja vieraalla paikkakunnalla.

Aika kului lapsia hoidettaessa: yöt valvoessa ja päivisin yritin jossain välissä tehdä töitäkin.

Seitsemän vuoden sisään perheeseemme syntyi viisi poikaa. Toisaalta, jos vertaan tuolloista aikaa nykyhetkeen, oli helpompaa, kun lapset olivat kaikki helmoissa. Parhaimmillaan oli käsi yhden vaipoissa, toinen istui potalla, imetin kolmatta, ja syötin toisella kädellä neljättä.

Muistan vuonna 2002 rankan synnytyksen jälkeen ajatelleeni ensimmäisen kerran, että paitsi kusi on paskaa kaikki. Monta yötä valvoneena ajattelin, että mitäköhän kivaa lapsissa edes on? Lapset on kivoja, kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muutaman paremmin nukutun yön jälkeen suuri rakkauden tunne oli palannut, mutta aloin pelkäämään lasten menettämistä. Sairastuin arkea hallitsevaan kuolemanpelkoon. Mitä jos minulle sattuu jotain, kuka huolehtii lapsista? Tai jos jollekin lapsista sattuu jotain, kuinka selviäisin siitä?

Juoksin lääkärissä tutkituttamassa milloin mitäkin: sattui tuosta, hengitys ei kulkenut, luomi oli kasvanut. Mitään vikaa ei löytynyt. ”HUONO LÄÄKÄRI.” Olin vakuuttunut, että kuolema korjaa kohta. Suunnittelin jopa omat hautajaiseni ja tuhkasin ja uurnasin itseni moneen kertaan. Suunnitellen mm. lapsilleni kirjeet, jotka saisivat lukea sitten kun ovat isoja. Nykyisin muisto lähinnä huvittaa minua.

Eräänä päivänä tuolloin olin lasten kanssa pihapiirimme hiekkalaatikolla, jolloin tapasin ensimmäisen ystäväni Porissa. Olin peloissani ja ahdistunut, enkä kehdannut kertoa mitä kaikkea ”sairastan” (vaikkei puoskarilääkäri ollutkaan vielä niitä osannut todeta). Uusi ystäväni oli tuolloin raskaana (odotti tulevaa kummipoikaani). Hän alkoi kertomaan, miten ikävää oli ollut, kun edellisen synnytyksen jälkeen oli tullut raskauden jälkeinen masennus ja hän oli kuvittellut sairastavansa kaikkea mahdollista ja pelännyt lapsensa menettämistä. KIITOS! Olin paitsi löytänyt sielunsiskon sekä ensimmäisen ystäväni Porissa, mutta lisäksi sairastimme samaa sairautta nimeltä ”luulosairaus”

Olimme toistemme tukena ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Minusta tuli hänen poikansa kummitäti, ja hänestä minun kahden poikani kummitäti. Olemme kuin siskoksia yhä edelleen, vaikka hän asuukin kaukana ulkomailla. Pidämme yhteyttä miltei päivittäin.

Tarinaan palatakseni, aika kului ja perheemme muutti taas. Koska emme asuneet enään lähekkäin, emme tavanneet niin usein ystävättäreni kanssa. Mieheni kanssa liittomme alkoi rakoilla yhteisen ajan puutteesta sekä arjen paineista. Meillä ei ollut enää koskaan kahdenkeskistä aikaa. Miehen keikkatyö oli suhteellisen kosteaa ja värikästä. Muutaman päivän”sinkkurokkari”-keikkojen jälkeen karu arki odotti isäntää ovella, kun talon täydeltä lapsia kaipasi huomiota, sekä väsynyt rouva odotti arjen töihin osallistumista. Oli rocktähden glamour arjessa kaukana. Yritimme toisinaan käydä parin kerran verran parisuhdetarapiassakin, koska noina harvalukuisina kertoina saadessamme viettää aikaa kahdestaan, elämä oli taivaallisen ihanaa.

Aika kului väistämättä. Teimme klassisen virheen: kun olisi jo pitänyt erota, päätimme tehdä vielä yhden rakkaudenhedelmän. Isäntä päätti sitten lähteä Intiaan huilaamaan, jolloin minä jäin koko talveksi viiden pojan kanssa kotia pyörittämään. Sekä odottamaan vauvaa. Hoidin perheen elatuksen, ja tein paljon töitä kyetäkseni auttamaan isojakin lapsia edes hieman taloudellisesti. Illat kului lapsia hoitaessa, ja yöt valvoessa.

Sairaalan ultraäänessä kuulin surullisen uutisen, ettei lapsellamme kuulunut enää sydänääniä, lapsi on kuollut. En tiennyt itkeä vai nauraa. Oliko kenties Jumala nähnyt tilanteeni, ettei enää lisää lapsia? Synnytin pienen kauniin enkelitytön, jonka nimesin Palomaksi.

Oikeastaan en sen jälkeen muista mitään seuraavasta puolesta vuodesta. Synnytettyäni kuolleen lapsen, lähdin heti töihin. Mies oli intiassa, enkä enää käytännössä ehtinyt nukkua koskaan. Puoli vuotta meni sumussa, synkkien ajatusten hiipiessä mieleeni: En jaksaa enää. Elämästäni oli kadonnut kaikki ilo. Ystäväni yritti soittaa minulle kodinhoitoapua, mutta sitä ei ollut enää saatavilla. Tyttäreni Peppi lensi Lontoosta poikaystävänsä kanssa apuun, kun ymmärsi, että äidin voimat alkavat olla loppu. Apu tuli tarpeeseen, mutta mieleni oli ahdistunut kuolleesta lapseta, etäisyydestä mieheeni, ja siitä, ettei hän ollut tullut tuekseni vauvan synnyttyä. Masennuin.

Tyttäreni palasi Englantiin, ja minä pystyin jotenkin esittämään, että kaikki olisi ollut hyvin. Yöt istuin parvekkeella polttaen tupakkaa ketjussa lasten nukkessa. Aamusta alkoi taas arjen pyöritys täydellä teholla.

Mielessäni saattoi käydä kerran se pienoinen ajatus, että mitäpä jos tappaisin itseni: olisiko niin parempi kaikille, ei välttämättä itsekkäistä syistä, vaan ettei muiden tarvitse katsella tällaista elävää zombia?

Mieheni palattua matkalta olin jättänyt eropaperit, ja päätimme erota. Pari viikkoa eron jälkeen kuulin, että lasten isällä olikin jo ollut uusi nainen, ja tämä tieto särki lopullisesti sydämeni. Kuinka 10 vuoden yhdessäolon jälkeen toinen voi toimia näin? järkytyksesltäni pääsin lääkärin puheille, jolle kerroin tarinani, ja hän sanoi minulle ”Voi voi. Olet masentunut. Syöt näitä pillereitä masennukseen. Ota pillereitä nukahtamiseen ja näillä taataan sinulle hyvät unet”, sanoi hän unilääkkeistä. Kiitos. Apteekista poistuin kotiin pussillinen lääkkeitä mukanani.

Pussillinen lääkkeitä samalla naisella, joka on juuri kertonut lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan? Hienoa.

Laitoin lapset illalla nukkumaan, ja valmistin itselleni viimeisteen cocktailini. Otin kaikki uni- ja nukahtamislääkkeet ja asetuin odottamaan.Olin jo vaipunut jonkinlaiseen horrokseen, kun ystäväni soitti ja kuuli  sekavasta puheestani, etten ollut kunnossa. Hän kutsui välittömästi apua paikalle.

Siitä alkoi monen vuoden uupumuksen järjestelmällinen hoito. Minut vietiin sairaalaan akuutti-kriisiosastolle jossa nukuin, nukuin, nukuin, ja taas nukuin. Jälkikäteen vanhempani ovat kertoneet, etteivät ole järkytyksestä toenneet vieläkään: se sama tyttö, jonka aina ovat tunteneet iloisena ja reippaana, ei hänestä ollut enää jälkeäkään heidän saavuttuaan sairaalaan katsomaan minua. Olin tuijottanut tyhjä katse silmissäni ikkunasta  kyynelten valuessa poskilleni, sanaakaan sanomatta, päiväkausia. Itse en kykene muistamaan tuosta ajasta mitään.

Kuukausi, jonka vietin sairaalassa, opetti ripauksen tervettä itsekkyyttä, ja ihme kyllä kaupungilta alkoi tulla myös tukea ja konkreettista apua.

Näin jälkikäteen mietin, pitääkö ihmisen yrittää tappaa itsensä ennen kuin saa apua?

Olisiko näillekin perhe-/lapsisurmille voitu tehdä jotain tarjoamalla esim lastenhoito-/kodinhoitopalveluapua? Usein ihmiset verhoavat ongelmansa, vaikka olisivat miten uupuneita, mutta yleensä aina on joitakin merkkejä, mistä lähimmäiset voisivat huomata tilanteen ja tarjota konkreettista apua.

Kodinhoitopalvelu lapsiperheille on myös ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä.

Nyt olen päässyt jaloilleni. Olen sielun ja ruumiin voimissani. Vaikka olenkin viiden pojan yh-äiti ja käytännössä aina lasteni kanssa ilman lakisääteisiä kahvitaukoja, pekkaspäiviä tai vapaapäiviä. Olen sopetunut tilanteeseen. Minun elämäni menee näin, ja yritän olla niistä asioista onnellinen mitä saan. Olen rikas nainen, kahdeksan terveen lapsen äiti ja terve nainen, jolla on nykyään ihana ystäväverkosto tukemassa ja auttamassa arjessa.

Olen oppinut kantapään kautta, ettei aina tarvitse jaksaa. Jos ei jaksa, ei jaksa, eikä ole pakko.

Elämässä ei ole muuta pakkoa, kuin kuolla – ja sekin vain kerran.

Kiitos elämälle <3

Claudia

Nälän tunnetta ei ole ollut. Viikonloppuna olimme synttäreillä, jossa pöydät notkuivat herkuistaan. Ei käynyt mielen vieressäkään laittaa suuhun mitään, koska tuloksevat ovat olleet näin upeita. Tälläinen painonpudotus motivoi jatkamaan ja tsemppaa entisestään.

Ketoosivaiheessa ainoat haittapuolet ovat, että kainalot haisevat pekonille ja hengitys haisee jäteautolle Onneksi on deodorantti keksitty ja minttupastillit

Suosittelen ehdottomasti Cambridge-ohjelmaa. Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä maan ja taivaan väliltä, mutta tämä sopii ainakin itselleni parhaiten. Lisää aiheesta: http://www.cambridgeohjelma.fi/

Jaksaa jaksaa, painaa painaa, elämä on lainaa kohta oot hoikka!

Claudia

Sovin treffit eräänä päivänä poikani kanssa Kampin Narinkkatorille. Odotellessani poikaani aloin kiinnittää huomiota lähelläni olevaan kerjäläisnaiseen, joka polvillaan pienen peiton päällä näytti näivettyneeltä ja elämän kaltoin kohtelemalta. Nainen näytti lappua ihmisille, jossa luki: ”Anna raha, minula korva kipe. Lääkäri!” Katselin, kuinka ihmiset ohittavat tämän kerjäläisen kiinnittämättä huomiota häneen lainkaan.

Välillä kerjäläisnainen kaivoi taskustaan uuden iPhone 5 puhelimen ja räpelsi sitä sytyttämänsä savuke huulillaan. Mietin hetken jos menisin kysymään: ”Annakko puheli, minu poika puheli varastettu, sinä anta puheli minule?” Nainen laittoi puhelimensa pois, tumppasi tupakan ja jatkoi kerjäämistä. Ohikulkeva nuori tyttö pysähtyi kohdalle katsellen hetken lappua, kaivoi taskustaan kymmenen euron setelin ja laittoi sen kuppiin. Laittoi vielä muutaman hilunkin päälle todeten samalla ystävälleen: ”Kyllähän sitä toisen lääkäriin on päästävä”. Rahan kerjäläinen nappasi salamannopeasti kupista taskuunsa. Katselin äimistyneenä juuri näkemääni tapahtumaketjua.

Joten päätin jatkaa katselemistani. Mitä lie seuraavaksi tapahtuu! Paikalle tulikin ilmeisestikin kerjäläisnaisen mies. Samalla minulla välähti, olen nähnyt heidät aiemminkin. KYLLÄ! Olin edellisenä kesänä myymässä Kiasman edessä sijaitsevalla kirpputorilla vanhoja vaatteitani, kun paikalle pyyhkäisi iso ryhmä romaneja. He tulivat tutkimaan myyntipöytiä isoilla porukoilla. Yhden kysellessä hintoja muut keräsivät tavaroita taskuihinsa minkä ehtivät. Ihmiset olivat paniikissa tapahtuneesta. Paikalle juoksi kirpputorin henkilökuntaa häätämään romaniporukan pois huutaen ”Eikö ole mennyt perille, teillä ei ole mitään asiaa tänne”. Kysyin henkilökunnalta, onko aiemmin sattunut vastaavaa, johon sanoivat, että kyllä on. He tulevat porukalla ja varastavat ihmisiltä, kun vähääkään silmä välttää.

Palaan ajassa vielä parin vuoden taakse kertoakseni teille, mitä kerran näin. En ole kyennyt asiaa unohtamaan, vaan se palaa mieleeni aika ajoin. Tampereen Hämeenkadulla eteeni ilmestyi nainen, jonka ensi silmäyksellä tunnistin romanikerjäläiseksi. Naisella oli kädessään lappu, jossa luki: ”Auta minu, minu 4 lasta. Uksi sairas. Meilä ei ruoka…” Muistan ajattelleeni, että voi ystävä hyvä, tietenkin autan. Kahdeksan lapsen äitinä kaivoin kukkarostani kolikoita, ojentaen ne hänen käteensä. Minä suurperheen äitinä ymmärsin häntä paremmin kuin hyvin. Sydäntäni lämmitti ajatus, että voisin edes vähän auttaa heidän ahdinkoaan.

Seuraavana päivänä hyppäsin Tampereen asemalla junaan. Olin matkalla Helsinkiin työpalaveriin. Asettauduttuani paikalleni viereiseen penkkiryhmään tuli perhe, jutellen iloisesti niitä näitä. Isä oli suomalainen ja lapsetkin puhuivat hyvää suomea. Äiti oli selkeästi ulkomaalainen, vaikka puhuikin suomea. En heihin sen enempää kiinnittänyt huomiota. Istuimme ykkösluokassa.

Kesken matkaa viereisen seurueen lapsille tuli riita, jolloin isä komensi yhden lapsista viereensä, kehoittaen lasta vaihtamaan paikkaa äitinsä kanssa. He tekivät työtä käskettyä. Äiti istahti kasvot minuun päin. Ennen kuin aivot ehtivät kunnolla rekisteröidä, hikikarpaloita alkoi pukata otsalleni otsasuonen alettua sykkiä V:n mallisena otsassani. Mielessä kävi heittäytyä maahan ja alkaa huutamaan. Nyt jos koskaan oli lähellä, etten vetänyt niitä surullisen kuuluisia itkupotkuraivareita!

Sillä tämähän oli se sama nainen, jota olin edellisenä päivänä avustanut antamalla kolikoita pussistani hänen surullista tilannettaan säälien: ”Auta minu, minu 4 lasta. Uksi sairas.” Mielessäni kävi ehkä lapsellinen ajatus, että haluaisin rahani takaisin. Juna saapui Helsinkiin, ja kiroilin itsekseni, että kuinka joku kehtaa.

Saavuin määränpäähäni, ja sain huoneen hienon hotellin ylimmästä kerroksesta. Ikkunasta ja parvekkeelta saattoi ihailla Helsingin kaunista siluettia. Purettuani tavarani pääsin lähtemään suunniteltuun palaveriin. Mutta kas, samaan hissiin kanssani tulikin seurue, joka oli jo tuttu aiemmalta junamatkalta. Tai äidinhän olinkin tavannut jo suorastaan häiritsevän monta kertaa. Peräkanaa menimme viiden tähden hotellin ravintolaan, missä hovimestari ohjasi ruokailijat pöytiinsä. En saata uskoa tätä todeksi, ajattelin. Vaikka totta se oli.

Pääsimme pitämään suunnitellun palaverin. Vaikka huomasin pälyileväni perhettä ja miettiväni, että jos olenkin erehtynyt tyypistä ja kuvittelen koko asian? Paras antaa asian olla. Unohtaa.

Seuraavana aamuna piipahdin Sokoksella hakemassa lapsilleni tuliaisia. Törmäsin kaupan ovilla jälleen kerran samaan naiseen, jolla on taas lappu mukana: ”Auta minu, minu 4 lasta, uksi sairas.” EI OLE TODELLISTA! Tämä samainen nainen puhui oikeasti hyvää suomea, hänellä oli suomalainen mies, suomalaiset lapset, he matkustivat ykkösluokassa ja yöpyivät viiden tähden hotellissa. Olin sanaton, hölmistynyt ja pettynyt. Pettymykseltänikin sain sanottua hänelle: ”Minu kahdeksan lasta, minu paa pipi, ei ole raha tassa, mina jata raha sinule hoteli respa”. Nainen katsoi minua hetken ja näin hänen tajuavan, millaisen teatteriesityksen pääkatsojaksi hän minut huomaamattaan oli saanut.

Opin tuosta kokemuksesta, etten anna pennin killinkiäkään ainoallekaan kerjäläiselle, en ainakaan kovin helpolla. En kenellekään, paitsi korkeintaan heille, ketkä tekevät jotain rahan eteen. Tarkoitan katusoittajia, laulajia, miimikoita sekä muita taiteilijoita. Tai oikeasti silmin nähden hädässä oleville jolloin velvoittaa inhimillisyys.

Loppuun haluan vielä todeta, ettei saisi yleistää. Kaikki venäläiset eivät ole rikollisia. Kaikki suomalaiset turistit eivät ole känniääliöitä. Eivätkä kaikki romanit huijareita.

Takana on ne ajat kun porraskäytävässä oli kyltti,

KERJÄÄMINEN JA KAUPITTELU KIELLETTY!

Claudia

Sanotaan, ettei kehitysvamma tartu, mutta asennevamma tarttuu. Olisiko meidän aika katsoa peiliin ja miettiä, mitä oikeati voisimme tehdä? Näin sosiaalisessa mediassa keskustelun, jossa ruodittiin miten olin syyllistynyt ex-mieheni parjaamiseen julkaistuani isäinpäiväkortin, jonka surullinen  ja pettynyt poikani oli tehnyt isälleen. Keskustelussa parjattiin minua rankoillakin sanakäänteillä. Että kuinka kehtaan julkisesti puhua asiasta. Samaan aikaan kyseiset henkilöt syyllistyvät itse julkiseen parjaamiseen, käymällä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Tänä päivänä julkinen ei tarkoita enään pelkkiä lehtiä.

Isäinpäivän kirjoitukseni tarkoitus ei ollut parjata katkerana ja vihaisena naisena ex-miestäni, vaan nostaa esiin keskustelua aiheesta, joka on monessa perheessä tosiasia: ettei toinen vanhemmista syystä tai toisesta ole kiinnostunut olemaan mukana lapsen elämässä. Kouluissa ja päiväkodeissa askarrellut äitien- ja isäinpäiväkortit odottavat repussa turhaan noutajaansa, päätyen lopulta roskien joukkoon. Niin surullista, että ihan sydämestä sattuu, kun asiaa ajattelenkin.

Päätymiseni julkisuuteen oli monen asian summa. En osannut aavistaa, miten rankkaa se tulisi olemaan. Joku sanoi, että kyllä nelikymppisen ämmän pitäisi tietää mihin ryhtyy. Mutta kun ei tiennyt. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa: NYT TIEDÄN!

Kerroin yhdessä aikaisemmista blogikirjoituksistani, kuinka BB-talosta poistuttuani aloin lukemaan minusta nettiin kirjoitettuja keskusteluja. SYDÄMENI SÄRKYI. Olin huora, läski, juoppo, varas yms. Joku mm. aloitti keskusteluketjun otsikolla ”Claudia Eve! Se on harvinaisen ruma ämmä. Ja miljoonaa muuta.”

Luettuani itsestäni miltei kaikki kirjoitukset ajattelin, että jokaisella on oikeus mielipiteensä. Mutta siinä kohtaa, kun minua syytetään itseni myymisestä, varkaaksi, haukutaan huoraksi ja ties miksi, mennään jo jonkinlaisen rajan yli. Onko syyllistytty kunnianloukkaukseen ja herjaukseen?

Luettuani kirjoitukset päätin mennä poliisiasemalle. Kerroin tilanteen ja tein muutamasta pahimmasta kirjoituksesta rikosilmoituksen. Kyllä paskan heittämisellä ja arvostelullakin pitäisi olla joku rajansa. Poliisi ottaa ilmoituksen vastaan sanoen, että perästä kuuluu.

Muutaman viikon päästä sain postia poliisilaitokselta. Mieleeni juolahti ajatus, että hienoa saada tietää, kuka tuollaisia kirjoittelee. En vaadi rangaistusta, vaan anteeksipyyntöä, sekä toivoisin ihmisen pysähtyvän miettimään miltä itsestä tuntuisi, jos joutuisi moisen julkisen mestauksen kohteeksi. Kun ei tunneta sääliä, eikä armo käy oikeudesta.

Sen sijaan poliisin ilmoituksessa sanottiin, ettei poliisi lähde tutkimaan Helsingissä tälläisiä asioita, tulee niin kalliiksi, ettei ole resursseja, ja on äärimmäisen vaikeaa selvittää mistä kirjoitukset ovat lähtöisin. Tämä on siis syyttäjän kanta eli Suomessa voit kirjoittaa nettiin kenestä tahansa ja mitä tahansa ilman seuraamuksia. KYLLÄ!

Poliisi kehottaa minua olemaan itse suoraan yhteydessä sivustojen ylläpitäjiin ja pyytää poistamaan vihakirjoitukset.

Teen työtä käskettyä, mutta samaan aikaan mietin, miksi mahdollistamme sen, että ihmiset voivat anonyymeinä kirjoitella netissä mitä tahansa ja kenestä vaan. Loukaten toisen ihmisarvoa, haitata jonkun liiketoimintaa ja särkien monen sydämen ja itsetunnon.

Mielestäni netissä oleviin keskusteluihin pitäisi kirjautua esimerkiksi pankkitunnuksilla. Tai ylipäätään internettiin päästäkseen. Tällöin kirjoittajilla olisi identiteetti, ja välttyisimme tälläisiltä anonyymeiltä nettikiusaajilta.

Kyllä ihmisen pitää ottaa vastuu siitä, mitä sanoo ja kirjoittaa.

Vanha sanonta ”ei haukku haavaa tee” ei pidä paikkaansa. Minun sydämeeni se aiheutti vuotavan haavan, joka  onneksi on arpeutumassa hiljalleen.

Claudia

Olemme kadottaneet identiteettimme. Sauna, sisu ja Suomi. Tulkaa takaisin älkää lähtekö pois. Älkää myykö saunaa, sisua ja Suomea. Miksi joka paikassa Helsingissä meitä palvelee ulkomaalaiset, taloyhtiömme remonttia tekevät ulkomaalaiset. Lähikaupan myyjät ovat ulkomaalaisia, lääkärit viereisessä terveyskeskuksessa ovat ulkomaalaisia. Rakas lähikaupan Irma, tule takaisin. Terveyskeskuslääkäri  Timo, tule takaisin. Eikö oikeasti ole suomalaisia, jotka haluavat tehdä työtä?

SAMAAN AIKAAN SUOMESSA TYÖTTÖMYYS ON HUIPUSSAAN. Lähiravintoloitsijat ovat Kiinasta, Nepalista, Italiasta, Turkista ja Intiasta. Niistä on suomipojan ruuat tänäpäivänä tehty. Rakkaat lihapullat ja muusi. Mihin te menitte? Tulkaa takaisin. Ulkomaalaiset  kyllä työllistävät maanmiehiänsä, mikä on sinänsä hienoa. Toki on hienoa, että yrittävät eivätkä ole esim. sosiaalitoimen asiakkaina. Tuollaiset ulkomaalaiset ovat lämpimästi tervetulleita Suomeen. Sitten on taas tämä toinen ryhmä ulkomaalaisia, jotka eivät ole koskaan aikeissakaan työllistyä tai yrittää mitään ja me tuemme heitä. He eivät sopeudu maan tavoille. Eikä heitä edes koeteta sopeuttaa.

Menin yksi päivä poikieni kanssa uimahalliin, jossa oli lappu luukulla ”Tänään on naisten uintipäivä”. WHAAAAAAAT! Siellä muutama mamu ui hunnut päässä koiraa ja me katselimme ovelta ajatellen, ei me oikeesti oltaiskaan tultu uimaan… Miksi meidän pitää muuttaa kaikkea ja luopua kaikesta. Minusta meistä on tullut liian vieraanvaraisia. Maassa maan tavalla on ajatukseni myös mentyäni vaikka Intiaan. En ala vaatimaan minulle saunaa, sisua tai lenkkimakkaraa.

Olen jo lähtiessäni orientoitunut siihen, että olen menossa vieraaksi kyseiseen maahan ja maassa maan tavalla. Olen asennoitunut siihen, että ruokani koostuu pääasiassa riisistä ja tikkamasala-tyyppisistä ruuista. En oleta enkä odota, jos muutamme vaikka intiaan, että he hakevat Kampin seurakunnan minulle sinne mukaani. Tai minulle rakennetaan uimahalli, koska suomalaisena olen tottunut uimaan kirkkaassa uimahallivedessä sen sijaan, että minä uisin meressä. En odota että asunnossani on sauna. Jos muuttaisin lasteni kanssa Intiaan, en olettaisi että heille pidettäisiin erillisiä uskontotunteja. Tai he muuttaisivat perinteitään meidän vuoksi, pistäen jouluna kinkun uuniin ja koulussa esitettäisiin jouluevankeliumia. Tai illan päätteeksi laulaisimme kaikki yhdessä koossa ”Hei tonttukot hyppikää nyt on riemun raikkahin aika, hetken kestää elämä ja sekin synkkää ja ikävää”, raikaisi Intian yöhön. Perheemme laajaan ystäväpiiriin kuuluu paljon monikansallisia perheitä, se on suuri rikkaus. Mutta olen henkeen ja vereen suomalainen ja haluan pysyä.

Täytynee sanoa, että Helsingin keskustassa asuneena olen huomannut yhä useammin mieleeni nousevan sannonnan rasistiksi tulee kokemusten kautta, se on alkanut tekemään tehtävänsä. En ole rasisti, mutta huomaan muuttaneeni ulkomaalaisystävällistä asennettani  ja ajatuksiani kokemuksieni kautta ja se on todella ikävää. Valtaosa ulkomaalaisista ja mamuista asuvat maassamme ja käyttäytyvät kuin kuka tahansa suomalainen. Ikäväksemme on paljon niitä, jotka eivät koskaan asetu tänne eivätkä noudata niin sanottua maassa maan tavalla ajattelua.

Koulussa, jos opettaja antaa somalinuorelle rangaistuksen pienempien kiusaamisesta,  hän käyttää välittömästi hyväkseen kommenttia ”SÄÄ OOT RASISTI!” Suomalaisissa kouluissa järjestetään koraanitunteja, ja se on hieno asia. Mutta mielestäni on ristiriitaista se, että koraanitunnilta lähdetään Kampin keskukseen tai keskustaan kulmille hakkailemaan ja ryöstelemään suomalaisia lapsia  ja nuoria. Minun 11-vuotias poikani on koulussa, jossa on paljon ulkomaalaisia. Hänen luokkansa koostuu 90 prosenttisesti maahanmuuttajista. Hän on joutunut jos jonkinmoisen kiristyksen ja väkivallan uhriksi koulussaan – omassa kotimaassaan ja koulussa, jossa lapsella pitäisi olla turvallista ja oikeus oppia rauhassa. Ei!

Eräänä päivänä poikani oli palaamassa koulusta, kun joukko somalinuoria piirittävät hänet. Yksi pojista oli pitänyt 40 cm viidakkoveitseä hänen kaulallaan muiden nauraessa ivallisesti. Jälkikäteen, kun joukko ja kyseinen puuukkojunkkari saatiin kiinni,  hänen kommenttinsa oli, että se oli läppää! Anteeksi! Siis onko mielestänne läppää, jos joku pitää lapsenne kaulalla 40 cm viidakkoveistä. Eräänä päivänä 12-vuotias poikani oli menossa jouluostoksille. Hän laittoi kioskista ulos tullessaan rahojansa kukkaroonsa, kun aikuinen ulkomaalainen mies nappasi lompakon juosten pois. Kun tyttäreni tuli kyläilemään Tampereelta ja soitti minulle rautatieasemalta, puhelu katkesi kesken kaiken. Ulkomaalainen yönmusta kaveri oli napannut tyttäreni kännykän hänen kädestään.

13-vuotias poikani kuuli nuorisotalolla eräältä somalinuorelta, että hänellä on myynissä tietokonepeli, josta poikani oli haaveillut. Peli oli kallis ja siihen ei ollut varaa. Tämä somalinuori oli tarjonnut peliä edulliseen 20 euron hintaan. Poikani oli innoissaan asiasta ja lupasi ostaa pelin. Rahat hän oli säästänyt viikkorahoistaan. Kaupat syntyivät ja peliä lähdettiin hakemaan. Poikani antoi rahan rappukäytävässä myyjän sitä pyytäessä, tyhmyyttään, rehellisyyttään ja tietämättömyyttään. Myyjä lähti hakemaan peliä, eikä koskaan palannut. Mitä tuohon sanoa muuta kuin oppia ikä kaikki. Siinä meni rahat, eikä peliäkään saatu lukuista yrityksistämme huolimatta. Kun 15-vuotias poikani oli matkalla harjoituksiinsa,  joukko ulkomaalaistaustaisia nuoria  piiritti hänet, kääntäen hänen taskunsa ja puhdistaen taskuista  kännykästä alkaen kaiken.

Eräänä iltana olin itse tulossa elokuvista, kun näin Narikkartorilla hirveän tilanteen, missä kymmenen ulkomaalaisen joukko oli piirittänyt suomalaisen noin 17-vuotian pojan. Tilanne oli ollut se, että yksi ulkomaalainen oli pyytänyt pojalta tupakkaa, jonka hän oli antanut. Silloin toinen heistä nappasi väkivaltaa käyttäen pojan savukkeet ja siinä samassa osa porukasta potki ja löi tätä nuorta. Juoksin väliin ja sain irroitettua heidät pojan kimpusta. Sanoin tupakkansa menettäneelle nuorelle, että anna olla, tupakan takia ei kannata menettää henkeään.

Lehdet ovat viime aikoina kirjoitelleet ulkomaalaisjoukosta, jotka systemaattisesti ryöstelevät ja pahoinpitelevät nuoria. Aivan kammottaavaa. Mihin tämä maailma on menossa? Osa pojistani käy koulua Helsingin keskustassa, jossa jokaista vuosikurssia kohden on kaksi luokkaa, sekä A- että B-luokat. B-luokka on ulkomaalaalaisille ja englanninkielisille. Koulussa ei ole ollut mitään ongelmia. Näiden ulkomaalaisten lasten vanhemmat ovat tulleet töihin Suomeen. He ovat tutkijoita, diplomaatteja ja lääkäreitä ym. Yksi pojistani on koulussa alueella, missä asustaa suuri joukko maahanmuuttajia kaupungin vuokra-asunnoissa. Näistä perheistä suurin osa elää toimeentulotuen varassa. Erot ovat siis valtavat.

Kaipaan aikoja, jolloin lasten oli turvallista kulkea kadulla pelkäämättä tulevansa ryösteyiksi tai hakatuiksi. Kiusaamista ja varastamista on ollut varmasti aina, muttei tällä tasolla, mihin se on nyt mennyt. Kaipaan sitä entistä aikaa, kun Suomi oli Suomi ja suomalainen oli suomalainen. Meillä oli perinteemme. Sanonnan ”Suomi suomalaisille” voisi muuttaa ”Suomi ulkomaalaisille”, koska meillä ei ole enää mitään järkeä siinä mitä me hyväksymme ja mitä maassamme saa tehdä. Eikö asioilla ole aina seuraumuksena. Sanonta, että pitää olla nöyrä, muttei saa nöyristellä ei sovi enää suomalaisuuteen. Me NÖYRISTELEMME JA PYYTELEMME ANTEEKSI, ETTÄ ME OLEMME LUONEET TÄNNE TÄLLÄISET PERINTEET JA POISTAMME niitä. Minä olen sitä mieltä, jos ulkomaalainen ihminen ei sopeudu maahamme ja noudata sääntöjämme, on hänet palautettava  kotimaahansa. Eikö lähtökohtaisesti pitäisi aina ajatella,  että heidät kotiutetaan ja tuetaan uuteen alkuun. Mannerheim ja Kekkonen kääntyisivät haudoissaan, jos näkisivät mitä Suomelle ja suomalaisille on tapahtunut.

Eiköhän olisi aika lopettaa päähän taputtelu ja laittaa nuo todelliset ongelmat järjestykseen, eikä miettiä saako Ravintola Koskenkorva olla nimeltään Koskenkorva. Onko Paavo Pesusieni liian väkivaltainen hahmo? Saako lörtsyä enää sanoa lörtsyksi ja saako alkoholia mainostaa? Mielestäni meillä on vähän isompiakin ongelmia, joihin voisimme puuttua.

Claudia

Miten minusta tuli wannebe- julkkis ja tosi-tv-tähti ovatkin mielenkiintoisia kysymyksiä. Mitä oikein tapahtui? Olinhan minä toiminut jo 15 vuotta julkisuudessa, yhdessä ”epäarvostetuimmista ammateista” skeptikoiden ja valtaväestön keskuudessa. Minusta käytettiin myös ammattinimikettä ”huijari”. Minä en ollut itse kuitenkaan koskaan valinnut ammatikseni selvänäköä, vaan selvänäkö valitsi minut. Ihmisillä on erilaisia lahjoja. Yhdellä on absoluuttinen sävelkorva, toisella on hyvä lauluääni. Joku on kielellisesti lahjakas ja joku toinen taas on taitava näyttelemään ja joku omaa matemaattista lahjakuutta. Minä sain lahjakseni selvänäön.

Me ihmiset olemme erilaisia myös aistiemme suhteen. Jollain on hyvä kuuloaisti, tuntoaisti tai hajuaisti. Minulla on hyvä kyky aistia ja vaistota asioita, ei ole sen kummallisemmasta asiasta kysymys. En ollut tätä kykyä halunnut kuten en halunnut suonikohjujakaan enkä ohuita hiuksia enkä matemaattista lahjattomuutta. Mutta näin se vaan on, ja pitää hyväksyä se tosiasia, että olen saanut kyvyn nähdä asioita. Tosin en minäkään näe kaikkea ja kaikesta, mutta useasti viitteitä ainakin tulevista tapahtumista. Tosiasia on se, että rakastan auttaa ihmisiä ja siihen olen halunnut lahjaani käyttää. Työni oli minulle mielekästä ja rakastin tavata erilaisia ihmisiä. Ihmisen elämä on mielenkiintoinen matka. Kaikkia tulemme tänne samasta luukusta ja elämän päätyttyä meidät laitetaan samalla  lailla hautaan. Se, mitä siinä välillä tapahtuu, on monien asioiden summa. Siinä tarvitaan paljon onnea, lahjoja, rakkauta, mutta ennen kaikkea sitä, että ihminen uskoo itseensä ja siihen mitä tekee.

Minun matkani tässä elämässä on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Koetan ottaa oppia kokemuksistani ja mennä eteenpäin jäämättä murehtimaan menneitä ja miettimättä sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Tai näin se oli, kunnes eräänä päivänä astuin taloon nimeltä BB. Viikkoa ennen taloon astumistani ystäväni, viisas, pitkä ja kalju mies, joka on kirjoittanut Suomessa valtavan määrän hyviä kirjoja, soitti minulle ja sanoi: – Halusin vain varmistaa, ettet ole menossa BB-taloon? Tiesin silloin, että lähtöni oli reilun viikon päästä, mutten kehdannut tunnustaa tosiasiaa, että sinnepä sinne…

Olin kadottanut itseni. Olin huumaantunut julkisuudesta. Olinhan minä tehnyt jo yhden oman TV-ohjelman ”Selvänäkijä Claudia Eve”, lähtenyt Iholla -sarjaan (kun pyydettiin), lähtenyt Splashiin (kun pyydettiin) ja nyt BB-taloon (kun pyydettiin). – Hyppäänkö katolta(kun pyydetään)? Se kysymys alkoi pyöritä päässäni talosta ulos tultuani. Poistuin talosta perhesyistä, jotka olivat jo taloon mennessäni suuri stressin aihe, mutta lähdin kamppailemaan 20 000 eurosta. Sillä olisin saanut mm. velkojani lyhennettyä. Kyllä minua houkutti myös palkkio, jonka sain taloon mentyäni. Se helpotti hetken elämää ja sainpa jotain velkojanikin lyhennettyä. MUTTA!

Olin rikki erosta, haavoittunut julkisuudesta ja keskustelupalstojeen kirjoittelusta. Eli päätökseni lähteä taloon oli täysin väärä. Olin vihainen, ärtyisä ja ilkeä talossa, koska samaan aikaan olin uupunut ja ikävöin lapsiani. Tilanne kotona painoi minua joka hetki, enkä pystynyt olemaan oma itseni. Siis olin joku täysin muu kuin oma itseni. Yllätyin siitä itse,  mutta myös kaikki minut tuntevat ihmiset ihmettelivät mikä minua vaivasi. Missä oli iloinen, positiivinen ja syvällisiä keskuteluja käyvä Claudia?

Tuotantoyhtiö oli laittanut yleisölle kysymyksen: ”Menisitkö tälle selvänäkijälle?” Se oli ikäviään tuomaan sen tosiasian esiin, etten ollut edes kykeneväinen enää tekemään myöskään selvänäkijän työtä. Olin kadottanut kaiken henkisyyteni julkisuuden myötä. Iholla sarjassa tokaisin sarkastisesti: – Hei, kaikki julkisuus on hyvästä, pääasia että kirjoitetaan nimi oikein, mikä on jälkikäteen lähinnä huvittanut minua. Jokainen päivä ilman julkisuutta on hyvä päivä, on ehkä enemmänkin totta.

Tultuani talosta olin rikki ja niin särkyvä, etten uskaltautunut viikkoihin ulos ja aloin pikku hiljaa vetäytymään kuoreeni. Elämästä oli tullut kilpajuoksu julkisuuden kanssa. ”Kun annoit pikkusormen, se vei koko käden” oli tullut selväksi. Illat istuin koneella lukien mitä ihmiset olivat minusta nettiin kirjoittaneet. Tässä muutamia kannustuksen sanoja: Claudia Eve se on sitten harvinaisen ruma ämmä. Mitä tuollainen hirviö tekee lapsilla? Huora, varas. haiseva, juoppo, läski, HUIJARI. Sain lukea vaikka mitä keskustelupalstojen sivuilta SYDÄMENI SÄRKYI.

Noinko minusta ajatellaan? Samaan aikaan eräs viikkolehti kannessa otsikoi: ”Claudia Eve! Vankeus uhkaa!” Se juonsi juurensa tulevasta oikeudenkäynnistä, jossa olin hyväuskoisuuttani antanut ex-mieheni tehdä toiminimelläni liiketoimintaa jättäen kaikki asiat hoitamatta.  Toinen lehti oli laittanut kanteensa: ”Claudia Eve! Yritin itsemurhaa!” Se puolestaan juontaa juurensa vuosien takaiseen tragediaan, jolloin synnytin kuolleen lapseni. Uuvuin kovan työtaakan alla elätettyäni 8 lastani ja miestäni, joka oli Intiassa koko talven. Voimat eivät enää riittäneet, ja ratkaisuna tuli enää mieleen nukkua pois ikuiseen uneen. Jälkikäteen ajatus on kamala ja itsekäs, muttei kukaan tasapainossa oleva ihminen tekisi koskaan mitään sellaista. Onni onnettomuudesta ja kiitos ystävälleni, joka oli vaistonnut, ettei kotona ollut kaikki hyvin ja sai ajoissa avun paikkalle . Olen ikuiseti kiitollinen hänelle. Kiitos Kirsi <3

Tämän kaiken jälkeen, ja oltuani oikeastaan vuoden omissa oloissani lopetettuani ennustajan(huijarin) työn ja päätettyäni, etten tee enää mitään tosi-tv- ohjelmia enkä notku kutsuvieraspippaloissa, olen eheytynyt ja löytänyt takaisin henkisyyteni. Kovan koulun käyneenä, mutta onnellisempana ja tasapainoisempana kuin koskaan. Suuri kiitos tästä kuuluu BB-talolle ja viettämälleni ajalle siellä. Sen jälkeen pysähdyin ja menin itseeni. Aloin miettimään, että mikä minua oikein vaivaa… Olen toivottanut uudet raikkaat tuulet elämääni. On aika rakastaa, elää ja nauttia…

Palataanpa vielä lapsuudenhaaveisiini. Ei tämä nyt  kovin kaukana ollut missin urasta. Sainhan osakseni ihan riittävästi ulkonäön julkista parjaamista ja kohuotsikoita. Ja nyt kun tässä parhaillaan riisun itseäni henkisesti, niin tulee tuo strippariosuuskin hoidettua.

Kiitos elämälle.

”Pimeydestä ei pääse pois pimeydellä, vaan valolla.

Vihalla ei pääse pois vihasta, vaan rakkaudella.”

-Martin Luther King-

<3 Claudia

Olen aikaisemmin koettanut jos jonkinlaista diettiä ja elämäntapamuutoksia ym., mutta huonoa itsekuriani soimaten olen jojoillut vuosia 15kg ylös ja alas. Pääasiassa ylös. Ja olo on ollut sen mukainen. Elämä muuttuu hetkessä, kun olet saanut painosi nousemaan 15 kg. Se alkaa vaikuttamaan kaikkiin asioihin, itsetuntoon erityisesti. Se alkaa vaikuttamaan mielialaan, sosiaalisiin tilanteisiin menemiseen, pukeutumiseen – ihan kaikkeen.

Lopetin vuosi sitten tupakoinnin ja aloin korvaamaan tupakkaa erilaisilla makupaloilla. Huomasin yhtenä päivänä, että minulla oli suussa koko ajan jotain. Oli se sitten pullaa, karkkia,suklaata tai minun lempiherkkuani hopeatoffeeta. Pizza on yksi lemppariruoistani,  joten pizzakin alkoi maistumaan ja pikkuhiljaa naamani on alkanut muistuttaa amerikanaa tuplatäytteillä, etenkin tuplajuustolla.

Muistan viime keväältä  tilanteen, josta painoni on noussut 12 kg.  Kiskoin epätoivosesti pillifarkkujani jalkaan ja saatuani ne, siis kiskottuani ne päälleni, housun vyötärön yli pulpahti ”kevyt uimarengas”. Mutta tämä tyttö käveli tuttuun tapaansa lähipizzeriaan ja tilasi lempipizzansa. Ai kamala, kun housut kiristävät. Nostelin koko pizzan teon ajan housujani ja ajattelin, että onpa housut kutistuneet pesussa. Kotiin päästyäni heitin housut kirpparipussiin ja laitoin tutut ja turvalliset, minun omat  rakkaat kotihousuni jalkaani. Ja niissä olen käytännössä kulkenut siittä lähtien

Muutama viikko sitten katsoin telvisiosta  poikieni kanssa ohjelmaa ”RAKAS SINUSTA ON TULLUT PULLUKKA”. Ihastelimme yhdessä kuinka upean muutoksen ohjelmassa ollut painonpudottaja oli saavuttanut ja miten erinäköiseksi ihminen muuttuu. Yksi pojistani kysyi: – Äiti milloin sää meet tollaiselle eheytymiskurssille – ÖÖÖÖ, tarttis varmaan tehdä jotain.Edellisenä päivänä kuopukseni oli halannut vatsaani tokaisten: – Potkiiko se jo?

Olen pudottanut Cambridgellä aiemmin 15 kg kuudessa viikossa. Painoni pysyi samassa 2 vuotta, vaikken jatkanutkaan ohjelmaa loppuun. Nyt on tarkoitukseni käydä ohjelma loppuun asti muuttaen samalla myös elämäntapani ja syömistottumukseni. Ei terveellinen syöminen ja oikean määrän liikuntaa sovittaminen elämään ole mitään ydinfysiikkaa. Mutta minkäs sille voit,  jos oot syntynyt tähän maailmaan herkkupeppuna, joka katselee mielummin telkkarista, kun muut liikkuu, kuin että itse laittaisi tossut jalkaan ja lähtisi vaikka salille.

CLAUDIA

Kuukausi sitten otin yhteyttä kaupungin velkaneuvojaan, tiedustellakseni onko minulla mitään mahdollisuutta päästä velkasaneeraukseen. Onko minulla viiden pienen pojan yh-äiti mahdollisuus saada jokin maksuohjelma, jolla voisin velkaani alkaa lyhentämään. Kerron avoimesti tilanteeni ja sen kuinka elämästä on tullut henkinen maratooni, jonka maalia ei näy,  koska käytännössä minut on ajettu nurkkaan mistä ei näy pois pääsyä. Jos pääsisin velkasaneeraukseen, asuntojakin alkaisi löytymään moniltakin eri tahoilta.

Tilanteeni on sellainen, että jos tienaan mitä tahansa, kaikista tuloistani viedään yksi kolmasosa vanhojen velkojeni lyhentämiseen. Jos tienaan kuussa yli kaksituhatta euroa, kaikki sen ylimenevä menee suoraan vanhojen velkojen lyhentämiseen. Elätän yksin viittä  poikaa, asun Helsingissä, joten elämästä on tullut suhteellisen haastavaa. ”Köyhyys lisääntyy Suomessa” luki lehdessä. Asunnottomien määrä on lisääntynyt huimasti .Minä olen nyt yksi heistä. Olen asunnoton ja köyhä, jolla ei ole ihmisarvoa. Toimin 17 vuotta yrittäjänä. En koskaan ollut ajatellut mihin elämä minut kuljettaa suljettuani sen oven.

Hervantalainen yksinhuoltaja oli käsite 80-luvulla. Kaikki tiesivät minkälaisesta tyypistä oli kyse kun puhuttiin ”hervantalaisesta yksinhuoltajasta”. Minusta on alkanut tuntua henkisesti,  että olen 80-luvun käsite ”hervantalainen yksinhuoltaja”. Tosin siihen tyyppiin kuului se, että lapsia oli yksi tai useampi mutta kaikki olivat eri miehille ja lähikuppilan karhun keppana maistui kaikkina muina aikoina paitsi silloin, kun istui sossun luukulla valittamassa kuinka rahat on loppu ja muutenkin on mukavaa.

Yrittänyttä ei laiteta. Kyllä laitetaan, ainakin Suomessa. Miten ihmeessä velkaneuvoja ja vouti kuvittelevat minun pärjäävän, jos kaikki yli 2000 euron menevä tulo menee suoraan vanhoihin velkoihin ja siitä 2000 eurosta kolmasosa menee suoraan joko tililtäni tai palkastani? Kuulen saman vastauksen: ”Meillä Suomessa on kehitetty  tälläinen systeemi”. Mitä helvettiä? Tarkoittaako tämä sitä, että 2500 euron palkkiosta te otatte 500 euroa ja tietysti verot. Sitten kävelen sosiaalitoimistoon, joka  antaa minulle sen 500 euroa takaisin, koska ihmiselle on laskettu joku perusosa kuukaudessa millä pitää elää. Jos maksan itse palkastatani 500 euroa vanhojen velkojen lyhentämiseen, sosiaalilautakunta ei huomioi sitä menona, mutta voudin otettua 500 euroa tiltäni tai suoraan palkastani, se lasketaan menoksi ja saan sen takaisin sosiaalitoimesta. Olisiko tässä jotain mitä ehkä kannattaisi muuttaa? Tukeeko tämä ihmistä työntekoon tälläisessä tilanteessa? Ei takuulla. Lisääntyykö harmaatalous?  Voin sanoa, ettei tarvitse olla suurempi meedio, kun jo osaa sanoa, että takuulla lisääntyy.

Suomen rikoslain mukaan sinut tuomitaan taposta vähintään kahdeksi, enintään 15 vuodeksi  linnaan. Jos tapat ihmisen voit, siis saada  lyhyenkin tuomion ensikertalaisena. Jos suunnittelet murhan ja toteutat sen, tuomiosi on elinkautinen. Eli tuomio voi kestää niin kauan kun elät. Voit tässäkin tapauksessa kuitenkin anoa armoa. Olen  siis saanut tuomioksen elinkautisen vanhojen velkojeni takia, joten onko tämä rinnastettavissa murhaan? Miten käsite ”velkaantunut” määritellään? ”Velkaantui suunnitelmallisesti” tai ”velkaantui olosuhteiden pakosta”. Minä velkaannuin olosuhteiden pakosta. En ole  harrastanut pikavippejä ja jättänyt isoja pankkilainoja tai henklökohtaisia velkojani maksamatta. Olin 25- vuotias, kun tämä tapahtui ja olen siinä kierteessä kunnes saan armahduksen tai edes mahdollisuuden tehdä asialle jotain. Jos tappaa tai murhaa ihmisen, se on varmasti kauheinta mitä voi tehdä ja tuomiot ovat sen mukaisia. Tosin tapossakin voi olla useita tekijän eduksi luettavia lieventäviä asianhaaroja. Mikä tilanteeseen oli johtanut? Eikö velkaantumisessa ole lieventäviä asianhaaroja? Miksei ketään kiinnosta mikä velkaantumiseen on johtanut? Elinkautisestakin voidaan armahtaa, mutta ei velkaantumisesta. Raha kun on nyky-yhteiskunnassa ihmishenkeä arvokkaampi.

Jumala armahtaa,  muttei velkojat, vouti eikä Suomen oikeusjärjestelmä – ainakaan velkaantunutta.

Claudia

Olen 29 vuoden äitiyden aikana saanut monenlaisia äitienpäiväkortteja ja -lahjoja, jotka ovat olleet sarjassamme ”maailman ihanimpia”. Mutta ehkä yksi liikuttavampia hetkiä elämässäni on ollut viime isäinpäivänä, kun heräsin aamulla poikakuoroni serenadiin. ”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea äiti-isä, paljon onnea vaan.” Sain liudan kortteja, joissa luki ”Maailman hauskimmalle äidille evö”, ”Sulla on suuri sydän ja isommat ne kuin monella miehellä”. Toivotukset  saivat minut nauramaan ääneen, mutta samaan aikaan olin surullinen siitä tosiasiasta, ettei minulla oikeasti ole niitä, siis munia, eikä tule. Vaikkei sekään tänä päivänä enää olisi kuin matka Taikkuihin ja kukkaron suu auki ja munakaupoille. Ei! Olen mielummin äiti,  jolla on poikien mielestä enemmän munaa kun monella miehellä. Se on kunnianosoitus.

Olen onnekas saatuani kahdeksan tervettä lasta tähän maailmaan. Olen rikas nainen. Minulla on  kaksi tyttöä ja  kuusi poikaa. Se on suurin saavutukseni tässä maailmassa ja varmaan sen suurempaa saavutusta en tule koskaan saamaankaan.

Vanhemmuus on suurin vastuu ja suurin lahja maailmassa.On surullista kuinka paljon on ihmisiä, jotka unohtavat tämän asian avioeron tullessa tai vanhempien teiden erkaannutta toisistaan. Vaikka vanhemmat eroaisivat, ei lapsista erota. Lapset on ja pysyy. Aina löydät uusia puolisoita, tyttökavereita, miesystäviä, seksikumppaneita tai seuraa, mutta lapset on ja pysyy. Ei niitä vaihdeta, jätetä tai hylätä. Lapset on lapsia, vaikka isä ja äiti olisivat 90-vuotiaita. Äiti on äiti ja isä on isä, vaikka lapset olisivat minkä ikäisiä tahansa. Ei ole ex-isää tai ex -äitiä. Ex-puolisoita voi olla vaikka pilvin pimein. Rakkaus säilyy,  mutta kohde vaihtuu.

Eilen poikani tulivat koulusta ja yksi pojistani heitti isäinpäiväkortin pöytään sanoen: – Mihinkähän tämän kortin voisi toimittaa?” Kortissa luki:  ”Vitun paskaa isäinpäivää, Olet maailman paskin isä.”

Lapseni tekemä Isänpäiväkortti

– Olipa rumasti sanottu, sanoin pojalle ja kysyin oliko tää ny vähän rankempaa huumoria? Johon poika vastasi, ettei ole. Hän ei halua nähdä enää koskaan isäänsä, jos isä on noin luuseri. Mitä minä siihen sanomaan. Valehtelisinko, jos väittäisin toisin. Eivät isät muuta Dallasiin uuden onnen perässä ja tapaa lapsiaan pari kertaa vuodessa silloin kun itselle sopii. Pojat kysivät oikeastaan yhteen ääneen, että miten on mahdollista, ettei isä ole nähnyt heitä kuin kaksi tuntia oltuaan nytkin Suomessa kaksi kuukautta. Mitä tuohon sanoa. Tosiasia on, että olen koettanut lähestyä isää sähköpostilla useampaankin otteeseen ehdottaakseni mm. poikien yökyläilyä tai päivätapaamisia. Vastaus on ollut, että ei sovi tai ei ole tullut vastausta ollenkaan. Näinkö toimii yli viisikymppinen isä? No, yritetty on . Jos ei halua, ei oo pakko. Se on vaan hyväksyttävä.

Olen ollut niin toiveikas, että asiat voisivat joskus muuttua, mutta samaan aikaan koetan keskittyä olemaan realisti ja hoitamaan oman tonttini ja tehtäväni niin hyvin kuin siihen pystyn munilla tai ilman.

Kirjoitan asiasta, koska ihmiset ovat olleet paljon minuun yhteydessä oltuani mukana Iholla- sarjassa, jossa avasin rehellisesti yksihuoltajan arjen viiden pojan kanssa, niin iloineen kuin suruineenkin. Ihmiset kertoivat tuntemuksistaan sekä isät kuin äiditkin. Siitä kun toinen vanhemmista ei ole pitänyt huolta lapsistaan tai kantanut vastuutaan. Se on surullista. Maailman surullisinta sen huomioon ottaen, että on ihmsiä, jotka antaisivat vaikka silmät päästään, jos saisivat lapsen, mutta jota eivät syystä tai toisesta tule koskaan saamaan.

Miten on mahdollista, ettei joku oikeasti kaipaa tai ikävöi lapsiaan eron tullessa? Olen nähnyt myös vanhempia, jotka taistelevat oikeuksistaan tavata lapisaan enemmän, kun toinen vanhemmista ei anna tavata lapsia, tai rajoittaa tapaamisia ja tekee kiusaa lasten kautta toiselle vanhemmalle. Se on myös käsittämätön asia, jota en voi ymmärtää. Miksi? Keneltä se on pois? Lapsilta tietysti. Puhutaan vanhempien oikeuksista, mutta milloin puhutaan lapsen oikeuksista? Aika harvoin. Mihin lapsi voi tehdä valituksen, jos vanhempi ei halua tavata lastaan? Vanhempiaan ei ikävä kyllä voi valita, onneksi puolisonsa voi vielä valita ainakin suurimmassa osassa maailmaa.

Muistakaa rakastaa lapsianne ja nauttia jokaisesta hetkestä lapsienne kanssa.  Koskaan ei voi tietää milloin on se viimeinen hetki milloin tapaamme.

Älä loukkaa sitä sydäntä, joka uskoo ja joka sua rakastaa.

Hyvää isäinpäivää kaikille isille ja isän virkaa hoitaville, isoisille ja lapsille. Ilman lapsia ei olisi isiä eikä äitejä, ei mummuja eikä pappoja.

Älä loukkaa sitä sydäntä, joka sua rakastaa…

Claudia>3

Muutin 90-luvun lopusssa Poriin.  Mieleeni on jäänyt muutamia asenteellisia mielikuvia niiltä ajoilta.

Naapurissamme asui mies nimeltään Pekka,joka oli tunnettu mauttomista letkautukistaan. Eräänä talviaamuna Pekka lapioi pihassaan lunta ja huudahti tuttuun reippaaseen tapaansa: – Huomenta rouva Eve! Tietääkö rouva mikä päivä tänään on? Vastasin että, olisiko nyt joku talvipäivänseisaus? Pekka naurahti ja huusi kovalla äänellään: – Ei! Tänään on 2.2.eli toinen toista, ruotsalaisten kansallispäivä. Mitäs tuohon  sanoa, ajattelin.Ensimmäisen kerran mentyäni porilaisen yökerhon vessaan, oli naisten vessassa pitkä jono. Ajattelin käyttää oikeuttani lainata miesten vessaa. Hätä ei lue lakia. Silmiini osui miesten vessan seinällä teksti ”Homoilu on miesten hommaa”.Toki vanhojen ihmisten aatokset ovat monilta osin pysyneet samoina kuin ennen vanhaan. Olisiko ollut vuosi 2007 tai 2008 kun vanhempi lastenhoitajamme kertoi kuinka hän suurena Jari Sillanpää fanina ei anna Jarin homouden haitata hänen musiikkimakuaan. Lastenhoitaja kertoi minulle silmät pyöreinä, kuinka Jari on vaan sairas. Homous on samanlainen sairaus kuin verenpainetauti tai diabetes tai joku muu sairaus, hän  jatkoi. Tohdin olla hoitajan kanssa eri mieltä, mutta en viitsinyt jankata asiaa, joka oli toisella niin syvällä asenteessa.

Sattuipa minulle kerran istelleni turkulaisen hotellin hississä koominen tapaus. Olin menossa hissiin ja kädessäni oli puhelin ja kahvikuppi. Kysyin hissiin samaan aikaan tulleelta mieheltä voisiko hän painaa kakkoseen. Hän vastasi naurahtaen: – Ai tässä vai? – Kakkonen on ykkönen, sanoin naurahtaen ja postuin hissistä : )Lähikaupasta voi ostaa salaattia tai mangorahkaa annosrasioihin. Rasiat ovat kokojensa perusteella ykkönen, kakkonen tai kolmonen. Minua  jaksaa aina naurattaa, kun tilaan kaupassa mangorahkaa kakkoseen:)

Minulla on 6 poikaa. Ei ole tavatonta riitatilanteessa ja tunteiden kuumetessa, etteikö joskus tule sanaharkkaa. Kuuntelin yksi päivä puistossa tuntemattoman  poikajoukon riitelyä, jossa tunteet kuumenivat, kun jalkapallopeli oli hävitty yhden pojan kaaduttua niin, että useampi poika kaatui samaan kasaan. -Vitun homo, mitä sää kaadat kaikki ja makaat tosten päällä. Tulppaanin pakkaaja, perämies, ääliö, pedari, kuului poikajoukon riitely korviini. Olipa kamalaa kuultavaa.

Mietin hetken millaista oli kielenkäyttö nuorilla, ollessani itse nuori. Kyllä silloinkin nuoret  riitelivät ja tappelivat. En kyllä muista moisia sanoja kuulleeni ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Toki mieleeni muistui, kun oikein muistijohtojani suoristelin, eräs tilanne kotonani, joka sai tunteeni kuumenemaan isäni kanssa ja jostain kumman syystä sanoin riidan päätteeksi isääni homoksi. Samassa silmänräpäyksessä hän nappasi minua ponihännästä kiinni ja kantoi omaan huoneeseeni, niin etteivät  jalat yltäneet maahan. Isä otti nahkavyön ja pamautti kerran perseelleni vyöllään. Sanoen: – Sanopa kerran vielä  minua homoksi, ja poistui pää punaisena huoneestani otsasuonen sykkiessä V-mallisena hänen otsassaan. Oi kamala, ajattelin ja enpä tuota sanaa ole sen koommin käyttänyt. Meni niin kun kerrasta perille.

Pienin pojistani Hugo tuli yksi päivä luokseni. Hän oli katsellut salkkareita missä homoseksuaalisuus on nostettu jotenkin tapetille viime aikoina. Hugo kysyi minulta: – Äiti mitä sinä sanoisit jos meistä joku olisi homo? Halasin Hugoa ja sanoin: – Mitä minä siihen sanoisin. Se on jokaisen ihmisen oma asia ja valinta. Toisaalta voi olla niin, että homous tai lesbous on valinnut henkilön, eikä henkilö ole valinnut homouttaan tai lesbouttaan. Olette ihan mitä vain elämässänne ja teette minkälaisia valintoja elämässänne, olette minulle yhtä rakkaita. Ystäväpiiriini kuuluu sekä heteroita että homoseksuaaleja oikeastaan samassa suhteessa. Kaikkia ystäviäni yhdistävä tekijä on se,  että he ovat ihania ja suurisydämisiä ihmisiä. Kenenkään seksuaalisella suunautumisella ei ole mitään merkitystä ystävyyden tai rakkauden kanssa. Joten ei ole lapsillenikaan tavatona tänä päivänä, jos kyläilemään tuleekin Matti ja Timo tai Seija ja Raija, pariskuntina.

Kiitän jokaisesta ystävästä, arvostan ihmisten erilaisuutta ja rohkeutta olla sitä mitä  he ovat. Kannatan tasa-arvoista avioliittolakia. Tärkeintä elämässä on rakkaus.

Claudia